Arkkipiispa on lausunut loukkaantuneen sävyisen patriarkan puheensa kirkolliskokoukselle.
Lausunnossa on hämärää se sama taktiikka, jolla arkkipiispa on homokonfliktia yrittänyt neutralisoida ja turhentaa alusta saakka.
"Huomion kohdistuminen juuri kirkkoon tässä suhteessa voi tuntua kohtuuttomalta. Näyttää siltä, että kaikki yhteisessä elämässä vallitseva vaikeus kohdata ja käsitellä homoseksuaalisuutta on laskettu kirkon hartioille."Mäkinen kohdistaa puheessaan emotionaalisen empatiansa fundamentalisteille, ikäänkuin ahdistus ja loukkaantuneisuus turhasta mediahyökkäyksestä olisi periaatteessa oikein. Sitten armon sana kirkon jalosta tehtävästä:
"Kun on kyse syvästi ihmisenä olemiseen kuuluvasta asiasta, se kuuluu kirkolle. Kirkolle kuuluu myös ottaa avoimesti käsiteltäväksi se vaikeus, ahdistus ja pelko, joita homoseksuaalisuuden kohtaaminen itsessä tai toisissa sisältää, eikä peittää niitä."Tätä prosessia ei ikinä olisi tapahtunut ilman median ja jäsenten kapinaa. Ei ikinä. Silti Kari Mäkinen esittää taas kirkon hyvän alkuna ja lähteenä.
Mäkinen korostaa vielä kritiikin irrationaalisuutta:
Mäkinen ei tunnusta kirkon vastuuta henkisen väkivallan synnyttäjänä ja kirkon historiallisen synkkää varjoa vihan generoijana ja seksuaalihäpeän tuottajana."Sellainen asenneilmasto näyttää yhteiskunnassa vahvistuneen muutoinkin. Epävarmuus ja turvattomuus purkautuvat mustavalkoisena viholliskuvien rakentamisena, aggressioina ja vihana. Pidän sitä vakavana ja huolestuttavana. Sen keskellä kirkon tehtävä on vahvistaa sellaista luottamusta ja turvallisuutta, joka kestää keskeneräisyyttä, epävarmuutta, erilaisuutta ja erimielisyyttä."
"Viime vuosikymmeninä homoseksuaalisuus on tullut peitetystä ja kätketystä maailmasta osaksi näkyvää ja avoimesti keskusteltavaa maailmaa.""Peitetty"?
Koska kirkko ja oppi "seksuaalisesta puhtaudesta" sekä roomalais-katolinen oppi avioliitosta pyhittäjänä (ei lainkaan luterilainen oppi) on ollut homoseksuaalisuuden demonisoinnin keskusvoimana Suomessa.
Kun Mäkinen on mitätöinyt kirkon fundamentaalien ongelmien paljastamisen jotenkin ulkopuolisena ja liioiteltuna hyökkäyksenä, hän toki toteaa, että no, muutos on välttämätöntä.
Silti sävy on hyvin loukkaantunut.
"Ollaan havahtumassa siihen, että niinkin ihmisen elämä, rakkauden kaipuu ja toisen ihmisen tarve voi toteutua ja yksinäisyys murtua."Homoseksuaalinen ominaispiirre on siis yksinäisyys?
Suurin muutos koko tässä konfliktisia nyt nähtävissä homojen yksinäisyyden murtumisessa? Huomioiko arkkipiispa että kirkko on ollut homovihan yksi keskuksista ja yksinäisyyden tuottaja?
Miksi huomion ja puheen keskipisteenä ei ole kirkon henkinen väkivalta?
Arkkipiispa toimii jopa kirkon omien sielunhoitoperiaatteiden vastaisesti: hän tarjoaa vapahdusta ilman katumusta.
Foucaultin vallanhalu-analyysienkin valossa tilanne on hyvin selkeä: kirkolle vanha kulttuurinen valta on kaikki kaikessa ja itsekritiikki jotain hyvin turhaa.
Muutos uhkaa. uhkana on mutos.
Tämänhetkisyys harhaa, perinne kultaa.
Ulkopuolinen muutosvaatimus on narsistinen loukkaus kirkolle, joka itse esiintyy pelastuksen tuojana ja valona pimeydessä.
Mitään katumusta ei näy arkkipiiskan analyysissä ja vetoomuksessa - vaan vain taas tahrattoman kirkon rooli pelastuksen tuojana.
Kirkon valta on valta määrittää todellisuutta. Jotain muutoksia piispat joutuvat pakosta tekemään mutta mitään fundamentaalista kirkon todellisuuden määrittelyvallasta ei luovuta. Kirkossa ja sen opissa ei ole siis mitään vikaa Mäkisen mukaan. Vähän vain mausteeksi adaptaatiota ja pussista "alkuperäistä" kristityn rakkautta.
Kirkon väkivaltaa, rasistista homofobiaa, työpaikkakiusaamista ei oteta tosissaan systeemin ongelmana. Systeemi, joka tuottaa väkivaltaa, täytyisi uudistaa kouriintuntuvasti ja päämäärätietoisesti.
Jos johtajat leikkivät diplomaatteja, he eivät voi olla muutosjohtajia, pelkästään hämääjiä ja konfliktin häivyttäjiä.
Mielenkiintoisinta konfliktissa on se, että kirkon sadat mykät teologit eivät pohdi teologista muutosta ja opillista uudistumista ja sen avaamia prosesseja uudelle kirkolle, uutta uskonpuhdistusta.
Kirkko opettaa tällä hetkellä jopa harhaoppia: protestantismin mukaan avioliitto ei ole pyhä, koska se on ihmisten välinen sopimus. Silti kirkonmiehet paasaavat roomalais-katolista oppia avioliiton pyhyydestä.
Vakuutellaan vain vanhan varan varmuutta ja Jumalan omistusoikeutta pyhällä tehtävällä.
Kirkon sanoma näyttää olevan kirkko.
"Huomion kohdistuminen kirkkoon tuo näkyviin kirkon merkityksen. Sillä on merkitystä, miten ihmisen elämä näkyy, kun sitä katsoo perimmäistä todellisuutta vasten, Jumalan edessä. Juuri se on kirkon asia.
Jäykkä katkeaa, joustava joustaa tuulessa.
Haluaako kirkko jäädä vain historiankirjoihin?
Kirkolliskokouksessa maanantaina puhunut kulttuuriministeri Stefan Wallin vaati jälleen kirkolta selkeää kantaa MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa.
. http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/446BF8C5BA4BB9D2C22577D500325A95?OpenDocument&lang=FI Arkkipiispa Kari Mäkisen avauspuhe kirkolliskokouksessa 8.11. 2010:Ja päätösesitys 2010:
"Valiokunnan mielestä on olennaista, että pappi läsnäolevan joukon koosta riippumatta antaa tilanteen luonteesta oikea kuva."
Arkkipiispa Mäkinen: Kansankirkosta kansan kirkoksi
Tekstit
6 kommenttia:
Hyvä, mielenkiintoinen. Asiaa. Asia hukkuu minusta tai siis saa olon varautuneeksi, siksi, että en kuitenkaan näkisi tarpeelliseksi luoda uusia viholliskuvia uudesta arkkipiispastamme.
En osaa nähdä ylimielisyytenä sitä, että yrittää luoda sanoillaan selkeyttä, yrittää etsiä yhteyttä, yrittää korjata sitä, mikä korjattavissa on, tekee sitä, mistä palkan nostaa.
Pitää antaa aikaa ja mahdollisuus kirkon uudelle johdolle. Luulen, että Kari Mäkinen ymmärtäisi nämä kriittiset asiapointit. Emme me pysty yhdessä sukupolvessa muuttamaan sitä, millä on 2000 vuotinen historia.
Tuon saman ja kaikki nämä samat ilmiöt tulee vastaan sosiaalitieteellisessä keskustelussa. Yhteiskunnallinen paremmuus, oikeudenmukaisuus, systeemit, opit - ihminen sama sielläkin toinen toiselleen. Sieltä puuttuu se hirvittävin lyömäase: Jumala. Se lyömäase tekee kirkosta juuri joskus sen pahimmanlaatuisen hirviön.
Totta on, että hyvin harva teologi kykenee oikeasti paikantamaan, tunnistamaan ja käymään keskustelua kirkon rakenteissa ja opissa istuvasta väkivallasta, pakosta ja alistamisesta. Mukaavuudenhaluissamme mieluummin jeesustelemmme ja pyöritämme silmiä, kun joku asia vaatii kipukynnyksen ylittämistä ja oikeasti sen tarkastelua, että osallistumme kaikki toistemme satuttamiseen niin herkästi.
Elämään kuuluu kipu. Joskus tuntuu, että jos joku kieltäytyy omasta kivustaan, hän työntää sen toisten kannettavaksi. Näin, jos siihen vielä isketään jeesusleima päälle, lähetys onkin sitten jo ympäristölle murskaava.
Eikö uskonto, jonka ydin on ristiinnaulitseminen... eikö se kerro jo jotain? Pitäisi kertoa. Uskalletaanko tarkastella?
Olet oikeassa, ettei juurikaan uskalleta. Kirkossa ainakaan. Ei. Sillä sehän olimme me, jotka ristiinnaulitsivat, kielsivät ja myöhemmin kaasuttivat. On niin naiivia ajatella, että olisimme sen kummempia kuin 30-luvun natsisaksan systeemin alistetut palkolliset. Riippuu täysin olosuhteista. Hyvin harva meistä ei olisi. Ja sehän tässä on pelottavaa. Hyvin pelottavaa.
Siksi yritän systemaattisesti etsiä aina sellaisia vuorovaikutustapoja, joiden avaus ei olisi aggressiivinen, tuomitseva tai leimaavaa. Tosin tässä tullaan taas siihen, että myötäilläänkö liikaa. Niin tai näin....aina haastetta riittää.
Kiitos tästä avauksesta ja haasteen heitosta, jään märehtimään.
Kirjoitan tästä vielä kommenttipäreen.
En ole samaa mieltä kanssasi - en ainakaan mitä perusasenteeseesi tulee.
Valtarakenteiden purku ei tule, voi tai edes pidä onnistua täysin. Sillä jos se onnistuisi, yhteiskunta romahtaisi totaalisti - niin eettisellä kuin byrokraattisella tasolla.
Itse asiassa Foucault päätyi valta-analyyseissaan viimeisellä kaudellaan juuri tähän dilemmaan, mutta pidän hänen ratkaisuaan silti pikemminkin taantumuksellisena kapitalismiin sopeutuvana strategia-saivarteluna kuin aidosti vastarintaan kykenevänä valtapolitiikkana.
[Foucault hylkäää repressioterian kumartaen kuitenkin samalla tuottavan ja normalisoivan eli diskursiivisen vallan suuntaan jääden kiinni joko pyrstöstään tai nokastaan kapitalismiin - no thank you!]
Jos et halua hyväksyä myöhäisen Foucault'n normi-normalisaatio ja identiteetti-tekniikka-hypetystä, jolla sopeudutaan kapitalismiin, niin jäljelle jää umpipähkäinen romantismi/anarkismi.
Mutta ei Jeesuksen universaalien ja anarkististen rakkauden oppien varaan voi rakentaa minkäänlaista toimivaa yhteiskuntaa.
Se jos mikä on hippi-höpöhöpöä ja kaiken maailman buddha-wicca-päänsekoitus-animismia.
Tuntuu kuin et ainakaan makrotasolla oikein ymmärtäisi, mistä puhut, mitä tarkkaan ottaen kritisoit ja mitä kritiikkisi toteutuminen lopulta aiheuttaisi.
Sanalla sanoen - et ymmärrä mitä haluat etkä sitä, mitä haluamisestasi seuraa.
Olet vähintäin yhtä pihalla kuin ne, joita kritisoit - eri syistä vain.
Olen tiivistänyt kritiikkini monesti jo aiemmin. Tässä yksi esimerkki:
'Sinä Finnsanity sen sijaan edustat androgyynis-feminiinistä eli reaalis-imaginaarista uskonnollisuutta [ks. mm. päreeni Oikosulku], jossa emansipaatiosta on tehty autuaaksi tekevä mystinen oppi ja auktoriteettikammo korotettu fundamentaalisen dogmin asemaan.'
*
Siirsin tähän hiukan aiemmin samoista teemoista kirjoittamani pitkän kommentin luonnokseksi uutta pärettä varten.
Kirkko jäsentää itseään olemisen ehtona.
Ideologinen instituutio yksilön eksistentialistisen minäkuvan ehtona ja määrittäjänä.
Instituutio tulee tässä maailmankuvassa yksilön edelle.
Tämä on aivan päinvastaista siihen nähden, mitä esim. Jeesus tai Sokrates tai Nietzche opetti vapautumisesta, kohtaamisesta ja elämän hallinnasta.
Ja he opettivat sokean vallan, sokean kulttuurivallan, tuntemattoman pelon, pelottelijoiden vallan ja kulttuuriharhan purkamista.
Totuuden lähde ei ole ideologisessa instituutiossa elämä ja onni vaan oppijärjestelmä.
Elämä joustaa ja muuttuu mutta instituutio ei. Tämä on instituutiouskovaisten uskontunnustus: jotakin pysyvää elämän korvikkeena. Pako valinnoista ja vastuusta totuuteen.
Ideologia, jonka päämäärä on tuottaa sosiaalista järjestystä, kyseenalaistamatonta hierarkiaa.
Siksi kirkko opettaa niin kiihkoissaan pyhän avioliiton oppia ja omii avioliiton valvomisen itselleen.
Avioliitto hahmotetaan ulkoapäin määritellyksi ja onnistuneeksi: hierarkian määrittelemä avioliito ja määreiden todistaminen rituaalisesti on tärkeämpi kuin yksilöiden sopimus ja hahmotelma parisuhteesta.
Lähtökohtana on instituution lupa ja määritelmä, ei itsetietoisuus, kyky kritiikkiin, tilannearvioon tai toisen tuntemiseen.
::
Kirkko on pörssikapitalismin ja modernin tekno-fasismin vankka esikuva, tuki ja turva (myös EU:n). Pörssikapitalismissa lupaillaan taivasten valtakuntaa, taivasta, rahaa, joka kasvaa itsekseen, ikuista kasvua, moraalista vapaata imperialismia oikeaoppisuuden nimissä.
Totuus on valuutta, raha, jota ei saa epäillä. Raha, joka määrittää kaiken muun ja tekee henkisen mitättömäksi.
Natsit ottivat oppinsa juutalaisilta ja roomalais-katoliselta kirkolta.
"Valitun kansan" oppi on fasistisen hallintakulttuurin ja imerialismin alku.
Ilman kirkon tukea ja kirkon todellisuudenomistamisen institutionaalista hybristä ei olisi fasistisia kenraalipaavikuninkaita. Espanja, Chile ja Argentiina olivat loistavia esimerkkejä.
Tämä eurohumaaninen yhteiskunta ei pysy pystyssä kirkon varassa, joten puhe romahtamisesta on roskaa kun kritisoidaan uskonnollista ideologiaa instituutionta, valtarakennelmana.
Instituutio on siis ideologia valtarakenteena.
Kirkko on totuusinstituutio ja totuusinstituutio oikeuttaa väkivallan ja ylimielisyyden totuushierarkialla, joka ei kuvasta todellisuutta vaan kirkon vallan perustuksia.
Totuuden omistaminen dogmaattisesti edellyttää aina pahan dogmaattisen projisoimisen vapaisiin - mm. homoihin.
"He uhkaavat olemassaoloamme !"
Erilaisuudellaan.
Erilaisuus on uhkaa.
Yhdenmukaisuuden vaatimus libidon ohittavana abstraktiovoimana (saat olla olemassa kun täytät ehtomme) - ja sen kiinnikkeetön turhautuminen purkautuu aina vihana.
Vaihtoehto on syntiä formaattikirkossa.
::
Suomen historiassa kirkko tuhosi valloitusoperaationsa aikana kiihkeästi ja aktiivisesti vieraat kulttuurit.
Ei sanalla vaan voimalla, lailla, pakolla ja uhkauksilla.
Tämä historia ei ole hävinnyt minnekään ylimielisyyden teologiasta.
Kirkko on kulttuurivaltaa, imaginaarinen hybris hyvän toteutumisesta ohjelmallisesti ja ylätasolta isähahmon ohjaamana - piispoille on yhdentekevää, onko ihmiskuva liberaali vai tuomitseva fundamentalismi.
Moninaisen elämän jatkuvaa muuttuvuutta kosiskellaan mediapuheissa mutta käytännössä kovaa ja virsien tuomio-syntikulttuurin vanhoillisuutta suojellaan.
Piispoilla ei ole edes henkilökohtaista ideologiaa vaan vain instituution ideologia, joka on valtakeskeisenä vain pragmaattista, epäinhimillistä, tavoitteita suorittavaa.
Johtajat luulevat olevansa diplomaatteja, jotka hidastavat muutosta "vakauden tähden" - ei, vaan vallan laajuuden ja epämääräisyyden takia. Suomalaisille junteille kelpaa epämääräinen ja etäinen johtaja vanhan kirkkokulttuurin takia.
Suomalainen politiikka on kirkon johtajakulttuurin selvä perillinen pepillisessa etäisyydessään ja epselvyydessään.
Piispat puhuvat mielellään diakoniatyöstä ja lähetystyöstä eivätkä voi kuvitella hyväntekemistä ilman instituution pyhittävää voimaa, hyvää luovana valtana, hyväntekeväisyyden alamaismuurahaisia nostattamassa kirkon kunniaa ja johtajiensa hyvän mielen imperiumia.
::
Kirkko on suloinen harha ikuisista totuuksista, jotka pyhittävät pelkoja totuuksiksi.
::
Itse lankeat pahan projisoimiseen [kuten tietysti minäkin kapitalismin suhteen]. Etkö lainkaan huomaa sitä mielipiteissäsi?
Sinussa ei liene oivallusta syyllisyydentunteesta, jonka haluat itsessäsi reaktion muodostuksen kautta kieltää ja projisoida aggressiona kirkon johtohierarkiaan - sen autoritaariseen totuuspuheeseen.
Minä sen sijaan yritän kritisoida kapitalismia yksilöimättä sitä liian fundamentalistisesti vaikka [satiirisesti puhuen] esim. Chigacon taloustieteilijät saisi minun puolestani ampua kuuhun [samoin esim. Björn Wahlroos].
Silti en halua konkreettisesti yksilöidä joitain nimenomaisia ihmisiä tai jotain nimenomaista instituutiota kapitalismin lähteeksi, koska kapitalismin ytimessä vaikuttaa fantasian, rahan ja ahneuden kolminaisuus, joka ulottaa lonkeronsa kaikkialle - toki aivan varmasti myös kirkkoon, joka silti kaksinaismoralistisesti saarnaa [valikoitua] lähimmäisenrakkautta [olen homoparien siunaamisen kannalla].
Tuota kolminaisuutta vastaan voi ja pitää asettua, mutta yksilöimällä se tietyiksi ihmisiksi ja instituutioiksi, kriitikko tulee jäämään kritiikkinsä kohteitten vangiksi.
Ja sellainen jos mikä on jotakuinkin perverssi [joskin melko yleinen] kietoutuma kriitikon ja kritisoitavan välillä, koska tällöin nuo kritiikin kohteet ikäänkuin katektoituvat eli niistä tulee aggressiivista libidoani ylläpitäviä 'tarpeita ja haluja'.
Tällaiselta kieroutumalta esim. stalinistit eivät välttyneet -70-luvulla. Ja niinpä heidän kritiikkinsä lopahti kuin lehmän häntä, kun kohde ei enää toiminutkaan aggressiota tyydyttävänä partnerina.
Miltäs kuulostaa?
Kommenttisi kuulostaa tyypilliseltä yhtenäiskulttuurin toivojalta, lineaarisen historiakuvan kannattajalta. Sinun mielestäsi kirkko täyty olla osa meitä ja ajattelutapaamme jalolla tavalla, koska se on ollut osa kulttuuria.
Sinä projisoit minuun pahan "kapinallisena", koska uskallan kritisoida jotakin "kulttuurillemme" "itsestäänselvää".
Olen siis petturi.
Aivan kuin kirkon historia ja sen hirvittävä propagandatoiminta, syyllistävä ja suomalaisten omaa kulttuuria mitätöivä julistus olisi nyt merkityksetöntä kirkon nykyiselle roolille - olkoonkin nyt "armon" roolille.
Piispojen reaktiot ihmisten ärtymykseen homoillan oli hyvin kuvaava. Pysytään ensin hilja ja sitten vedotaan ettei asiasta puhuttaisi niin "vaativasti". Ettei uhataisi kirkkorauhaa ja piispojen auktoriteettia.
Piispat olivat kuin kirkko ei olisi ollutkaan homovihan keskus eikä sillä olisi vastuuta asiasta - ja selvittämättömiä asioita vastuupakoilun takia.
Aivan kuin ihmisten täytyisi olla kiitollisia humanistisen yhteiskunnan painostuksen jäljiltä syntyneeseen armon kirkkoon. Kirkko ei ole muttunut sisältäpäin kertaakaan vain yhteiskunnaalllisen muutoksen ja painostuksen jäljiltä.
Vasemmiston toiminta Euroopassa sai kuninkaien ja aateliston kirkon heräämään "sosiaaliseksi omantunnoksi.
Tasan tarkkaan.
Lähetystyö on hyvä esimerkki.
Nyt se on YK-humaania ja vapautta kunnioittavaa mutta aijemmin avun kohteet saivat kuulla jos kieltäytyivät kuuntelemasta Jumalan sanaa ja kastepainostusta.
Aivan kuin suomalaiset olisivat ikinä olleet kristittyä kansaa omaehtoisesti.
Kirkkoon kuuluminen oli pakollista - oliko se 1869 saakka?
Suomalaisilla on vieläkin takaraivossa pelko hylkäämisestä, kelpaamattomuudest, moukkamaisuudesta, suvun ja kirkon kirouksesta, jos ei maksa kirkollisveroa ja pydä kirkolta hyväksntää ja siunausta.
Lähetä kommentti