Juhannus takana.
Vapautettuna vai riivattuna?
Kuinka Juhannus sujui?
Rennosti? Vapautuneesti? Kirotusti?
Onneksi olkoon.
Ihan mistä kokemuksesta tahansa.
Mikael Agricola manasi pakanoiden hedelmällisyysbileitä ja juhannusiloja, koska esi-isämme viilettivät pakarat paljaana hedelmällisyysriiteissä pitkin peltoja ja mättivät mättäillä olutpirtelön voimalla. Olettehan nähneet elokuvan "Andrei Rublev"?
Vapautettuna vai riivattuna?
Juhannustaikaa.
Ei. Epäonnistunut pako todellisuudesta.
Todellisuuden demoninen invaasio juhannusautuuden läpi...
Tämä on tarina.
Vietin juhannuksen saaressa.
Idyllistä. Saarella oli nuoria ja vanhoja, rampoja ja ripeitä, ja lato tanssilavaksi jopa valmiiksi muutettuna sekä elämälle katkera saaren vartija, talojenmies.
Tässä on hyvät draaman ainekset. Mitä tapahtui? No? Varmaan jo jotain aavistatte. Ei mitään niin dramaattista. Mutta Kaikki oli mahdollista. Lämpimin Juhannus 20 vuoteen. Leppeä tuuli. Saari tuoksujen laineilla. Outoja lintuja vihreän heinikön sinertävässä aallokossa.
Porukka halusi bailata hieman perinteisemmällä tavalla latotanssijaisia. Davea mankalta ja muita melankolian taitureita.
Bileet käynnistyivät.
Yö tuntui ikuisen kiertokulun hauskalta ja hassulta ilmentymältä. Jopa aika nuoretkin trenditeinit halusivat kokeilla rennompaa juhannusfiilistelyä tanssien pimeässä ladossa... ei mitään suurta, ei mitään ihmeellistä mutta suunnittelemattoman juhlan ja kokoontumisen outo sattuman hurma.
Kunnes kuvaan astui kuningas katkeruus ja kateus.
Saaren känninen vartija, paikallinen Agricola, uskonpuhdistaja, isä syyllistäjä, vittuileva valta, laittoi bileet poikki, koska jonkun olisi pitänyt maksaa yhtäkkiä ladon käytöstä, vaikka oli avainten herra ensin meidät sinne kutsunut.
Bileet olivat liian onnistuneet, liikaa onnellisia, liian onnellisia hämyisen yön nojailijoita - hänelle jumalan miekalle tuli ilmiselvästi paha olo muiden hyvästä olosta.
Meinasin jatkaa draamaa perisuomalaiseen tapaan, aivan ja siis vetää avainten vartijaa tyypillisesti turpaan juhannuskokkojen tuikkiessa saaristomaiseman keskellä. En sitten ihan niin oidipaalisesti jatkanut tarinaa, olisin joutunut murhasta linnaan sillä verenpaineella ja näillä muskeleilla. Olisi ollut liian klisee hakata henkeä hengettömästä irti. Halusin kuitenkin leikata Johannes Kastajan pään irti. Pakanan raivolla ja ilolla.
Mikä juhannus.
Ei mitään ihmeellistä.
Vain taas karkoitus paratiisista.
Muutenkin sitten niin sitä tavallista suomalaista syntiinlankeemusta, humalaisten ihmisten muuta tyytymättömyyden sönköttämistä pisteeksi iin päälle. Niinpä. Intensiivinen antikliimaksi takaa suomalaisen peruskokemuksen elämän arvaamattomuudesta, toiveen turhuudesta, riittävyyden pelosta, vetäytymisen ikuisesta kiertokulusta ja onnen turhasta haaveesta - kaikki perisynnin rauhoittavasta hysteriasta, luterilaisesta itsesäälihysteriasta.
Paskat mitään kannattaa olla onnellinen tai huoleton, vedä ainoa sallittu olemuksellisuus, turtumuksen viitta ja ole kunnon kansalainen, tyytymätön, epäimpulsiivinen, kaavoitettu, totteleva, rajojaan ihaileva, mielivaltaista rankaisua odottava. Kunnon velvoitekansalainen, vain velvollisuuksia odottava, muutoksia pelkäävä mutta niitä vannova, tämän hetken hylkäävä.
No, jatkoin sitten juhannusyötä vieläkin perinteisemmin kaverikulttuurini mukaisesti ja jutustelin toisen teologin kanssa leppoisasti maailman halki grillin ääressä. Ahmimisen onneen myös tuleen turvautuen.
Mutta yö ei ollut enää valoisa.
Lintujen läkähtyneet reviiriuhohuudot kuulostivat teurastettavien kiljahduksilta, tshetseenilasten uikutukselta. Taas muistin tshetseenien teurastamisen ja raiskaamisen rajan takaa. Sota ei ole loppunut, tuntemattomat sotilaan silpovat tuntemattomia vihollisia, sotaa ruokitaan, suojellaan diplomatialla, ihmistä häpäistään, viattomuus kielletään ja muumimammapresidenttimme ei vaivaa YYA-Kekkosen reaalipolitiikan haamun siunaamaa Putinia turhalla pasifismilla tai ihmisoikeuksilla.
Oi Suomi
yöttömän ihanan
kalsea kaste unettava.
Paljon lupaava.
Menneisyytensä unohtanut.
Hyvinvoinnin unelma
kärsimyksen rauha.
Kiljuvan lapsen kasvattaja,
lohduttomuuden siunaaja.
Onnesta täytyy maksaa ennakkoveroa.
Unohtamisesta täytyy maksaa.
Onni täytyy uhrata.
Paikka lunastaa.
Pelko täyttää.
Väkivaltaviihteestä nauttia.
Opiskeluaikaa lyhentää.
Kansakuntaa ahdistaa.
Kekkonen ei ole sairas, hän vain haisee pahalle.
Seitsämän veljestä pakottaa pedoille aviopuolisoiksi.
Milloin julkisuuteen tulee se venäläisten sotilaiden raiskausvideo, jotta muumimammamme uskaltaisi urheasti uudenvuodenpuheessaan paheksunnan hyväksytyllä voimalla puhua sodan kauhuista - vihdoinkin ilman mennyttä aikamuotoa, ilman oksettavaa nostalgiaa.
Jopa juhannusyö voi olla sotaa.
Pettymys on sotaa.
Pettäminen on sotaa.
Rakkaus on jatkuvaa sotaa.
En varautunut siihen. Vaikka luin a.
Olemmeko varautuneet menneisyyteen?
Menneisyyden vaikutukseen nykyhetkessä?
Sotatraumojen kertautumista jokaisessa uutisartikkelista suomalaisista kohtaloista.
Jokaisessa juhannuksessa. Jokaisessa joulussa.
Suomi on sotaa ja sodalla käännytetty, sodalla muokattu, sodalta kuitenkin sensuroitu.
Sarasvuo on sotaa ja sota työllistää sarasvoita.
Isoisäni oli Kekkosen kanssa samassa teloituskaartissa lahtaamassa nälän ajamia köyhiä kapinoitsijoita sisällissodan psykoosissa. So not cool.
Loma voi olla sotaa.
Vertailua. Kilpavarustelua.
Hyvinvoinnin sotaa.
Kansakuntamme on häpeän ja sairaalloisen ylpeyden rokottama.
Loman onnistumisreferenssien, rentouden mittaamisen, vertailun ja todistelun ahdistama, pätemiseen aina valmis amnesian jumalattaren kiroama.
Lemminkäisen insestikansa.
Aikuisten lasten synnyttäjä.
Olemme työhullua, itsetunnotonta kansaa, jossa onni on omistuksellinen häpeän predikaatti, joka ei kasva jakamalla. Omistamisen, itsetyytyväisyyden ja eristäytymisen autuus tuntuu olevan ainoa lohdutus ihmisille.
Pelkojen ruokkiminen. Nokia-brändi über alles.
Yli 30 prosenttia suomalaisista on huolissaan puhtaan sukurutsaisen perinnöllisten sairauksien kalvaman arjalaisen rotumme säilymisestä kansainvälistymisen seurauksena. Mutta huipputeologian geneettinen manipulaatio sallitaan kieron geeniperintämme puhdistumisen ehtoolliseksi. Aikamoista rotuoppia aina vaan kansakunnan syntiä kyntävässä takaraivossa. Puhtauden neuroottinen mania, pelastettujen leimaa kerjäämässä, kristillinen tittelikulttuurimme. Työmoraalia ilman moraalia.
Kristinuskon pakkovalistus ja puhtaus-/häpeäkulttuuri, aivopesu tuhosi nähtävästi hyvin alkuvoimaisen kulttuurimme, jossa ei ollut häpeää. Kiitos Ruotsin kuninkaan Nykyisin olemme häpeäkulttuuri, siinä missä Japani, itsemurha ylpeyden viimeisenä turvana. Tyytyväisyyden ruotsalaiset pitivät itsellään kulttuuriraiskauksessaan, sitä eivät tänne meille pakkosyöttäneet. Vain helvetin esikartanoita, helvettikuvilla täytettyjä kirkkoja hitech-junttien ja Zarasvuo-demonien motivoimiseksi.
Maya-kansan shamanistinen kultuuri on muuten aivan samaa juurta kuin meidän ugrilainen shamanistinen kulttuurimme. Kun naiseksi pukeutunut mies oli suurimpien salaisuuksien löytäjä, kirouksien poistaja, sielueläimen armoilla.
Maya-kulttuurin kalenterin maailmankauden loppu lähestyy.
Eikä sitä voi olla huomaamatta.
Kadotuksen pelossa on turvallista tuntea riittämättömyyttä.
Omahyväisyys on nyt hyväksyttyä mutta itseensä tyytyväisyys ei.
Menestyminen innovatiivisesti on in mutta kokeilevuus ja luovuus on jotain syvästi halveksittua - sponssaaja Nokia määrää nykytaiteen museon teknomyönteisiä taidelinjauksia ja taiteen täytyy olla sisustusta korostavaa. 80-luvun pastellitaide ulostuu taas taidegallerioihin.
Mutta muinaissuomalaisilla naisilla ei ollut harhaluuloja suomalaisista miehistä.
Lasten biologista isää harvoin tiedettiin taloyhteisössö ennenkuin tanskalaiset munkit ja paavin sotilasstrategiat saivat meidät häpeämään kaikkea, mihin olimme olleet tyytyväisiä Mesikämmenen kansana. Vihtahousustakin tehtiin saatanan nimike vaikka se oli jumalamme Karhun lempeä lempinimi. Olimme Karhun palvojia, äitikarhun synnyttämä kansa, ainoa kansa, jonka itsetuntoa viikingit pelkäsivät eivätkä saaneet miekallakaan täältä tukikohtia.
Maailman vanhin olutmäski on löytynyt Suomesta ja se kertoo paljon, mikä oli hippikansamme perussävel tuhansia vuosia. Kunnes meidät opetettiin polttamaan noitia juhannuskokoissa.
Kuunelkaa Beckiä ja meditoikaa sen parasympaattisen melankoliamusiikin kautta alakuloisen kansamme ylpeää itseväheksyntää, menetyksen autuutta ja riittämättömyytemme kompleksiansan kompensaatioita - taas yhden Juhannuksen menettäneinä ja suorittaneina. Mitä toivoimme? Jäikö toivo jonnekin vai säästimmekö taas toiveissamme viisaasti?
Onnistuminen on tuotteistettu.
Onni on tuotteistettu.
Paljonko tämä maksaa?
Suunnittelimmeko lomamme?
Onko takataskussa onnistuneiden lomien CV?
Säästimmekö taas itseämme onnistuneesti nyt-hetken ohi?
Onnistuimmeko lomassa?
Oliko hyvä suoritus?
Turhia odottamatta.
http://beck.com/
"Something always missing..."
.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti