"Kirkon on noustava riistokapitalismia vastaan" - Onko kirkko korruptoitunut?
& vastineet
Katso Kai lyhytelokuvassa: Jos en nauraisi
Kirkko on muuttumattoman uskon, "puhdasoppisuuden" suojelija.
Kirkolla on suuri tehtävä.
Kirkko on olemassa suuren tehtävä takia.
Kirkon valinnat ovat oikeutettuja suuren tehtävän kautta.
Kirkon arvot riippuvat suuresta tehtävästä?
Siksi kirkolliskokouksen tärkein julkinen aihe nyt onkin kummien lukumäärä. Ja vallan keskittäminen takaisin sisäpiirin jäsenille kirkkopolitiikassa:
Tulevaisuudessa Suomen luterilaisen kirkon maallikkojäsenet eivät ehkä enää pääse äänestämään kirkkoherranvaaleissa. Kirkkohallitus esittää, että vaaleja muutettaisiin niin, että kirkkoherran valitsisi kirkkovaltuusto tai seurakuntaneuvosto. www.lansi-savo.fi
Tämän kysymyksen ratkaiseminen varmaan pelastaa kirkon jäsenkadolta, uudistaa kirkon ihmisystävälliseksi ja poistaa uskottavuusongelmat.
Seksuaalisuuskysymykset, ihmiskuvakysymykset, rasisminvastainen työ ja arvokysymykset ihmisten arkipäivän toiveista ja tarpeista paikallisseurakunnan suhteen jätetään median hoidettavaksi. Kirkolle erilaisten syrjiminen ei ole ongelma, koska kirkon oman opin puhtaus ja jumalallisuus ei ole ongelma, vain erilaiset ihmiset voivat olla ongelmia kirkon pyhän tehtävän kannalta.
"
Successio apostolica" tarkottaa oppina sitä, että kun vielä tapahtui raamatullisia, kirkon hyväksymiä ihmeitä
, joita ev.lut. kirkko ei enää hyväksy tapahtuviksi, niin ensimmäiset kirkon johtajat antoivat itse itselleen pyhän tehtävä organisaation johtamiseksi ja opin määrittelemiseksi, mitä ei voi järjellä käsitellä eikä kyseenalaistaa. Näin kirkko on oppiaan, tehtäväänsä ja omaa itsekäsitystään varten, ei ihmisten tarpeita varten.
Johtajien successiolla ja uskon suojelijan vakanssilla perusteltiin myös ensimmäiset vainot kun Neuvostoliiton puolueen terrorityyliin Rooman valtiokirkoksi ylennetty, epätoivotuista karsittu kirkko, aloitti vainot koko kansakunnan uskonnollisuuden puhdistamiseksi kerralla Jumalan tahdon mukaiseksi.

Paimenpoika-Jeesus muuttui Pantokratoriksi, kaikkivaltiaaksi kristuskeisariksi, tukemaan maallisen keisarin samankaltaisuutta valtakirkon kristuksen kanssa. Kansalaisille

maalattiin maalauksia, joissa jyrkkäpiirteinen alfajohtaja Pantokrator paiskasi rennosti kättä keisarille ja osoitti siten keisarikaverinsa hallitsevan maailmankaikkeutta Jumalan pojan kanssa.
Muinaiset kirkolliskokoukset olivat alunperin riitaisia nyrkkitappeluja ja keisarin mielistelyooppera kuin nälkäinen apinalauma taatelipuun äärellä. Nyt meillä on sivistynyt ja todellisia ongelmia huolellisesti välttävä Ruotsin kirkon mallin mukaan suojastrategia, muutoksia hylkivä valtapolitiikka.
Hajota huomiot ongelmista ja hallitse. Piiloudu ja äläkä paljasta päämääriäsi.
Kirkolliskokous ei ole demokraattinen, se ei edusta millään tavoin tasaisesti jäsentensä uskomuksia ja toiveita. Tämä epädemokraattinen systeemi pidetään pystyssä näennäisdemokraattisilla seurakuntavaaleilla, joiden tiedottaminen on ollut mahdollisiman hämärää ja epäselvää. Vain sisäpiirin jäsenet ja kunnallispolitiikasta ulos jääneet wannabe-poliitikot ovat kiinnostuneita seurakuntansa verotulojen hallinnoimisesta.
Eurooppalaiset kirkkokunnat ja kaikki tarkkoihin
dogmeihin nojautuvat uskonnolliset yhteisöt ovat äärimmäisen hierarkisia. Ja se merkitsee vallan hajauttamisen aktiivista torjumista, vallan rakenteiden ensisijaisuutta ja vallan statussymbolien korostamista. Itsestäänselvää muutosvastarintaa ja staattista systeemiä missä tahansa osa-alueessa.
Eivät piispat huvikseen tai muotikäsityksensä takia kanniskele jalometallisia ja timanttisia piispansauvoja vaan se on heille puhdasta fallista valtaa kantaa suurinta keppiä johtajan ehdottomana symbolina muiden miesten edessä.
Ihmisten symbolinen statushimo juontuu miljoonien vuosien takaa. Symbolien korostaminen ei tapahdu ilman seuraamuksia yhteisön dynamiikassa. Jos apinayhteisössä kannat isompaa keppiä kuin lauman alfa, sinut tapetaan aika nopsaan.
Piispojen statusfalloskaipuu ei eroa mitenkään lahkojohtajien statusvenkoilusta ja profeetallisesta rahankerjuusta. Kai nyt jokainen lahkonjohtaja haluaa piispan kuukausipalkan ja etuja, n.6000 euron ja auton kuskeineen? Kohtuullista. Halpaa. Pientä hengellisten aarteiden rinnalla.
Yhteisön funktio muuttuu johtajakeskeiseksi, mitä tarkemmat moraalispeksit ja ankarammat käyttäytymissäädökset yhteisökulttuuri omaksuu. Käyttäytymissäädökset nousevat suoraan hierarkisesta apinalaumaperinteestämme. Ryhmän turvallisuuteen liittyy eheyden toive. Yksilön oma identiteetti on ollut täysin oman hierarkisen aseman varassa. Siksi erilailla käyttäytyvät ja hierarkian ajatusta torjuva ryhmän jäsen saa osakseen
ryhmän pyhän vihan.
Riippuvuus toisista ryhmän jäsenistä ei tosiaankaan luo automaattisesti suvaitsevaisuutta.
Useinmiten sitä ankaramman hierarkian ryhmä, mitä "tiiviimpi" ja säädellympi ryhmä. Kautta aikojen on hierarkisissa ryhmäkulttuureissa korostettu ryhmän jäsenien nöyryyttä ja johtajan fantastista, lohduttavan varmaa, isällistä valtaa. Ainoa vapaudesta nauttiva yksilö, jonka asemasta muut uneksivat. Jokainenhan ihailee johtajaa, jolla on kaikkien toivomaa valtaa, mutta jotta osoittaisit olevasi hyvä ryhmän jäsen, osoitat nöyryytesi johtajalle. Jonka valtaa siis ihailet, luovutat sille omaa vapauttasi. Ja toimit vallanpitäjän puolesta saadaksesi vallanpitäjän suopeuden.

Johtohahmon täytyy olla ihailtu ja riippumattomuutta näyttelevä johtaja, vaikkakin olisi materiaalisesti tasa-arvoinen jossakin erikoislahkossa (mm. hutteriitit, monet nuoret lahkot). Johtajan täytyy yleensä (valitettavasti) osoittaa, ettei hänen silmilleen hypitä. Johtajaehdoks ei voi samaistua heikkoihin vaikka voikin ylistää heikkouta ja riippuvuutta - mitä itse ei missään nimessä arvosta johtajuuden identiteetin kaipuussaan.
Normaaliksi haluava tarvitsee ryhmän hyväksynnän.
Ryhmä tarvitsee normaalin, joka tarvitsee varmistettua normaaliutta.
Johtajaa tarvitsevassa ryhmässä on usein samanlaista psykodynamiikaa kuin koulukiusaajaa komppaavassa ja ihailevassa koululuokassa. Koulukiusaamisen ryhmädynamiikka ei nouse tyhjästä vaan sosiaalisen evoluution aamuhämärästä.
Johtaja ja koulukiusaaja valvoo yhteisön itseihailun etuja samalla dynamiikalla: laittaa erilaiset ruotuun. Yhteisö saa tyydytystä, kun erilaiset saavat opetuksen ryhmän monokulttuurin "uhmaamisesta".
"Me emme hyväksy sinua - meillä on yhteinen mielipide ja maku, jota sinä et kunnioita".Ryhmä saa kokea samankaltaisuuden ja varmistetun jäsenyyden autuuden ja jokainen tietää, ketä mieliställä. Mielistelyhän olisi turhaa, jos ryhmä ei tukeutuisi hierarkiseen identiteettiin. Samanarvoisuus voisi tuntua stressaavalta kaaokselta ilman hierarkiaa, jos tukeutuu liskoaivoihinsa ja apinanvaistoihinsa. Kehittynyt yhteisö vaatii kehittyneen itseymmärryksen ja analyyttisen itsearvostuksen.
Viimeviikkoisessa keskustelussa
(Liberalistit kirkon kannalla uskonnollisuutta ehkäisemään) väitettiin, että hutteriittien ryhmässä ei olisi omia eliittiryhmiä, pomon suosikkeja. Sais olla aika hyvä sosiologinen seurantatutkimus, että tuon uskoisin.
Hutteriitit ovat kuitenkin vain yksi kalvinismin alaryhmä.
Ehkä mielenterveydelle lievempi ryhmäversio mutta kuitenkin suorittamis- ja vertailuhulluudessaan kalvinisteja. Hutteriitit eivät ole suvaitsevaisia korkean työmoraalin ihanteissaan vaan erittäin kovia moraalistandardien kyhäilijöitä luodakseen moraalikoodin. Kuka saa arvostuksen, kuka halveksunnan. Kuka uhrautuu tarpeeksi yhteisön puolesta, saa yhteisön (ja varsinkin moraalia ja saavutuksia valvovan pomon) hyväksynnän.
Kysymys Suomen kirkon eroamisaallosta ei ole eroamisen uudesta mentaliteetista, säästöajattelusta tai syvällisestä ajattelusta vaan vain nyt tapahtuvasta suvun ja tuttavien sosiaalisen paineen häviämisestä.
Kirkon jäsenyys on ollut hyvän, normaalin kansalaisen selkeä standardi. Yhteiskuntaan hyväksymisen ehto. Muu on ollut pelättävää, kauhistuttavaa ja halveksuttavaa. Jumalaa, yhteistä identiteettiä ja yhteiskuntaa uhkaavaa.
Kirkko on ylätasoltaan hurjan fundamentalistinen ja koko ajan vain jyrkkenemässä - huolimatta suopeudesta mahdollisimman montaa kirkkoveron maksajaa kohtaan. Kirkkoherrat antavat hyvinkin jyrkkien fundamentalistien kirmata kirkkopellossa vapaasti, koska vain heillä riittää jonkinlaista intoa kannatella kirkkokulttuurin sovinnaisuuksia ja unelmia uskonnon elimellisestä osuudesta valtion toimintaan. Vaikka opillisesti Luther on samalla sidottuna sakastin vaatekomeroon. Alatasolla, ruohonjuuritasolla on joitakin seurakuntia toki tullut järkiinsä tämän maailman ongelmiin ja ilmiöihin yksilöllisten työntekijöiden ansiosta.
Lesbosuhteet salliva tuore piispojen myönnytys kirkon työntekijöille on vain median, lain ja yleisen mielipiteen aiheuttama kupru kirkkokulttuurissa kun tosiasiassa kirkkopolitiikassa yritetään kääntää kelloa vimmatusti taaksepäin. Tuomiokapitulien ja kirkohallituksen teologit sekä kirkkoneuvokset nojaavat koko painollaan katoliseen teologiaan - jäsenten siitä tietämättä. Avioliitosta puhutaan pyhänä vaikka Luther kielsi selvästi avioliiton sakramenttiajatuksen ja kirkon rituaalimerkityksen korostamisen. Jumalanpalveluksia jäykistettiin äitikirkon katoliseen ja pappiskeskeiseen suuntaan. Pappi on jumalanpalveluksen palvonnan kohde, käykää vain katsomassa lähintä sunnuntaiaamun rituaalia.
Protestanttisen luterilaisuuden mahdollisuudet soljuvasta yhteisöllisyystä ja elämään suuntautuvasta oivaltavasta uskosta jätetään aktiivisesti käyttämättä kun suojellaan uskomattomia katolisen kirkon kyhäämiä maagisia uskomusoppeja. Kirkko on takertunut rituaalititaniciin kuivalla aavikolla. Luterilaisen näkemyksen mukaan usko ei pyhitä elämää vaan elämä pyhittää uskon. Uskonto ei saa olla loittoneva pelastuslautta elämän ongelmista.
Kirkkoherrojen kirkkopolitiikan tärkein muuttuja ja vaikuttaja on yhä valittava seurakuntalainen, järkyttynyt ValiMummu: jos joku valittaa jotakin kirkon toimintaa liian maalliseksi tai oudoksi, kirkkoherralla menee pikaiset housuun. Kunhan kaikki pysyisivät vain hiljaa kirkossa.
Kirkko ei ole kansankirkko. Ikinä ollutkaan.
Vai onko kansankirkko tosiaan skeema uskonnollista rituaalikulttuuria, että saadaan kiron palveluksia käyttämään ihmisiä, joita kiinostaa vain estetiikka ja rituaalit ilman mitään kiinnostusta uskonnollisen suuntauksen sisältön? Siinä kirkko on onnistunut täydellisesti.
Kirkkoon kuuluminen ja uskonnonopetus ei ole ollut vapaaehtoista monokulttuuria luovassa valtiossa eikä ole sitä vieläkään: lapsi ei saa kieltäytyä uskonnontunneilta. Kirkko toteutti lahkojen lainalaisuutta: Totuuden omistaminen oikeuttaa ehdottoman vallan käyttöä. Siksi valtiokirkko on yhä teologisesti ja juridisesti mahdollinen jäänne. Kirkonmiesten, kuten muitten virkamiesten, on toimittava valitun totuuden tärkeyden takia vaikka kyynärpäitä käyttäen.

Hippisävytteinen
Kansankirkko-käsite ja aivan uusi armonvuodatus ilmaantui joskus 1969, kun kirkko huomasi aijemman tuomion ja synnin kategorisen strategian vanhentuneeksi. Viidesläiset olivat aloittaneet oman helvettisaarnakampanjansa kautta Suomen ja kirkko halusi ottaa etäisyyttä ja tuoda hiljaista arvovaltaa esille tällä kertaa turvallisen isähahmon muodossa. Tunnollisen kristityn nöyrä pelko ei enää motivoinutkaan kansalaisia kirkkoon ja kirkkohäihin. Tällöin luotiin aivan uusi mediastrategia, kirkkokuva, kaikkien kansankirkko kaikille. Helvetti-sanaa alettiin häivyttämään saarnoista, vaikka se yhä kirkon pelastusdogman mukaan liekehtii perusmotiivina lapsenkin pikaiselle kastamiselle.
Kirkko on hyvin selkeästi työntekijöilleen roolipalveluna, työntekijöiden hierarkialle rakennettu identiteettiautomaatti, kuninkaan luoma virkamiesorganisaatio, joka nyt viimeisenä keinona, lähes epätoivoisella tavalla vehtaa epäluterilaisten fundamentalistien (viidesläisten yms) kanssa - niin kauan kunnes viimeinenkin "virallinen" arvovalta on haihtunut ilmaan tavallisen kansan silmissä. Silloin kuolleetkin haluavat muualle kuin nostalgisille kirkkomaalle ja kohta kirkon mehevän varakas raato menee
amerikkalaisperäisten (evankelikaaliset yms kalvinististen ) uskonnollisten järjestöfirmojen ahmittavaksi.
Piispojen strategia olla kaikkien kiihkouskonnollisten järjestöjen ystävä, mahdollisimman suuren jäsenmäärän takaamiseksi, luo yhä mahdottomamman ja nopeamman romahduksen mahdollistavan aseman: kirkolla ei käytännön ratkaisuissa olekaan omaa aktualisoitavaa oppia eikä tarvetta muutokselle, kun kaikki hyväksytään eikä mistään saa piispoja enää sanomaan innostunutta mielipidettään. Paitsi uuden kirkon avajaisissa.
Luterilainen
yleinen pappeus, ihmiskeskeisen henkisyyden, empaattisuuden ja epähierarkisuuden solidaarisena perusideana on hylätty korostettaessa kirkon työntekijäkeskeistä työnantajakuvaa. Kirkolle "delegoitua", ihmiselämää pyhittävää, hierarkista sakramenttivaltaa. Arkielämä oli kirkkoisien mielessä saastainen ilmiö, jota pyhittämään kirkkolaiva kellui maailman paskassa.
Kirkko on suuri eläkelaitos, maalordi ja kiinteistöbisnes. Medialle ei kirkon varallisuutta
(n. 22 miljardia) voida missään nimessä paljastaa vaan toimittajien edessä diakoniatyö on piispojen sydäntä lähellä. Kun valmistaudutaan pahojen päivien varalle ja puolustetaan kirkkolain suomia etuoikeuksia muihin uskontoihin nähden, halutaan unohtaa Lutherin tuima kapina organisaation itsepalvontaa ja
itsetarkoituksellisuutta vastaan.Teologit, ja varsinkin toimittajien kunnioittama piispa Huovinen, vapisevat ja väistelevät ihmiskeskeisen humanismin edessä, koska sen mittana on "vain" ihminen.
Korkeakirkolliset
tahot esittävät "perinnearvoista" kirkon olemukselle perusteluja, merkitystä, perimmäistä tarkoitusta. Jotakin epäinhimillisen tuonpuoleista oppia kolmesta miesjumaluudesta, josta ei voi väitellä. Puhdasta totuutta, transsendenttistä vastaansanomattomuutta. Papeille on kova kicksi esittää puhuvansa Jumalan puolesta, hurja egotrippi. Toisen todellisuuden puolestapuhuja, Jumalan puolustaja.
Ikuisia, ylihistoriallisia merkityksiä, joiden rinnalla ei oikeastaan ole ollutkaan mitään uskonpuhdistusta eikä eri oppisuuntauksia.
"Paluu" kulta-aikaan ja erehtymättömyyteen hyvän ja oikean fundamentaaliin tietämiseen on useimman uskonnon metasanoma.
Teologien hehkuttama
ekumenia, käsitys kaikkien kristittyjen kirkkojen samankaltaisuudesta ja yhdistymisestä, on fantasiana ikään kuin mahdollisuus toteuttaa "mennyt" kulta-aika, paluu
alkuseurakunnan yksimielisyyden taivaaseen, uudelleensynnyttää yhteisen uskon sokea symbioosi, mielikuvana ja teologisesti. Se on sitten sivuseikka, kuinka byrokraattinen ja tasa-arvon kompromisseille kylmä katolinen äitikirkko on.
Katolisen kirkon ylpeys ja ehdoton auktoriteetti ilman neuvotteluja median tai valtion kanssa on status, jota omaan luterilaiseen "nöyristelyyn" kyllästyneet pullapapit ja kakkupiispat himoitsevat.
Piispa Eero Huovinen on lanseerannut todella ahkerasti
kirkon historiallista pelastustehtävän oppia, jota ei voi eikä tarvitse järjellä perustella. Huovinen on adoptoinut ja soveltanut ahkerasti katolisen käsitystä siitä, että kirkko on ainoan uskon ainoa kantaja, korvaamaton perinneastia, joka vie pyhää oppia eteenpäin. Evankelisluterilaisten kirkon tarvitse siis vain lukea katolisen kirkon perinteitä ja unohtaa ulkomaailman muutokset niin se selviää koettelemuksen myrskyissä?
Huovinen osaa lukea ja valikoiden valita Lutherin opeista ja lausahduksista pointteja, jotka tukevat tätä maailmaan sovittamattomuuden oppia kirkon olemukselle. Tämä tarkoittaa protestanttisuudesta pois hivuttautumista, ekumeenista nöyristelyä paavin kynnyksellä.
Huikein teologinen kaappausparadoksi hänellä on esimerkiksi "Vain uskosta" -ajatuksen soveltamiseen kirkon kannalta, ei yksilön - vaikka Luther korosti puheissaan arkijärjen ja arkielämän laadun tärkeyttä. Uskon ja hyvän tavoittelemisen suhteuttamista hyvän elämän kautta - eikä sovittamattoman kirkon kautta.
Lutherin yleinen pappeus on Huoviselle huono vitsi, tyhjä ideaali mutta hyvä luterilaisutta lypsävä saarnanaihe "yhteisen uskon" ideaalina. Tavallisesti Huovinen ryhtyy vitsaileman lupsakkaasti, kun esitetään joku häntä uhkaava oppinäkemys, varsinkin tästä yleisestä pappeudesta. Mitä, katolisen organisaatiokäsityksen mukaiset suomalaiset papitko turhia. Kun Huovinen suuttuu, hän alkaa hymyilemään - ja siksi häntä pidetään lupsakkaimpana piispana.
Huovinen on saanut elämälleen merkityksen kun saa olla ihmeellisen ylihistoriallisen succession eli Pietarin tehtävän jatkaja - vaikka Jeesuksen
veli Jaakob kaappasi seurakunnan johdon Pietarilta ja teki aivan tyhjäksi evenkeliumeihin merkityn, kirkolle tärkeän uskon Pietarista seuraajien johtajana.
Huovinen on puhunut tiedekunnassa selvästi siitä, kuinka katolinen kirkko alunperin sai succession ja siis mikään ei ole esteenä kirkkojen yhdistymiselle, kun katolinen kirkko on "palannut" väärinkäytösten tieltä originaaliin tehtäväänsä totuuden ja moraalin julistajana. Afrikkalaisten kuoleminen katolisen kirkon kondomikieltoon ei tietäkseeni ole ollut kovinkaan suuri kysymys tuomiokapitulien ekumenia-teologeille.
Kirkko suojelee oletettua oppiaan vaikka pohjoismaisella käytännöllä ei ole nyt enää niin ole väliä. Tämä perinnön suojelutehtävä on sisäpiirin hieno velvollisuus, soveltaminen arki-Suomeen vain vaivannuttava välttämättömyys ihmisten modernin laiskuuden takia; Kyllä vielä ihmiset synnintunnossa ja helvetinpelossa tulevat koputtelemaan kirkon ovia, niin kuin silloin ennen. Oi aikoja.
Oopperatähti hyökkäsi homoja syrjiviä pappeja vastaanJorma Hynnisen kirjoitus Kotimaa-lehden mielipidepalstalta
- huhtikuu 2009"Avioliitto on yhteiskunnan perusta" - ja homot siis uhka yhteiskunnalle?
"Tutkimuksen" kirjottaja on itse hakenut aikaisemmin kirkkohallituksen virkaaKeskustelu IS
" Branded Spiritualism tuo mukanaan myös spiritualiteetin selkeämmän välinekäytön: brändätty spiritualiteetti tarjoaa käyttäjälleen tämän toivomaa sielukkuutta, syvällisyyttä, uuden ulottuvuuden, jota vastaanottaja ei voi hallita. Brändätty spiritualiteetti tekee kantajastaan mystisemmän, voimakkaamman, intensiivisemmän ja ulottuvamman eli kaikkea sitä, mitä materian leivän päälle tarvitaan tyhjyyden, latteuden ja yllätyksettömyyden poistamiseksi. Brändätty spiritualiteetti tuo kantajalleen vihdoin sen karisman, jonka kosmetiikkateollisuus lupasi toimittaa jo ajat sitten. "
God's Own Country:
Religion and Politics in the USAEvankelikaaliset ja uskonnolliset elämäntapamarkkinatDosentti Markku Ruotsilan mukaan Suomessa ei ole Yhdysvaltain kristillisen oikeiston tapaista poliittista ryhmittymää, vaikka konservatiivikristityille tyypillisiä teemoja esiintyy suomalaisessakin puoluekentässä. – Vertailu ei oikein toimi, koska suomalainen kristillisyys pohjautuu luterilaiseen traditioon, amerikkalainen puolestaan kalvinismiin.

Moraalinen paniikki puhtaan heteroliiton puolestaYkkösen Aamu-TV haastattelussa mm. kristillisenmaailman puolustaja kansanedustaja Päivi Räsänen 6.5.09 .
Tunnisteet: Fundamentalistit, Kirkko, Kulttuurikritiikki, Uskontotiede