Lordi ja Helsingin Sanomien ns sananvapaus

Helsingin Sanomat on ylpeillyt sillä, että he eivät julkaise Lordin kuvia mutta sananvapauden takia muka voisivat.

Onko Lordin kuvankiellon kunnioittaminen sananvapauden korkeampaa eettistä toteutumista?
Ehei. Ei siitä ole nytkään kysymys.
Taaskaan.

Helsingin Sanomatkin toimii tässäkin tapauksessa etupäässä vain pelkojen ja kunnon kansalaisten "yleisten" toiveiden mukaan. Kun poliitikot halusivat kieltää sananvapauden sarjakuvakiistan aikana, Hesari toimi "uskollisesti ja puhtaasti" fundamentalistienkin laskuun, pelon kaavan mukaan, pelon ehdoilla.

Nyt jos kansalaisten uteliaisuus jostain syystä yht´äkkiä kasvaisi ja vaatisi Lordilaisista kuvaa, ei mikään "eettinen näkemys" tai "eettinen linjaus" estäisi Hesaria noudattamasta kansan kaupallisia kulutustarpeita.

Pelokkaat poliitikot, pelkokuvat ja turvallisuudenhakuiset kansalaiset ohjaavat ennenkaikkea mediaa ja nimenomaan suomalaista perusturvamediaa, Hesaria.
Seiskakin luopui heti rahakkaasta mutaruoppauksesta kun pelästyi kuluttajien vihaa, haluja ja kiihkomielisyyttä.

Viihderockbändin edustajan kunnioittamisesta ei voi nykyään tehdä mitään eettistä vetoa eikä edes puhua sanan"vapaudesta" koska ei Hesari valitse mitään jäykässä maailmankuvassaan. Se toimii pelko-/turvakuvien mukaisesti, mekaanisesti. Turhaan pelottelematta, turhaan järkyttämättä, turhaan haastamatta - varsinkaan viihdeuutisoinnissa. Ellei lukijan pelottelemisella vakavemmilla uutisaiheilla ole sitten poliittista maailmankuvaa rakentavaa vaikutusta.

Hesarin päätoimittajat luulevat ehkä olevansa hyvinkin moraalisia ollessaan julkaisematta Lordin kuvaa vaikka todelliset syyt ovat kuitenkin vain palautteen pelossa. Yleinen mielipide ja turvallisuushakuisuus eivät ole eettisesti katsottuna mitään todellisen eettisen ajattelun ja filosofian peruspilareita.

Jos selviäisi esim joku pienikin rike tai poliittisesti epäkorrektia ajatusmaailmaa Lordin soittajan menneisyydestä niin Hesari ryntäisi kieli pitkällä julkaisemaan kuvaa mutavyöryn kanssa, tietysti "eettsesti" iltapäivälehtien peesissä, niiden jälkeen niiden toimitustyöhön viitaten.

Lordi-tapauksesta tulee mieleen yleinen poliitikkojen korottaminen ja viihteellistäminen "inhimillisenä" ilmiönä, naistenlehtien tyyliin.
Poliitikkoja kunnioitetaan aivan liikaa lehdistössä ihan vain periaatteena, aivan kuin poliitikot olisivat aatelisia ja herkkiä vaikka eivät ole yksityishenkilöitä vakavien valtavalintojensa ja maailmankuvansa kanssa. Lehdistön pitäisi ehdottomasti muistuttaa jokaisen poliittisen ja yhteiskunnallisen ilmiön ja uutisoinnin yhteydessä että mistä ilmiö on noussut, mitä lupauksia on pidetty ja ennen kaikkea mitä lupauksia on rikottu ja ketä poliitikkojen päätökset hyödyttävät. Esim. Terveydenhoidon tilasta uutisoidaan usein miten ilmiönä vaikka se on poliitikkojen valinta.

Helsingin Sanomien päälinjaus tuntuukin jatkuvasti olevan että lukijalle vakuutetaan "järkevän" maailmankuvamme oleva mahdollisimman helppo, ehyt, koherentti ja että mielikuvien luominen "tietona" on helppoa.
Että tiukka poliitikkojen sokea kunnioittaminen ja "mediatyörauha", mediayhteistyö vallanpitäjien kanssa toisi kunnioitettavaa politiikkaa.
Että jonkin nimittäminen terroristiksi on tärkeää ja jonkin maan aseellisia ihmisiä on samalla tärkeää kutsua armeijaksi tai poliisiksi.

Että Lordin kuvankin julkaisemattomuus olisi hyvän tahdon ele?

Pelko hallitsee mediamaailmaa, ei eettiset linajaukset. Makasiinienkin palon uutisointi sävytettiin mahdollisimman uhkaavaksi ja dramaattiseksi ja sekin oli poliitinen linjaus päätoimittajilta. Isku lukijoihin päin.

Ranskan nuorten päämäärätietoiset mielenosoitukset olivat oikeudenmukaista, selkeää ja vahvaa demokratiaa vuorovaikutustapahtumana mutta Hesarikin muisti varoitella, vihjata ja uhata kaaoksen voimilla ja seuraamuksilla.

Kaikki on politiikkaa ja dramaturgiaa, varsinkin toimittajien uho eetisestä ajattelusta ja vapaudesta. Valintoja on tosi vähän konservatiivisen pakkomielteisesti ehyeen maailmankuvaan tarrautuvien päätoimittajien joukossa.

Jopa Lordiviihde on turvallisuudentunteen projektina tärkeä mediaseikkailu, dramaturgisesti etenevä tapahtuma. Johon siis tarvitaan käänteitä, vastakohtia, muutoksia ja lukijoiden nykimistä, lukijoiden nälän tyydyttämistä. Oli se sitten pelkojen tai turvallisuuspakkomielteiden ruokkimista.


Tämä on Suomi.
Suomalainen mediatodellisuus.
Monomediaa.
Yksi ainoa valtakunnallinen lehti.
Sananvapautta keskitetysti.
Missään muualla läntisessä maailmassa ei ole vastaavaa monomediailmiötä

.