* päivitetty III
Kirkon tiedotuspolitiikkaa Monty Pythonin oppien mukaan:
"Kirkkoa on epäilty myös pedofiliatapausten peittelystä. Häkkisen tietojen mukaan tapauksia ei ole peitelty vaan taustalla on pikemminkin se, ettei tekoja ole haluttu nähdä" - Piispa Häkkinen Mtv3.fi
Kriminaalipsykologi:
Auktoriteettiusko altistaa pedofilialle
Kirkon ja seurakuntien hierarkkinen, auktoriteetteihin perustuva organisaatio altistaa pedofilialle, arvioi oikeus- ja kriminaalipsykologian dosentti Jaana Haapasalo. IL 23.5.2010
Julkisuuden valokeilasta poistuva arkkipiispa Jukka Paarma käytti siekailematta käänteistävää uhripuhetta lähtöjumalanpalveluksessaan Turun tuomiokirkossa sunnuntaina siirtääkseen pedofiiliskandaalin seuraamuksen huomiopistettä.
Paarma:
”Kirkonvastainen propaganda voimistuu Suomessa”
Paarman puheessa kärsijänä pedofiiliskandaalissa ei olekaan kirkon tai sen tukeman järjestön työntekijän raiskaama tai hipelöimä ihminen vaan kärsijänä on nyt kirkko.
Kirkko-organisaation kyseenalaistaminen ja valtion valvoman uskonnollisuuden julkinen pohtiminen on siis yhä propagandaa, nuhdeltava teko. Hyvien tapojen vastaista toimintaa. Kirkon vastustaminen on kirkon johtajan mielestä propagandaa eikä mielipiteen vapautta ja keskustelua.
Onko kirkko arvostelun yläpuolella katolisen kirkkopolitiikan "arvojen" mukaisesti?
Poliittinen, filosofinen, psykologinen ja teologinen arvostelu tuntuu olevan sangen moraalitonta toimintaa nyt jälkijättöisesti median paineessa kirkkolaivaa haparoivasti ohjailleen byrokraattipiispan mielestä.
Kirkkovastaisuus huolettaa mutta ei vuotava kirkkolaiva, täysin vanhentunut, katoliseen taikauskoon perustuva ihmiskuva, kirkkopoliittisen itsetarkoituksellinen vallan itsekorostus, seksuaalikielteisyys ja tyhjien kirkkojen valtavat budjettikustannukset.
Paarman paheksunnan takana on vakava asenneongelma:
jos muutkin tahot yhteiskunnassa ovat myös suojelleet pedofiilejä, miksi kirkkokaan ei saisi tehdä niin, maan tapana? Jos kirkossa tehdään yleisesti havaittua pahaa, kirkkoa ei saisi näin ollen siitä erikseen arvostella.
Ongelmana on vain tämä kirkon erilainen luonne toimia yliluonnollisten selitysten takana samalla kun esiintyy yhteiskunnallisena vaikuttajana.
Onko sielunhoitotilanne yliluonnollinen tapahtuma? Magiaa?
Rippi ei ole ole luterilaisessa opissa edes "sakramentti" eli jumalaa tavoitteleva toimenpide, vaikka piispat puhuvat siitä kuin se olisi sitä.
Rippi on vain katolilainen "sakramentti", koska katolilaisille papit ovat lähempänä Jumalaa ja maagisesti Jumalan "aseksuaalisia" edustajia, puolijumalia.
Mikä kirkkopoliittinen seikka on nyt tämän rippisalaisuuden ylläpitämisen taustalla?
Piispathan ovat nyt ensisijassa hätkähtäneet sitä, että he vihdonkin joutuisivat koskemaan kirkon isoon likasankoon - eli lestadiolaisten lahkojen epäluterilaiseen uhkailuopetukseen, naisten alistamiseen ja aktiiviseen yhteisöpedofiliaan (uhrit pakotetaan antamaan anteeksi, tekijät vastuussa vain yhteisölle rituaalisen alistumisen kautta).
Lestadiolaiset lahkot toimivat kirkon tiloissa ja käyttävät kirkon palkkalistoille otettuja lestadiolaisia henkilöitä lestadiolaisiin tilaisuuksiin ja omien oppien levittämiseen erossa muista "hairautuneista" eli tavallisista kirkon jäsenistä. Lestadiolaisilla on paljon poliittista valtaa Pohjois-Suomessa.
Mitähän Luther sanoikaan lahkoista, jotka erottelevat pelastetut ja kadotetut?
Oletetaan, että on olemassa ns. luterilainen suhtautuminen uskontoon, kirkkoon ja Jumala-käsitteeseen.
Uskonto ei voi olla maallisten lakien yläpuolella, varsinkaan, jos kirkko kutsuu itseään luterilaiseksi kirkoksi. Lutherin mukaan oikeamielistä lakia on toteltava ehdottomasti. Kirkko ei ole Lutherin mukaan lakien ulkopuolella rikosten suhteen paitsi jos vallanpitäjä ei toteuta yleistä oikeudenmukaisuutta.
Henkinen pedofiilin elämäntarkastelun tukeminen rippikeskustelussa ja rituaalinen anteeksiantaminen on aivan eri asia kuin lain ja seuraamusten välttämiseen tai jopa rikoksen jatkamiseen kehoittaminen "kristuksessa vapaana". Aivan eri asia.
1)
Rikoksen edistäminen on lain mukaan rikos. Jos ihmiset, jotka kertovat ripissa seurakunnan tai lestadiolaisten piirissä riehuvasta sympaattisesta raiskaajasta ja se jätetään huomiotta ja kehotetaan unohtamaan/antamaan anteeksi, niin rikosta edistetään harkitusti.
2)
Pedofiilit on selkeästi todettu psykopaateiksi, jotka toistavat tekojaan ilman hoitoa.
1 + 1.
Kirkko ei voi ohittaa psykiatriaa tieteenä ja mm. lastesuojelulakia samalla kertaa, jos se haluaa esittää olevansa kansalaisten kuinnioittama moraalinen järjestö. Kirkko ei voi sallia lestadiolaisten toimintaa seurakuntien rakennuksissa ja samalla näytellä vastuutonta ja sokeaa lestadolaisten opeista.
Kirkon tunnustama "oikeanlainen" ja jalo kärsimys on aina "uskoa vahvistavaa". Raiskatun vaativan syyttävä kärsimys ei ole näin "uskoa (kirkkoa) vahvistavaa" toimintaa miesten hallitsemassa yhteisössä.
Jos nainen pakotetaan Jumalan sanalla ("luomistyön jatkamista") ja uskovien pakkovoimalla yhdyntään miehensä kanssa ilman ehkäisyä, se ei paljon eroa pedofiliasta ihmisoikeuksien rikkomuksena.
Ev.lut. kirkko uskon ja moraalin ehtojen vartijana toteuttaa vieläkin katolisen kirkon keskiaikaista ihmiskuvaa monin tavoin, varsinkin jos se olettaa ripin oleva maaginen voima, joka ihmeellisesti muuttaa pedofiilit ja voi jopa armahtaa aktiivisesti rikoksia tekevät henkilöt lain puolesta.
Lutherille papit eivät olleet korotettuja jäseniä; Luther opetti yleistä pappeutta tavoitteena ja kirkon kehitysvelvoitteena. Kirkko on turha organisaatio opillisesti Lutherin visioissa.
Papin harjoittama maaginen parantaminen psykiatrisista ongelmista kuuluu lahkoseurakunnalle, eikä kirkolle, joka haluaa yhteiskunnallista arvostusta ja jäseniensä hyväksyntää.
Kirkkohallitus valvoo mustasukkaisesti valtion antamaa virallisen kirkon statusta. Ev.lut. kirkkoneuvokset ovat estäneet mm. wickalaisten rekisteröimisen viralliseksi uskontokunnaksi ja valtion uskontokomitea on kuunnellut tarkkaan Suomen suurimman kirkon kirkkoneuvoksia.
Kirkkohallitus on toistuvasti ja kiihkeästi torjunut valtiovarainministeriön ehdotuksen, jotta kaikki uskontokunnat saisivat verotusoikeuden jäseniään kohtaan, kuten kirkko kirkkolain mukaan saa etuoikeuden harrastaa.
Jos kirkko haluaa totaalisen itsenäisyyden ja toimia lahkoseurakuntien tapaan, kukaan ei estä sitä. Luopuminen kirkollisverosta ja kirkkolaista on selkeä ja rehellinen ratkaisu, jos uskonto nähdään täydellisesti yhteiskunnasta erillisenä ilmiönä. Laki on niin kuin se tulkitaan.
Kirkko on ollut valtiolle normien luoja ja salainen ase asennemuokkauksessa.
Tiukat normit ja ihmisten jatkuvan riittämättömyyden korostaminen uskonnollisella kielenkäytöllä auttaa vallan keskittämisessä ja ihmisten hallinnassa. Kuningas halusi yhtenäiskultuurin ja kirkko julisti kaiken muun synniksi.
Kun luodaan kirkon avulla häpeän ja syyllisyyden kulttuuri ja normiasenteiden näkymätön paine, on helppo asettaa ihmiset velvollisiksi kansalaisiksi valtion poliittisen kulttuurin mukaisesti.
Normeja käytetään aina poliittisen kurin aikaansaamiseksi. Luodaan ihmisen ja kansalaisen muotti, jolla voi ansaita sitten kelvollisuutta ja kiitosta.
Paarman puhe muuttuikin vain jyrkemmäksi.
Mukaan vedettiin kirkon teologinen kivijalka, katolisen kirkon ylistämä marttyyrien kohtalo ja kirkon syntyhistorian perusta:
"Vastustus ja vaino ei ole vain historiaa", Paarma sanoi lähtöjumalanpalveluksessaan Turun tuomiokirkossa sunnuntaina.
Vastustaminen ja erimielisyys on Paarman diskurssissa vainoa.
Jumalan tahdon eli kirkon "itsestäänselvän" teologisen opin ja aseman torjuntaa. Kirkko siis pelkää yhä Rooman ajan vainoa - juuri kun Suomessa vuonna 2010 sen hyväpalkkaisilta johtajia vaaditaan vastuuseen valinnoista, moraalittomuudesta ja pimeistä teoista. Tässä hersyvässä arkkipiispan testamentissa on tuhti ripaus uhripuhetta eli kirkkokulttuurissa kirkon identiteetille tärkeää marttyyridiskurssia.
Paarma toistaa puolustus-/hyökkäyspuheessaan ällistyttävällä tavalla katolisen kirkon puhetapaa ja katoliselta kirkolta perittyä "pyhittävää" kärsimyskäsityksen marttyyripuhetta ja sen uskonnollista yksinoikeutta mm. kärsimyksen tulkintaan kirkollisen kulttuurivallan pönkittämisenä. Kirkon agenda on kutsua hyviä kansalaisia kristityiksi ja siis kirkon jäsenyyttä kansalaisuuden osaksi.
Kirkon opetuksissa arvokasta ja mainittavaa kärsimystä on vain uskonsa ja siveytensä puolesta ylpeästi kärsiminen. Teologisesti itse valittu kärsimys on ihailtavaa, imitatio Christi, mutta kärsimyksestä valittaminen taas ei.
Vain kristityn nöyrä kärsimys uskon puolesta on teologisesti merkittävää kärsimystä, ei "saastaisen" seksuaaliväkivalta-aktin kokeneen uhrin häpeä ja viha.
Vääryyttä kärsineen ei tule hakea oikeutta vaan armoa Jumalalta kirkon oppien mukaan - jalostuakseen kärsimyksessä. Nöyrästi ja alistuen.
Vulgaaria taikauskoa vai ihailtavaa uskonnollisuutta?
Kirkon "luterilainen" rippioppi nojautuu valitettavasti surkealla tavalla vain katoliseen kirkon maagisiin oppeihin eikä ota huomioon Lutherin aloittamia oivalluksia mm. yleisestä pappeudesta, yksilön ehdottomasta arvosta ja maallisen järjen arvosta.
Kirkolla on oma erillinen standardisysteemi "kirkon vapauttavalle moraalille", armolle ja säälille, joiden määritysvallalla kirkko perustelee olemassaolonsa tärkeyden.
Nykyisessä kirkossa kirkon vastuulla kärsivät pettyneet yksilöt eivät ole siis riittävä syy kirkon arvosteluun. He eivät kärsimyksessään ole osa katolisen kirkon originaalia marttyyridiskurssia koska he koettelevat kirkon uskoa ja yleisön luottamusta kirkkoon.
Tässä uskonnollisessa ihmiskuvassa syntisen raiskaajan kokema jumalallinen ja maaginen syntien anteeksianto ja rippisalaisuus on tärkeämpää kuin pedofiilin, psykopaatin ja raiskaajan pysäyttäminen ja raiskattujen murskaavan häpeän estäminen ja auttaminen palajastuksilla. Raiskatun kertomuksetkin vaietaan perinteisesti viranomaisilta, jotta raiskaajat voisivat rauhassa pohtia "omaa syyllisyyttään" Jumala edessä.
Kirkon piirissä tapahtunut väkivalta on vielä vain PR-ongelma.
Osa piispoista on julkisuudessa vain pyrkinyt pehmentämään ja torjumaan uutisointia ennen tutkimuksia ja paljastuksia. Aikuinen on tietysti myös tärkeämpi maineensa puolesta seurakunnassaan kuin holhouksen alainen nuori.
Rippisalaisuus on keksitty antamaan katolisille papeille Jumalan auktoriteetti - ja valta.
Uhreille ei saa luovuttaa kirkon valtaa kirkon valtahegemonian näkökulmasta. Anteeksipyytäjä voi pyytää tuntemattomalta papilta anteeksi mutta ei uhriltaan.
Voit Jumalan sijasta mennä puhumaan papille, joka on "lähempänä" Jumalaa kirkon auktoriteettiaseman osoituksena. Siksi on ansiokasta paljastaa syntejään papille ja osoittaa kirkon arvovalta Jumalan edustajana.
Katolisessa rippikulttuurissa pappi käsittelee ja uskonnollistaa sen, mistä ihminen ei arkielämässään ja psykologisessa historiassaan uskalla puhua ja ajatella. Ongelma ulkoistetaan pois arkielämästä ja arkijärjen vastuusta.
Kärsimyshegemonia taktisen puheen johtoajatuksena (Paarmankin puheen taustalla) tarkoittaa sitä, että kun joskus alkuseurakunnan jäseniä vainottiin, niin "marttyyrien kärsimyksellä ja verellä rakennettua" kirkko-organisaatiota ei saa arvostella ja julkisesti nöyryyttää vaatimalla kirkolta muutosta - yhteiskunnan hyväksymiä humanistisen yksilökeskeisiä moraalistandardeja.
Marttyyrien kärsimystä ja kirkon oppiperinnettä ei saisi näin ollen suhteellistaa ja mitätöidä kiinnittämällä huomiota kirkossa toimiviin saalistajiin.
Oliko Risikolla oikeus vaatia rippisalaisuutta pois, jotta lapset suojeltaisiin toimintaansa maanisesti jatkavilta psykopaatti-pedofiileiltä?
Papit ovat virallisesti valtion virkamiehiä. Siten on uskomatonta, että he eivät vieläkään tottele virkavelvollisia velvoittavaa lastensuojelulakia!
Valtiokirkko-organisaation byrokraattinen siilipuolustus, kirkollinen moraalipuhe on aina moralismia, jossa kirkko on arvostelun yläpuolella eikä ole periaatteessa vastuussa maalliselle vallalle. Mutta taipuu aina vähitellen ihmisten tasoa kohti, näin media-aikakautena paljastusten voimasta, valtavan julkisen paineen alla.
Paarman puhe on aivan uskomattoman härskiä puhetta valtion lailla valvomalta ja laajoilla verohelpotuksilla tukemalta valtionkirkolta. Kirkon vastustaminen asenteena on siis yhä syntiä, paheksuttavaa jumalattomuutta keskiaikaisen käsityksen mukaan.
Tässäkö on yhteenveto kirkon henkisestä tilasta ja kirkon muutosvastarinnasta?
Kirkon kunnia on kyseessä, totta tosiaan. Vahvasti.
Kirkko on kiinteästi vielä Suomen valtion osa kirkkolain avulla.
Papit ovat virallisesti valtion virkamiehiä. Kirkolla on valtiollinen verotusoikeus. Jumalanpilkkapykälä on yhä rikoslaissa. Kirkon valtionkirkon status ja Ruotsin kuninkaan ajan lait ovat yhä voimassa.
Kirkko on ollut valtapoliittinen monopoli, vallanpitäjän vallan jumalallisuuden tae ja muinaisuskomusten sekä eriuskoisten säälimätön vainoaja ja tuhoaja Suomessa. Silti arkkipiispa katsoo aiheelliseksi ilmaista kirkon marttyyripuhetta ääni väristen. Noitarumpujen omistaminen on esimerkiksi ollut kirkon pyynnöstä vakava rikos.
Kirkko ei voittanut valta-asemaansa Suomessa sanalla vaan kuninkaan miekalla ja ankarilla valtion valvomilla laeilla kirkon eduista. Et ole voinut toimia yhteiskunnassa, jos et kuulunut kirkkoon, lukenut käsittämätöntä uskontunnustusta ja kannattanut kirkon ja valtion liittoa.
Kirkko on aina ollut poliittinen alasin, tsaarin ja kuninkaan paras ystävä ja aatelisten paras turva kansanvaltaa vastaan.
Jos kirkko nimittää itseään jatkossa luterilaiseksi kirkoksi, on sen ymmärrettävä Lutherin perusoivallus: elämäntarkoitusta pohtiva yhteisö on jatkuvasti muuttuva ja protestanttinen, aikaa reflektoiva yhteisö.
Ei rituaalitoimisto riiputtamassa kuollutta lihaa krusifiksilla lasten painajaisten aiheeksi.
Pitää vain toivoa, että seuraava arkkipiispa Kari Mäkinen osaa nyt edes painaa pause-näppäintä kirkon hysteerisessä itsesäälikampanjassa.
II
Lama-aikoina Jeesus ylösnousee aina vain yhä uudestaan poliitikkojenkin huulille mitä oudoimmilla perusteilla ja tavoitteilla:
Tuomas Rantanen: " Helsingin Sanomien päätoimittaja ja kustantaja Mikael Pentikäinen kaivaa lehtensä yliöpaikalla esiin Raamatun vertauksen sinapinsiemenen kokoisen uskon vuoria siirtävästä voimasta. Eikä missä tahansa asiayhteydessä: Pentikäinen vertaa tätä raamatullisen uskon voimaa kääntäen siihen markkinoiden epäluottamukseen, joka meille näyttäytyi Kreikan kriisin yhteydessä.
Aukikirjoitettuna – ja tekstin myöhemmät väittämät huomioiden – Pentikäisen vertaus on kai sanovinaan: markkinoiden luottamuksen rakentaminen on kuin yksittäisten ihmisten usko Jumalaan, se siirtää vuoriakin."
Kirkko on vaikeina aikona vallanpitäjän tärkein vahtikoira, jolla ehdollistetaan ja syyllistetään kansalaiset eikä valtaapitävät, joiden tulisi kantaa vastuu vallasta ja valinnoista, johon he ovat pyrkineet.
Suomettuminen tarkoittaa yksinkertaisesti juuri tätä: poliitikot eivät joudu vastuuseen paitsi jos eliitti haluaa teloittaa jonkun, joka ei aja eliitin etuja (mm. Anneli Jäätteenmäki). Sisäpiirissä saat armoa, vallan vastustajan keppiä.
Esivallan kunnioittaminen on ollut kirkon tärkein ja painokkain opetus.
Nyt se on ollut pari vuosikymmentä korvattu "armolla". Kirkn ihme-eliksiirillä.
Silti piispat eivät vahingossakaan unohda kirkon ainutlaatuista asemaa yhteiskunnassa koskmattomana instituutiona. Heidän mielestään yhteiskunta ei pysy kasassa ilman kirkon vaikutusta.
Itse tarkentaisin, että suomalaisen politiikan tapakulttuuri, auktoriteettiuskomuksiin nojautuva sisäpiirimeininki ja vastuusta vapaan poliittisen eliitin toiminta ei todellakaan olisi pysynyt kasassa ilman kirkon ihailemaa "yhtenäiskulttuuria".
Muualla Euroopassa poliitikko joutuu jättämään paikkansa epäonnistuessaan luottamuksessa ja jäädessään kiinni valheesta. Suomessa ei, sillä poliitikot nauttivat esivallan nauttimaa armoa kirkon valtio-opin mukaisesti.
Kirkko tukee sokeasti vallassa toimijaa ja systeemiä, jos valtaa pitävä kunnioittaa kirkkoa.
Kirkkomme historiasta tulee muistaa, että Pohjoismaissa ei tapahtunut aitoa uskonpuhdistusta vaan vain kuninkaiden poliittinen käsky vaihtaa äkkiä kirkko pois paavin vallan alta.
Kaikki papit sopeutuivat virkamiehen moraalin mukaan, yksikään ei pitänyt katolisia paaviuskomuksia ja saivat pitää lihavat verotusoikeutensa seurakunnaltaan.
Katolinen valtaan kytketty kirkkonäkemys jäi kuitenkin vallalle, ja tämän mukaan kirkko saa vainota ja halveksia eriuskoisia. Puhdistaa valtiota valtiokirkon vallan estottomalle laajentamiselle yhtenäisyyden nimessä. Teologisesti kirkolle merkittävää kärsimystä on vain kirkon opin puolesta kärsiminen. Raiskatun ja hylätyn ihmisen kärsimys ei ole kirkolle teologisesti kiinnostavaa.
Pohjoismaiset noitavainot olivat ensin järjestelmällistä sodankäyntiä ja sitten punaisilla helvettilieskoilla kuvitettua teologista dramaturgiaa, kirkkotaidetta ja teologista propagandaa muinaisuskontoja vastaan.
Kaikki muu demonisoitiin, jotta kirkko olisi "ainoa vaihtoehto kansalaiselle". Auktoriteetit olivat kirkon yhteiskuntanäkemyksen mukaan maailman pyörittäjiä ja laki oli eri auktoriteeteille, tottelevaisille kansalaisille ja varsinkin eri maailmankuvaa edustaville ihmisille.
Suomessakin tapettiin kaikki yrteillä parantavat shamaanit 1070 lähtien paavin antaman tappoluvan turvin.
Pohjolan verisestä vainohistoriasta voi olla jäljellä dokumentteja Vatikaaninssa, inkvisition suljetussa jättikirjastossa.
Myöhemmin tämä hävityssodan propaganda muuntui Ruotsissa luvalliseksi populaariteologiaksi maagisesta uhasta, johon ihmiset tarvitsivat kirkon voimaa ja tuomiovaltaa. Ilmiöön kuului hysteriaa ja pelkotiloja, jolloin köyhät noitien metsästäjät saivat mainetta ja rahaa kirkon vahvistaessa maagista toimivaltaansa. Yksi ensimmäisiä Ruotsin vainon aloittajia sai tappaa oman vaimonsa päästäkseen vaimostaan eroon menettämättä papin virkaansa avioerossa.
Suomessa selvästi suurin osa "noitatapauksia" olivat miesshamaaneja, kirkon opillisia vihollisia. Vainojen, kirkon levittämien maagisten pelkojen sekä lain määrittämän haasteen uhka oli pragmaattinen syy tarkasti valtion vainopolitiikkaa muinaisuskonnon käyttäjiä ja toisinajattelijoita vastaan - tietysti ihmisten mielikuvitusta yllyttäen mutta tiukasti viranomaisten ja kirkon valtaa lisäämässä.
Kaikkien tuli kuulua kirkkoon ja valtakunnassa tuli olla yksi ainoa uskoa yhden ainoan kuninkaan raskaan verotusvallan alaisuudessa.
Institutionaalinen uskonto on aina politiikkaa, sen Paarmakin todisti taas todeksi.
III
Pod.fi:ssä on esillä uskomaton lausunto:
"Perusoikeusasiantuntija, professori Veli-Pekka Viljanen ihmettelee ajatusta, että mahdollinen rippisalaisuutta koskeva lainmuutos koskisi joko kirkkolakia tai lastensuojelulakia. Viljasen mukaan lastensuojelulain muutos velvoittaisi kaikkia uskonnollisia yhteisöjä."
Professori Viljasen sivistymättömyys tai tahallinen asioiden vääristely on mykistävää.
Professori Viljanen ei voi olla tietämättä sitä, että kirkko on täydellisesti kirkkolain alaisuudessa, jota valvoo Suomen eduskunta. Eduskunta voi päivittää kirkkolakia ilman kirkolliskokousta noudattamaan muuta valtion ajankohtaista lainsäädäntöä.
Jokainen pappi on lain silmissä virkamies. Ja jokainen kirkolliskokous vahvistaa tämän vahvistamalla kirkkolakia.
Kirkkohallitus lisäksi korostaa jatkuvasti, kaikin tavoin, että se haluaa olla valtion virallisen uskonnon edustaja "kansankirkkona" ja valtiopäivien uskonnollisten rituaalien toimittaja.
Voiko olla selkeämpää selitystä, miksi kirkon virkamiesten täytyy olla samojen lakien alaisuudessa kuin muutkin virkamiehet ovat?
Arhi Kuittinen
EFFI:n lausunto
.Uskonrauhan häirintäpykälä on poistettava rikoslaista. Uskontoja, jumalia ja muita pyhiä asioita pitää saada arvostella ja pilkatakin samoin kuin poliittisia aatteitakin; muilta osin pykälän tarkoittama häiriökäyttäytyminen on jo kielletty julkisrauhan rikkomisena.
Jokainen ihminen on vastuussa omista ja vain omista puheistaan.
Keskustelupalstojen ylläpitäjille tai nettioperaattoreille ei saa sälyttää rangaistusvastuuta muiden sanomisista. Niille ei myöskään saa siirtää poliisille kuuluvaa rikostutkintaa eikä tuomioistuimille kuuluvaa päätöstä nettisivujen sulkemisesta. Yms
Teini-ikäinen arabityttö ilmoitti joukkoraiskauksesta - Joutui itse syytetyksi esiaviollisesta seksistä
Multimedia
Agoran palkittu kirjoitus 1997
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti