perjantaina, huhtikuuta 10, 2009

Kuka heittää ensimmäisen kiven

- päivitetty -



Kuka heittää ensimmäisen kiven?

Ei ainakaan piispa Eero Huovinen.

Enää.




Tämä on todella historiallista. Enää Huovinen ei erota tai käskytä piiloutumaan kulissien takana vapisevia homoseksuaaleja alaisiaan. Kuinka tämä Huovisen äkillinen ja yllättävän julkinen ja opillinen mielenmuutos (ilman kirkolliskokouksen päätöstä!) tulee nyt ymmärtää?

- Joskus pappiin saattaa kohdistua niin kohtuutonta kritiikkiä, että hän joutuu avoimesti puolustamaan omaa hyväksytyksi tulemistaan.
Eli onko tässä tämä Huovisen lauseen "kritiikkiä kohtaava pappi" nyt kuitenkin itse Huovinen, joka joutuu avoimesti puolustautumaan häntä koipien välissä ja hakemaan hyväksyntää luovuttamalla omista opinkappaleistaan ja ihmiskuvastaan? Kun ei uskalla julkisesti pitää kiinni enää uskonnollisesta ihmiskuvastaan?

Huovinen on aika häkeltynyt ja vaimennettu kaveri. Mutta kirkkopoliittisena strategina siis aina uudestaan luovuttamassa oikealla/viime hetkellä ilman todella julkista konfliktia.

Tämäkin haastattelun lausahdus (Joskus pappiin saattaa kohdistua niin kohtuutonta kritiikkiä) on hyvin peiteltyä katkeruutta siitä, että hän tietää jo hävinneensä median "painostukselle" (instituutioiden toimintatapojen paljastumiselle) eikä voi enää ylpeänä julistaa patriarkaalisen kirkon oppia heterojen rituaalipuhtaudesta ja naisten sekä muiden poikkeavien periaatteellisesta kelpaamattomuudesta Jumalan edustajiksi.

Media ja julkisuus on liian hurja vastustaja uskonnolliselle taantuneisuudelle, joka tavoittelee suomalaisittain mahdollisimman laajaa hyväksyntää, konsensusta. Jos yleistä mielipidettä vastustettaisiin vanhoillisten kannalta loppuun asti, voisimme nähdä ev.lut-kirkon lopun kirjaimellisesti ja nopeasti. Muutos olkoon siis väistämätön vaikka karvas pala jumallalliseen johtajuuteensa uskoville.

Instituution tärkeimpiä hattutemppuja on ollut yksilön asettaminen pohtimaan jatkuvaa riittämättömyyttään ja muutoksentarvetta. Instituutio itse on siis itse sitä vapautuneempi tästä kyseisestä itsensä kyseenalaistamisen opista mitä enemmän sen jäsen asetetan kyseisen opin toteuttajaksi. Instituutio luo oppeja joiden toteuttamista se sitten valvoo ihanteilla ja tuomioilla.

Ikuiset arvot ovat instituution paras suoja ja vastuuttomuuden tae. Tai siis olivat.


Seksuaalisuus on aina ollut (hyödyllinen) ongelma kirkolle, ja julman julistuksen aihe, koska jokaiselle kontrolli-instituutiolle yksilön itsemääräämisoikeus ja itsemäärittämisoikeus on este instituution "vapaudelle", instituution harjoittamalle kontrollille ja määräämisoikeudelle. Itsekkyys on ollut vuosisatojen saatossa suomalaisille kirkkoherrojen saarnoissa paljon vähäpätöisempi ongelma kuin kirkon ihanteita uhkaava vapaa seksuaalisuus.

Synti ja ahdistus ovat virsien lempiaiheita pelastautuvalle uskovalle, jolle häpeä, samankaltaisuus ja nöyrtyminen näyttäytyvät ainoina ratkaisuina kelpaavuuden alttarilla. Armahdus sidotaan kelpaamattomuuteen ja ulkoiseen määrittelyyn.

Suomalaisen kiusaamiskulttuurin tärkein starttilausahdus usein onkin "Kuka tuokin luulee olevansa?" Eli luuleeko kiusattavaksi kohteksi valittu voivansa olla erilainen omin ehdoin.

Syntikeskeinen ihmiskuva ei ole onnikeskeistä pohdintaa eikä suhteellisuudentajun kehittämistä. Kirkon funktio on synneistä päästämiskoneisto eikä synnistä käsiteapparaattina ja vetoamisperusteena siksi voida päästää irti noin vain. Synneistä vapauttavana toimijana esiintyvän on ensin aina määriteltävä synti.

Tärkeintä kirkon ihmiskuvalle ja teologialle ei ole ollut pohtia onnen enentämistä vaan synnin määrittelyä. Synnin välttely on onnen tavoittelua olennaisempi teologinen taktiikka - näin elämänhallinnan keskellä on instituution tai intiimin lahkon kontrolli.

Seksuaalisuus on ongelma suomalaisille koska siitä on tehty ongelma. Kirkolla ei ole ollut eettistä strategiaa vaan syntien hallintastrategia - syntisten hallintastrategia.

Nyt avointa ja kriittistä mediatodellisuutta taktisesti kohdatessaan kirkon opetuksen syntihegemonian tilalle on tullut media damage control eli dynaaminen uudelleentulkinta, perääntyminen lähestyvien julkisten ja juridisten konfliktien uhatessa. Kirkollista krapukävelyä.

Ennen kuninkaan antamana tehtävänä yhteiskuntarauhan käsite "vaati" yhä tiukempaa opillista kuritusta kansaa kohtaan, nyt taas opillista irtipäästämistä ja kuluttajaystävällisyyttä helppokäytöisenä ja mahdollisimman neutraalina rituaalilaitoksena. Kehdosta hautaan, no problems, keine angst.

Kirkon ainoa oppi on oikeastan ollut tottelevaisuuden oppi. Yhdenmukaisuuden onni ja määritellyn kelpaavuuden autuus.

Mikael Agricola tallensi paperille kauhistelevan raporttinsa seksuaalimoraalista vapaasta pohjoisesta pakanakansasta ja säilyttimeille samalla ainutlaatuisen kuvan suomalaisista "hippi"yhteisöistä, joissa ei avioliittoa, seksuaalista syntiä tai stressiä tunnettu. Seksuaalisuus oli kuin hengittämistä tai syömistä, mm. hedelmällisyysriutaaleihin miellettyä juhlintaa, ei synnintuntoon tai kelpaavuuden ehtoihin sidottua häpeäkulttuuria.

Avioliitto oli ennen kristinuskon hapatusta vain naisten kontrolloima käytännön järjestely, jonka purkamisesta ei suurempaa stressiä otettu. Tärkeintä oli taloyhteisö ja lasten yhteishoitajuus - ihmisiä ei ollut syyllistämässä mikään ydinperhepakkomielle ja -moraali. Lapsen isän tietämiselläkään ei ollut oikeastaan väliä. Lapsen kasvatukseenhan tarvitaan koko kylä.

Nytkin monessa nettikeskustelussa "kirkon perinteistä" eli opista on vedottu ns avioliiton sakramenttiin - vaikka Luther poisti sen omalta kirkoltaan. Suomen ev.lut. kirkon papit ahkerasti juhlapuheissaan tuputtavat "pyhän avioliiton" käsitettä (vastoin kirkon protestanttisia tunnustuskirjoja) eivätkä siis halua luopua katolisen kirkon sakramenttiopista, "tehtävästä" ja omistusoikeudesta avioliiton ja ihmisten seksuaalisuuden määrittelyssä.

Luostareissa homoseksuaalisuus on ollut ja on oleva yhä vaijettu mutta totuttu käytäntö. Perinteisen kaksinaismoralismin perinteisin muoto.


- Seksuaalisuus on niin väkevä voima, että se helposti peittää alleen muut asiat. (Huovinen IS)

Kontrollin tärkein ehto on saada ihmiset varpailleen. Jos yksilö häpeää itseään, hän hakee hyväksyntää instituutiolta. Jos tehtäväjako on seuraava: yksilö tuntee riittämättömyyttä ja instituutio tarjoaa pelastusta - niin vallan ja kelpaavuuden kaava on selkeä.

Normaalit normitetaan ja jos haluat olla hyväksytty, ole normaali.
Hierarkia on aina antanut turvallisuudentunnetta onnesta jo laumaelämästä saakka. Jokainen tietää paikkansa ja yhteisö elää hierarkian mukaista status quo-elämää.

Yksilön vapaus itsensä määrittämiseen on uhka itseään tarkasti määrittävälle yhteisölle. Seksuaalinen häpäisy (nonverbaalisenakin uhkailuna ja torjuntana) on voimakkainta yksilön hämmentämisen ja psykologisen ohjaamisen kontrollia.

Kirkko on virallisesti menettänyt viimeisenkin seksuaalimoraalisen tuomiovallan suomalaisiin. Kirkko ei voi toimia enää salassa sisäpiirin ohjaamana. Unelma yhden kirkon hallinnoimasta yhtenäiskulttuurista on median paistatuksessa lopullisesti haihtuva pilvi.

- Toivoisin, että me kristityt onnistuisimme paremmin kunnioittamaan toisiamme. Yhteisiä asioita on enemmän kuin niitä, jotka eroavat. (Huovinen IS)
Ihanaa. Näin se kirkon sisäinen kunnioittaminen eteni taas vain mediajulkisuuden armosta ja humanistisia arvoja vastaan suuntaavasta yhteentörmäyskurssista.


Valtiokirkon purku on tavallaan etenemässä vaikka kirkko sopeutuu kuin kameleontti. Ihmisarvo on nyt tärkeämpi määrittelijä kuin uskonnollisesti obsessiiviset määrittelyt kaikille elämän ilmiöille.

Toisaalta mitä kauemmin kirkko pysyy lain säätelemänä, virkamiesten valtiokirkkona, niin sitä uskonnollisena yhteisönä sitä laimentaa ja hillitsee juuri virkamieslaki ja yleiskelpaavuuden konsensus. Mutta mitä pidemmälle yhteiskunnan solidaaristuminen etenee, sitä lähemmäksi tulee valtion suora erottaminen kirkon hallintasuhteesta - ja virallisesti valtiosta ja verotusoikeudesta erotessaan kirkon valtavaa omaisuutta valvova vanhoillisen ytimen perikuntakirkko voi radikalisoitua huomattavan jyrkästi kohti katolisen kirkon perinteitä. Ja ehkä suoraan liittyä siihen takaisin.

Tämä on kuitenkin hiljaisen historiallinen hetki. Vedenjakaja.
Tasapainon muuttaja? Korsi, joka murtaa kamelin selkän?

Hurja muutos 50 vuoden takaiseen Jumalan suojelijoiden ja omistajien kirkkoon, helvettijulistukseen ja jumalanpilkkaajien vastaiseen laki-ideologiaan. Yleisradio on vieläkin lakisääteisesti velvoitettu tuottamaan kirkon oppien mukaista radiotuotantoa.

Media ja kansalaisten (myös kirkon jäsenten enemmistön) demokraattinen mielipide on murskannut kirkon perinteen, ns. "successio"-opin, eli opillisen jatkuvuuden muuttumattomuuden edellytyksen ja mieskeskeisen uskonnollisuuden. Teologisesta tiedekunnastakin valmistuvista n. 80% on jo naisia. Naiset perivät kirkon ja tekevät siitä uuden? Miesten synnyttämä ja muokkaama oppi ei voi olla muuttumatta vaikka kuinka on armokirkon lanseerausta harrastettu imagoprojektina.

Uudistaja-Lutherin kirkon on siis pakko hyväksyä uudistus jatkuvaksi prosessiksi, vaikkakaan ei vapaaehtoisesti. Uudistukset taitavat tulla aivan liian myöhään, perässä, pitkällä ja merkitysettömällä viiveellä. Kukaan ei taida kaivata tai odottaa kirkon uutta tulemista. Eivät tavalliset oman elämänsä hallintaan ja etäisyyteen tottuneet hiljaiset rivijäsenet eivätkä hampaita kirskuttelevat vanhoilliset.




4 kommenttia:

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Minulla tulee tästä aina mieleen se vertaus niistä huumediilereistä. "Ensimmäinen annetaan ilmaiseksi."

Syy ei ole se, että saadaan näytettyä "miten hyvä tuote on", vaan pohjimmainen tavoite on se, että saadaan riippuvuus. Kun on vierotusoireita, saadaan ne paikattua huumeilla.

Kun instituutio ensin aikaansaa sairauden, eli kirkon kohdalla synnyttää "synnintunnon" keksimällä koko konseptin, se voi sen jälkeen paikata sitä. Kun ensin luodaan sairaus ja sille vastalääke, valta on suurimmillaan. "Sairastunut" tekee aktiivista työtä ja paljon vain jotta saisi normalisoitua tilansa. Hän ei voi kuvitella elämää ilman uskoa, koska siellä on se paha tauti/vierotusoire odottamassa. (Samoin kuin huumeidenkäyttäjäkin voi aluksi käyttää vain kivojen fiilisten vuoksi, mutta pitkäaikaiskäyttäjä käyttää jotta voisi elää normaalia elämää.)

Uskonnon kohdalla tilanne on siitä mutkikas, että usea uskova näyttää kokevan että ilman heidän uskoaan kaikilla on synnintunto ja sitä kautta ilman uskoa elämä olisi onnetonta. "Onnetonta tavalla jota eivät ymmärrä itse". Itse asia jää heiltä ymmärtämättä : Se ymmärrys tulee sen synnintunnon syötön mukana.

Arhi Finnsanity kirjoitti...

Niinpä.

Esimerkiksi uskonnollisessa kasvatuksessa luvataan lapselle suuria ja ihania - mutta samalla kuin Grimmin saduissa sitten nurkan takaa epäsuorasti säteilee suuri uhka, joka sittenkin on se päämotivaattori uskonnollisen kasvatuksen autuaille ja pelastaville mielikuville.

Seksuaalisuus on ongelma suomalaisille koska siitä on tehty ongelma. Kirkolla ei ole ollut eettistä strategiaa vaan syntien hallintastrategia - syntisten hallintastrategia.

Nyt mediatodellisuuden kohtaamisessa kirkon syntihegemonian tilalle on tullut media damage control eli vikkelä perääntyminen lähestyvien julkisten ja juridisten konfliktien uhatessa.

Juhani kirjoitti...

Gnostilaisuuden muodostivat monet synkretistiset uskonnolliset ryhmät. Gnostilaisuus piti itseään kristinuskon kilpailijana sekä parempana uskontona kuin kristinusko. Gnostilaisuus tulee kreikankielen sanasta gnosis, joka tarkoittaa tietoa ja ymmärrystä. Gnostilaisuudessa oli monenlaista vaikutusta esim. jotkut gnostilaiset opettivat, että jumalallisuus saavutetaan miehen ja naisen ykseydellä. Tämä ajatus johti myös jotkut gnostikot tavoittelemaan jumaluutta miehen ja naisen seksiaktin kautta. Mutta oli myös olemassa gnostilaisia, jotka pidättäytyivät sukupuolisuhteista. Kun tiedämme sen tosiasian, että gnostilaiset pitivät kristittyjä vihollisinaan sekä sen että he pitivät itseään kristittyjä parempina ja he halusivat kaikella tavalla osoittaa kristinuskon vääräksi, niin sen tähden syntyivät ns. gnostilaiset evankeliumit, joiden tarkoituksena oli mustamaalata ja vääristää Raamatun evankeliumi. Gnostilaiset menivät niin pitkälle tässä, että he kirjoittivat evankeliumit "uusiksi" väärentämällä ne; joissa he kuvasivat Jeesuksen tavalliseksi mieheksi, joka yhtyi jumalallisuuteen Maria Madgaleenan kautta. Tuo gnostilainen väite, että Maria Madgaleena oli Jeesuksen vaimo sopi gnostilaisille, koska sillä tavalla he pyrkivät väittämään oman oppinsa oikeaksi ja saivat tukea ajatuksilleen. Ajatus Jeesuksen naimisissa olosta (yhtyminen jumalallisuuteen naisen kanssa) on gnostilaista evankeliumia. Samoin myös tuo toinen seksuaalikielteinen ryhmä sai lisää vettä myllyynsä väittäen "uusien" evankeliumien kautta, että Jeesus vietti synnillistä ja paheellista seksielämää. Näin nuo molemmat ryhmittymät saivat itselleen "uusista evankeliumeistaan" oivia puhemiehiä, joilla he hyökkäsivät kristittyjä ja Raamatun sanomaa vastaan. Se oli ovela juoni toisten mustamaalaamiseksi, mutta onneksi tiedämme sen, että näiden gnostilaisten tekstien innoituksen lähde on ollut pimeyden päämajassa, ja että Raamatussa on totuus siitä kuinka asiat ovat. Raamattu ei kerro Jeesuksen olleen naimisissa, eikä Hän ollutkaan naimisissa, koska Hän ei syntynyt maailmaan naimisiinmenoa varten, vaan siksi, että kuolisi syntiuhrina maailman synnin tähden.

Gnostilaisille teksteille on myös ominaista seuraavat piirteet; gnostilaisuus asetti itsensä korkeampaan asemaan kuin kristinusko sekä gnostilaisuus ei uskonut Jeesuksen olevan Jumala. Nuo edellä olevat seikat jo itsessään todistavat sen ettei gnostilaisapokryfisilla teksteillä voida todistaa Raamatun opetusta, sillä gnostilaisuus asetti itse itsensä kristinuskoa korkeammalle sekä uskominen Jeesukseen tavallisena ihmisenä teki heistä ihmisiä, joilla ei ollut halua Raamatulliseen uskoon, vaan pikemminkin he halusivat todistaa sen vääräksi korottamalla omaa uskontoaan. Näin gnostilaisia tekstejä ei voida mitenkään pitää kristinuskon alkuperäisinä teksteinä tai kristinuskoon kuuluvina teoksina, sillä gnostilaiset pitivät kristinuskoa vihollisenaan ja gnostilaiset pitivät itseään "oikeaoppisina" ja kristinuskoa vihollisenaan. Gnostilaisilla evankeliumeilla ei voida todistaa Raamatullisia asioita ja tapahtumia, koska gnostilaiset evankeliumit kirjoitettiin siinä tarkoituksessa, että niiden kautta vääristettiin Raamattu sekä mustamaalattiin Raamatun henkilöitä kuten Jeesusta Kristusta.

http://koti.phnet.fi/petripaavola/mariamagdaleena.html

Arhi Finnsanity kirjoitti...

Gnostilaisia kristittyjä oli enemmän kuin kirkkoisien lahkoon kuuluvia.

Kirkkoisät voittivat, koska korostivat jäsentensä sosiaalista statusta ja helppoa jäsenyyttä, mikä vetosi rikkaisiin jäseniin sekä pyrkivät epätoivoisesti valtion kanssa symbioosiin ilman mitään moraalia. Maailmanlopun ennustaminen leimasi kirkkoisien teologiaa - Gnostilaisilla taas sisäisen valon ja valaistumisen löytäminen.

Alusa oli sana ja kirkkoisät tuhosivat sen kirkkonsa suorittamilla vainoilla.

Ainakin Markuksen evankeliumissa ja kai Muissakin mainitaan monta kertaa Jeesuksen maininta "teille opetan salassa sitä mitä en opeta julkisesti".

Jeesus oli mystikko ja on hyvin uskottavaa, että gnostilaiset piirit jatkoivat Jeesuksen opettaja-oppilas mystistä pedagaogiaa.

http://finnsanity.blogspot.com/2006/12/juudaksen-motiivi.html

.