Kuka heittää ensimmäisen kiven

- päivitetty -

Kuka heittää ensimmäisen kiven?

Ei ainakaan piispa Eero Huovinen.

Enää.

Piispa Eero Huovinen tukee lesbopappia - Iltasanomat

Tämä on todella historiallista. Enää Huovinen ei erota tai käskytä piiloutumaan kulissien takana vapisevia homoseksuaaleja alaisiaan. Kuinka tämä Huovisen äkillinen ja yllättävän julkinen ja opillinen mielenmuutos (ilman kirkolliskokouksen päätöstä!) tulee nyt ymmärtää?

- Joskus pappiin saattaa kohdistua niin kohtuutonta kritiikkiä, että hän joutuu avoimesti puolustamaan omaa hyväksytyksi tulemistaan.

- Iltasanomat

Eli onko tässä tämä Huovisen lauseen "kritiikkiä kohtaava pappi" nyt kuitenkin itse Huovinen, joka joutuu avoimesti puolustautumaan häntä koipien välissä ja hakemaan hyväksyntää luovuttamalla omista opinkappaleistaan ja ihmiskuvastaan? Kun ei uskalla julkisesti pitää kiinni enää uskonnollisesta ihmiskuvastaan?

Huovinen on aika häkeltynyt ja vaimennettu kaveri. Mutta kirkkopoliittisena strategina siis aina uudestaan luovuttamassa oikealla/viime hetkellä ilman todella julkista konfliktia.

Tämäkin haastattelun lausahdus (Joskus pappiin saattaa kohdistua niin kohtuutonta kritiikkiä) on hyvin peiteltyä katkeruutta siitä, että hän tietää jo hävinneensä median "painostukselle" (instituutioiden toimintatapojen paljastumiselle) eikä voi enää ylpeänä julistaa patriarkaalisen kirkon oppia heterojen rituaalipuhtaudesta ja naisten sekä muiden poikkeavien periaatteellisesta kelpaamattomuudesta Jumalan edustajiksi.

Media ja julkisuus on liian hurja vastustaja uskonnolliselle taantuneisuudelle, joka tavoittelee suomalaisittain mahdollisimman laajaa hyväksyntää, konsensusta. Jos yleistä mielipidettä vastustettaisiin vanhoillisten kannalta loppuun asti, voisimme nähdä ev.lut-kirkon lopun kirjaimellisesti ja nopeasti. Muutos olkoon siis väistämätön vaikka karvas pala jumallalliseen johtajuuteensa uskoville.

Instituution tärkeimpiä hattutemppuja on ollut yksilön asettaminen pohtimaan jatkuvaa riittämättömyyttään ja muutoksentarvetta. Instituutio itse on siis itse sitä vapautuneempi tästä kyseisestä itsensä kyseenalaistamisen opista mitä enemmän sen jäsen asetetan kyseisen opin toteuttajaksi. Instituutio luo oppeja joiden toteuttamista se sitten valvoo ihanteilla ja tuomioilla.

Ikuiset arvot ovat instituution paras suoja ja vastuuttomuuden tae. Tai siis olivat.


Seksuaalisuus on aina ollut (hyödyllinen) ongelma kirkolle, ja julman julistuksen aihe, koska jokaiselle kontrolli-instituutiolle yksilön itsemääräämisoikeus ja itsemäärittämisoikeus on este instituution "vapaudelle", instituution harjoittamalle kontrollille ja määräämisoikeudelle. Itsekkyys on ollut vuosisatojen saatossa suomalaisille kirkkoherrojen saarnoissa paljon vähäpätöisempi ongelma kuin kirkon ihanteita uhkaava vapaa seksuaalisuus.

Synti ja ahdistus ovat virsien lempiaiheita pelastautuvalle uskovalle, jolle häpeä, samankaltaisuus ja nöyrtyminen näyttäytyvät ainoina ratkaisuina kelpaavuuden alttarilla. Armahdus sidotaan kelpaamattomuuteen ja ulkoiseen määrittelyyn.

Suomalaisen kiusaamiskulttuurin tärkein starttilausahdus usein onkin "Kuka tuokin luulee olevansa?" Eli luuleeko kiusattavaksi kohteksi valittu voivansa olla erilainen omin ehdoin.

Syntikeskeinen ihmiskuva ei ole onnikeskeistä pohdintaa eikä suhteellisuudentajun kehittämistä. Kirkon funktio on synneistä päästämiskoneisto eikä synnistä käsiteapparaattina ja vetoamisperusteena siksi voida päästää irti noin vain. Synneistä vapauttavana toimijana esiintyvän on ensin aina määriteltävä synti.

Tärkeintä kirkon ihmiskuvalle ja teologialle ei ole ollut pohtia onnen enentämistä vaan synnin määrittelyä. Synnin välttely on onnen tavoittelua olennaisempi teologinen taktiikka - näin elämänhallinnan keskellä on instituution tai intiimin lahkon kontrolli.

Seksuaalisuus on ongelma suomalaisille koska siitä on tehty ongelma. Kirkolla ei ole ollut eettistä strategiaa vaan syntien hallintastrategia - syntisten hallintastrategia.

Nyt avointa ja kriittistä mediatodellisuutta taktisesti kohdatessaan kirkon opetuksen syntihegemonian tilalle on tullut media damage control eli dynaaminen uudelleentulkinta, perääntyminen lähestyvien julkisten ja juridisten konfliktien uhatessa. Kirkollista krapukävelyä.

Ennen kuninkaan antamana tehtävänä yhteiskuntarauhan käsite "vaati" yhä tiukempaa opillista kuritusta kansaa kohtaan, nyt taas opillista irtipäästämistä ja kuluttajaystävällisyyttä helppokäytöisenä ja mahdollisimman neutraalina rituaalilaitoksena. Kehdosta hautaan, no problems, keine angst.

Kirkon ainoa oppi on oikeastan ollut tottelevaisuuden oppi. Yhdenmukaisuuden onni ja määritellyn kelpaavuuden autuus.

Mikael Agricola tallensi paperille kauhistelevan raporttinsa seksuaalimoraalista vapaasta pohjoisesta pakanakansasta ja säilyttimeille samalla ainutlaatuisen kuvan suomalaisista "hippi"yhteisöistä, joissa ei avioliittoa, seksuaalista syntiä tai stressiä tunnettu. Seksuaalisuus oli kuin hengittämistä tai syömistä, mm. hedelmällisyysriutaaleihin miellettyä juhlintaa, ei synnintuntoon tai kelpaavuuden ehtoihin sidottua häpeäkulttuuria.

Avioliitto oli ennen kristinuskon hapatusta vain naisten kontrolloima käytännön järjestely, jonka purkamisesta ei suurempaa stressiä otettu. Tärkeintä oli taloyhteisö ja lasten yhteishoitajuus - ihmisiä ei ollut syyllistämässä mikään ydinperhepakkomielle ja -moraali. Lapsen isän tietämiselläkään ei ollut oikeastaan väliä. Lapsen kasvatukseenhan tarvitaan koko kylä.

Nytkin monessa nettikeskustelussa "kirkon perinteistä" eli opista on vedottu ns avioliiton sakramenttiin - vaikka Luther poisti sen omalta kirkoltaan. Suomen ev.lut. kirkon papit ahkerasti juhlapuheissaan tuputtavat "pyhän avioliiton" käsitettä (vastoin kirkon protestanttisia tunnustuskirjoja) eivätkä siis halua luopua katolisen kirkon sakramenttiopista, "tehtävästä" ja omistusoikeudesta avioliiton ja ihmisten seksuaalisuuden määrittelyssä.

Luostareissa homoseksuaalisuus on ollut ja on oleva yhä vaijettu mutta totuttu käytäntö. Perinteisen kaksinaismoralismin perinteisin muoto.

- Seksuaalisuus on niin väkevä voima, että se helposti peittää alleen muut asiat. (Huovinen IS)

Kontrollin tärkein ehto on saada ihmiset varpailleen. Jos yksilö häpeää itseään, hän hakee hyväksyntää instituutiolta. Jos tehtäväjako on seuraava: yksilö tuntee riittämättömyyttä ja instituutio tarjoaa pelastusta - niin vallan ja kelpaavuuden kaava on selkeä.

Normaalit normitetaan ja jos haluat olla hyväksytty, ole normaali.
Hierarkia on aina antanut turvallisuudentunnetta onnesta jo laumaelämästä saakka. Jokainen tietää paikkansa ja yhteisö elää hierarkian mukaista status quo-elämää.

Yksilön vapaus itsensä määrittämiseen on uhka itseään tarkasti määrittävälle yhteisölle. Seksuaalinen häpäisy (nonverbaalisenakin uhkailuna ja torjuntana) on voimakkainta yksilön hämmentämisen ja psykologisen ohjaamisen kontrollia.

Kirkko on virallisesti menettänyt viimeisenkin seksuaalimoraalisen tuomiovallan suomalaisiin. Kirkko ei voi toimia enää salassa sisäpiirin ohjaamana. Unelma yhden kirkon hallinnoimasta yhtenäiskulttuurista on median paistatuksessa lopullisesti haihtuva pilvi.

- Toivoisin, että me kristityt onnistuisimme paremmin kunnioittamaan toisiamme. Yhteisiä asioita on enemmän kuin niitä, jotka eroavat. (Huovinen IS)

Ihanaa. Näin se kirkon sisäinen kunnioittaminen eteni taas vain mediajulkisuuden armosta ja humanistisia arvoja vastaan suuntaavasta yhteentörmäyskurssista.

Ateismimainonta saatetaan kieltää Tampereella

Valtiokirkon purku on tavallaan etenemässä vaikka kirkko sopeutuu kuin kameleontti. Ihmisarvo on nyt tärkeämpi määrittelijä kuin uskonnollisesti obsessiiviset määrittelyt kaikille elämän ilmiöille.

Toisaalta mitä kauemmin kirkko pysyy lain säätelemänä, virkamiesten valtiokirkkona, niin sitä uskonnollisena yhteisönä sitä laimentaa ja hillitsee juuri virkamieslaki ja yleiskelpaavuuden konsensus. Mutta mitä pidemmälle yhteiskunnan solidaaristuminen etenee, sitä lähemmäksi tulee valtion suora erottaminen kirkon hallintasuhteesta - ja virallisesti valtiosta ja verotusoikeudesta erotessaan kirkon valtavaa omaisuutta valvova vanhoillisen ytimen perikuntakirkko voi radikalisoitua huomattavan jyrkästi kohti katolisen kirkon perinteitä. Ja ehkä suoraan liittyä siihen takaisin.

Tämä on kuitenkin hiljaisen historiallinen hetki. Vedenjakaja.
Tasapainon muuttaja? Korsi, joka murtaa kamelin selkän?

Hurja muutos 50 vuoden takaiseen Jumalan suojelijoiden ja omistajien kirkkoon, helvettijulistukseen ja jumalanpilkkaajien vastaiseen laki-ideologiaan. Yleisradio on vieläkin lakisääteisesti velvoitettu tuottamaan kirkon oppien mukaista radiotuotantoa.

Media ja kansalaisten (myös kirkon jäsenten enemmistön) demokraattinen mielipide on murskannut kirkon perinteen, ns. "successio"-opin, eli opillisen jatkuvuuden muuttumattomuuden edellytyksen ja mieskeskeisen uskonnollisuuden. Teologisesta tiedekunnastakin valmistuvista n. 80% on jo naisia. Naiset perivät kirkon ja tekevät siitä uuden? Miesten synnyttämä ja muokkaama oppi ei voi olla muuttumatta vaikka kuinka on armokirkon lanseerausta harrastettu imagoprojektina.

Uudistaja-Lutherin kirkon on siis pakko hyväksyä uudistus jatkuvaksi prosessiksi, vaikkakaan ei vapaaehtoisesti. Uudistukset taitavat tulla aivan liian myöhään, perässä, pitkällä ja merkitysettömällä viiveellä. Kukaan ei taida kaivata tai odottaa kirkon uutta tulemista. Eivät tavalliset oman elämänsä hallintaan ja etäisyyteen tottuneet hiljaiset rivijäsenet eivätkä hampaita kirskuttelevat vanhoilliset.

Valokuvia:

Protests at the G20 summit