- päivitetty II -
Viime viikkoina on mediassa uutisoitu nuorten naisten "epäselvistä" kuolemista. Suomalaisen median perinteisen koodexin mukaan tämä tarkoittaa usein häveliäästi siis itsemurhaa.
Miksi itsemurhaa ei uutisoida selkeästi ja ilman outoja häpeän ja pelon latauksia niin kuin Ruotsissa ja Isossa Britanniassa?
Suomalainen kuolemankulttuuri on yhä kirkon häpeäkulttuurin vaikutuksen alainen ja siksi itsetuhoisa käyttäytyminen ja itsemurha ovat äärimmäisen latautunut keino nuorten epäsuoraan itseilmaisuun.
Itsemurhailmiöön ovat latautuneet limittäin kaksi kulttuurikerrosta: muinaissuomalaisten vahva kuolemankulttuuri ja kirkon jyräämä häpeäkulttuuri. Mikstuura on hämmentävän voimakas.
Kuinka itsetuhoisaa häpeäkulttuuriamme voisi purkaa?
a)
Taustaa.
Suomalainen kuolemankulttuuri on ollut alunperin positiivinen ja elämänmyönteinen. Kuolema ei ole ollut uhka eikä häpeän aihe. Kuolema on ollut kiinteä osa elävien elämää ja elämänhallintaa. Jopa osa pihapiiriä. Suomalainen kulttuuri on ollut suurelta osin kuolemankulttuuria. Mutta positiivisesti. Harmonisesti. Ihmisen ruumiinkuvaa ja elämänkaarta täydentävänä. Kuolema on kuvattu lempeänä armahtajana poikeuksellisen monessa kehtolaulussa verrattuna muihin henkikulttuureihin.
Shamaanien tehtävä oli käydä ottamassa selvää elävien ongelmista kuoleman ja elämän rajalta, alisesta, jossa elämän hyvinvoinnin edellytykset ja salaisuudet olivat löydettävissä, joskin vaarallisesti. Yksilön oli tunnustettava oma kuolevaisuutensa ja eksistenssinsä hallitsemattomuus kuoleman suhteen. Ruumin ongelmat olivat oikeastaan hengen ongelmia ja niin shamaanin sekä hengettärille suoritettujen rituaalien avulla ihminen sai kolmen erityyppisen tietoisuuden, sieluaan harmoniaan ruumiinsa, ympäristön ja yhteisönsä kanssa.
Kulttuurin ja rituaalien keskiössä ovat olleet pitkälle hengettärien lisäksi kuolleet, vainajat, joita on palvottu ja muisteltu. Lähdetetyt sikiöt eli abortoidut sikiöt, riekkiöt, ihtiriekot, ovat olleet tärkein kauhukertomusten aihe elämän arvon itsearvoisena muistutuksena.
b)
Suuri muutos ihmiskuvassa alkoi kirkon helvettikeskeisestä ja ruumiskielteisessä maailmankuvasta, jota hallitsi yksin kirkko ja kuningas. Yksilön hyväksyntä ja suhde elämänjälkeiseen elämään riippui kirkon ja kuninkaan suomasta armosta. Kirkon omistama ja annostelema "armo" oli vain tuomion ja vallan väline tottelevaisen kansalaisen tuottamiseksi.
Kirkon ihmiskuva oli vieraan ja ankaran dualistinen: henki oli pyhää mutta kuolemalle altis ruumis ruma ja uhka kristityn hengelle. Länsimainen ihmiskuva on korruptoitunut pois luontoyhteydestä. Virsikirjojen yleisin teema on kuoleman voittaminen, samalla mielipuolisella hybriksellä kuin kreikkalaiset sankarit hahmottivat omaa tuhoontumoittua elämää. 80-luvulla kirkossa jyrisi kiitos yltäkylläisyydestä, kuoleman etäännyttämisestä. Kuluttamisen ihanuudesta. Kiitos herra yltäkylläisyydestä ilman vastuuta.
Menestys, oikeaoppisuus ja ikuinen elämä ovat abstrakteja kuoleman voittajia. Kirkko lupasi yksilöllisen suoran pelastuksen tottelemisen kautta. Itsetuntemusta ei enää tarvita. Yksilön ei tarvinnut enää etsiä elämänsä tarkoitusta ja yhteyttä edes luontoon. Kristus on kuolemalla kuoleman voittanut.
Häpeäkulttuurille on leimallista ettei yksilön kysymyksiä tarvita. Rigidi dikotominen kulttuuri on täynnä vastauksia ja moraliteettejä, joiden alaisuudessa kunnon kansalaisten oletetaan toimivan. Jotta luotaisiin illuusio häiriöttömästä järjestyksestä ja jotta oikeaan oppiin nöyrtyneet olisivat kelpaavia kansalaisia. Ilman kysymyksiä.
Yhteisön hyväksynnän kriteereille luodaan selkeitä standardeja ja joka ei kunnioita näitä normeja, tuomitaan yhteisön vastustajaksi.
Häpeäkulttuurista on tullut näkymätön muuri: modernin humanistisen retoriikan alla keskiajalta perityt kulttuuriset asenteet ja tunnelataukset ovat pesiytyneet sanattomiksi, epäsuoraksi viestinnäksi; vihjauksia, huokauksia, häpeän painotuksia, lausumattomia tuomioita, vapisevaa tuomionpelkoa. Kierkegaardin mukaan esteettinen eettisyys on poroporvarillisen valheen ydin. Luodaan dualistinen maailmanjärjestys, ihanne, jotta ihanteen ulkopuolelle voitaisiin sijoitta ihmiset, joita kohtaan halveksunta on sallittua.
Ikuisen elämän idea ja sen varmuudesta turvan saava ihmiskuva on isketty läntisen ihmiskuvan ytimeen valinnan voimalla ja synnintunnolla: ihmisen on osoitettava vapautta kuolemasta, ruumiin yllykkeistä ja kyettävä osoittamaan menestystä ja elämänhallintaa. Iankaikkinen, ihailtavan voittoisa elämä on ikään kuin jo aloitettava täällä maan päällä, joka ideologisesti huipentui ja jalostui Calvinin teologisena perintönä.
Kulttuurimme on yhä kristillistä häpeäkulttuuria, joka alkoi muodostus 1300-luvulla kirkon lanseeraman seksuaalihäpeän ja ehdottoman syntikäsitteen kautta. Avioliiton ulkopuolinen lapsi ja vapaa seksi olivat ns ehdottoman syntikäsitteen alaisia ilmiöitä. Väärin uskominen oli taas kuoleman synti. Häpeän aiheista kauhein.
Häpeäkulttuurimme julma alku oli kuin sadan vuoden kristallnacht. Aivan aluksi kirkon lähetystyöntekijät häpäisivät ja tuhosivat esi-isiemme pyhät lehdot ja puut, joissa palvottiin usein suurta esiäitiämme, emokarhua. Kirkonmiehet keksivät rumia ja pelottavia nimityksiä karhulle, joka oli ollut rakastetuin olento muinaissuomalaisille (ainakin länsipuolen suomalaisille).
Häpeää oli olla jotain muuta kuin mitä Kiesuksen palvelijat käskivät. Häpeäkulttuurissa yhteisön täytyy hyväksyä ja rajata aivan kaikki mitä yksilölle sallitaan. Jopa kuolemisen tapa täytyy näin olla yhteisön hyväksyttävissä ja määriteltävissä. Muuten yksilö ekskommunikoidaan eli suljetaan katolisen kirkon perinteiden mukaan yhteisön ulkopuolelle.
Kirkkolaitos keksi erilaisia häpäisymuotoja ja häpeän kategorioita; varsinkin itsemurhan tehnyt oli suurimpia häpeän aiheita, mitä hurskas suku sai kestää. Taivas- ja hautapaikka kiellettiin sillä itsemurhan tehnyt piti haudata vähintään kilometrin päähän pyhästä maasta. Kirkon julkisia häpäisymuotoja eri syistä olivat sen lisäksi jalkapuut, kirkossakäymiskiellot, lisäkinkerit katumismenoina.
Häpeäkulttuurissa ylpeys ja kelpaavuus on säädelty hierarkisesti instituution ja viranomaisten taholta. Hävettäviä ihmisiä saa pilkata ja pelätä avoimesti.
c)
Häpeällistä kuolemaa ei oikein saa edes surra ristiriitaisessa häpeäkulttuurissamme.
Surun voi estää kaksi aivan vastakkaista ilmiötä. Kuolleen nuoren idealisoiminen on yksi keino torjua häpeäkulttuurin taustavoimia. Toinen torjuntamuoto perustuu perrinteiseen itsemurhan asenteelliseen tuomitsemiseen.
Molemmat torjunnan muodot voivat johtaa pysyvään traumatisoitumiseen. Siksi yhä monet ihmiset eivät ikinä elämänsä aikana pysty suremaan itsemurhan tehnyttä läheistä vaan se jää vain mustaksi aukoksi ja pimeäksi tapahtumaksi.
d)
Kulttuurissamme on kasvavalle nuorelle mielettömän paradoksaalisia jännitteitä. Toisaalta aseksuaalisuuden ihanteita kuin myöskin yliseksuaalisuuden yllykkeitä.
Mitä latautuneemmin itsemurha häivytetään tai hävetään, piilotellaan tapahtumana, sitä ihanteellisemmalta keinolta itsemurha kulttuuristamme vieraantuneelta nuoresta tuntuu.
Kehittyvän nuoren ambivalentti kokemus elämän ilmiöiden epämääräisyydestä voi tuottaa nuorelle hyvin angstisen kokemuksen kulttuurissa, jossa ihanteet ja "lahjakkaan nuoren" tehtävät on määritelty rigidisti ja ehdottomasti.
e)
Varsinkin "menestyvien" eli aikuiselta kiitosta kerjäävien nuorten yllättävät itsemurhavihjailut herättävät aikuisessa torjuntaa ja vihaa. Nuoren itsemurhasta vihjailu koetaan vallan käyttönä, tyytymättömyytenä aikuisia kohtaan, sillä aikuinen rakastaa aktiivista ja menestyksellä ylpeyttä tuovaa nuorta. Alakuloinen, hämmentynyt, avuton ja syrjäänvetäytyvä nuori ei useinkaan herätä kapitalistiseen yhteiskuntaan suuntautuneessa aikuisessa hellyyden tunteita. Kristilliseen kasvatukseen on kuulunut aina ideaalinuoren ihanne, ankara kapinallisuuden tukahduttaminen.
Ja tämä näkymätön tunteiden torjunnan muuri taas kasvattaa nuoressa uhmaa. Minä määrään elämästäni ja kuolemastani.
Suomalaiseen kasvatusperinteeseen on aina kuulunut "rohkaiseva" ja saneleva negatiivisten tunteiden kieltäminen. Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Ei saa märehtiä tunteilla. Se on vaarallista. Tunteet ovat vaarallisia. Tunteva nuori voi olla vaarallinen aikuisille, jotka ovat ohittaneet oman nuoruutensa aikuisten ihanteiden tähden.
f)
Itsemurhaan suhtautumisesta on nykyään paradoksaalisesti tullut häpeäkulttuuria vaimentama ilmiö sekä myös kaipauksen yksi metafora, nostalginen denial. Itsensä tappaneelle vainajalle saa antaa yltiöromanttisia ja pidäkkeettömiä, idealistisia mielikuvia muistoina. Tämä uudentyyppinen vainajan palvontakulttuuri voi fantasmana antaa kuolemaansa pohtiville mahdollisuuden kokea voimaa, nimeä ja nuori voi tuntea muuttavansa itsensä legendaksi, jota kaivataan sydämellisesti ja julkisesti.
Psykoanalyyttisesti häpeän käsittelyyn liittyy aina uhma vastavoimana, jos yksilö ei voi jäsentää omaa kokemustaan erilaisena ihmisenä itseään hyväksyen.
g)
Nykyisin epäsuora uutisointi "äkillisestä kuolemasta" kertoo omaisten häpeästä, osoittaa pelkoa itsemurhan selkeään uutisointiin, lataa itsemurhan mystisyyttä. Ei tarvitse yhtään ihmetellä, miksi itsemurha kiehtoo nuoria. Sillä on valtava myytinen voima. Yksilö kieltää yhteisönsä omakätisen kuoleman kautta.
Jos itsemurha projisoidaan vain toiseuteen, ei-hyvään, epäsosiaaliseen, epäonnistuneeseen, kauhistuttavaan ja ulkopuoliseen niin vieraantunut ja epäsosiaalisesti itsensä jäsentävä nuori kokee sen omaksi kulttuurikseen. Ahdistus saakin mielikuvana voimaa toisten ihmisten pelosta. Ei-olemisesta tulee statement niille, jotka kuvittelevat omistavansa olevan.
Kymmenisen vuotta sitten minua pyydettiin luennoimaan kulttuurintutkijoiden seminaariin graduni perusteella. Lähetin luennostani tiivistelmän seminaarin johtokunnalle, minkä jälkeen minulle ystävällisesti ilmoitettiin, että he eivät tarvitsekaan esitelmääni. Soitin perään ja kyselin, mikähän mahtaa olla perusteltu syy? Syynä oli olettamukseni, jossa pidän itsemurhaa osana suomalaista kulttuuria.
Vasta 2003 on mediassa Stakesin tutkijat alkaneet puhua itsemurhasta kulttuurimme osana. Ja sitähän se on. Sillä on hyvin vahvoja merkityksia ja latauksia. Suomalaista kulttuuria ei ole ilman itsemurhaa, sitä ei voi määrittää ilman kuolemankulttuurin nykyisiä kombinaatioita.
h)
Ratkaisuja?
Aino suora keino purkaa nuorten itsemurhamielikuvia on antaa nuorten kohdata ja keskustella itsemurhaa yrittäneitä ja siitä selvinneitä, apuakin saaneita. Itsemurhaa mielikuvana voidaan purkaa, demystifioida vain kohtaamalla se osana kulttuuriamme ja . STAKES:in kannattaisi palkata kunnon palkkioilla pareittain kiertäviä terapeutti/filosofi ja selviytyjä-iskuryhmiä. Kohtaamista ja purkamista, ei muuta. Kulttuuristen tabujen liittämistä henkilökohtaisten ongelmien mittasuhteisiin.
Niin kauan kuin itsemurha herättää aikuisissa ahdistusta ja pelkoa, se herättää nuorissa synkkää kiinnostusta ja uhman luomaa valtaa. Itsemurha latautuu aseeksi ja viestiksi, jos se pidetään hysteerisesti yhteisön ulkopuolella vieraana uhkana. Toiseuden kanssa kamppaileva nuori kallistuu aina rajan yli, jos raja on epäinhimilliset jyrkkä ihmisyyden eri osatekijöissä.
Graduni:
Nuorten mielikuvia itsemurhasta; suomalainen itsemurha nuorten kirjoituksissa
- kvalitatiivinen tutkielma suomalaisesta itsemurhakulttuurista ja sen jännitteisistä mielikuvista nuorten teksteissä
Tutkielman luku 2.5.
Suomalainen itsemurha konventionaalisessa kulttuuritutkimuksessa
Achté kumppaneineen näkee kirjassa "Suomalainen itsemurha" neljä tasoa vaikuttamassa itsemurha-alttiuteen: biologinen taso, psyykkinen taso, sosiaaliset tekijät ja kulttuuriset tekijät. Kuitenkin jo johdannossa esitetään ilman perusteluja näkemys, että suomalaisten ennätyskorkea itsemurhaluku ei voi olla erityinen kulttuurinen tekijä.
Sihvon kirjoittamassa luvussa "Itsemurha ja uskonnollisuus" (kirjassa "Suomalainen itsemurha") kuvataan Raamatun "itsemurhavastaisuus". Sihvon diskurssin hegemonia liittyy vain ajatukseen Raamatun elämänmyönteisyydestä. Kuvaus ei keskity lainkaan itsetuhoisaan käyttäytymiseen tai kristillisen kulttuurin "itsensä kieltämisen" ihanteisiin, vaan itsemurha on tekstin mukaan "vieras asia" raamatun teksteille. Itsemurhasta rangaistuksen asettaminen kuvaa hänen mielestään selkeää kristinuskon asennetta itsemurhaa vastaan eikä Sihvo näe siinä esim. yksilön pakkososiaalistamisen tai totalitarismin merkkejä.
Lönnqvistin "Itsemurhien ehkäisy"-luvussa (kirjassa "Suomalainen itsemurha") sivutaan suomalaista "itsetuhoon taipuvaisuutta" ja se nähdään "selkeästi" ristiriitaisena motiivikonfliktina eli tilanteena, jossa ihminen ei tiedä mitä tehdä. Näin itsetuhon käsite yksilön subjektiivisena tahtotoimintana tavallaan suljetaan tässäkin pois.
Kritiikkini on ehkä yksioikoista, mutta kirjassa on nähdäkseni sama tendenssi itsemurhatekijöiden ulkoistamiseen kuin perinteisessä asennekulttuurissa. Suomalaisessa kulttuurissa ei siten implisiittisestikään nähdä yksilön mahdollisuutta itsemurhaan selkeänä ja loogisena ratkaisuna. Itsemurhan käsite patologisoidaan ja sidotaan kulttuurisen ymmärryksen ulkopuolelle. Tämä asenne patologisoi aivan turhaan kulttuurisia asennemalleja ja elämänhallintamuotoja eikä lainkaan lähde kritisoimaan kulttuurissa implisiittisesti olevia konfliktitekijöitä ilmiöön liittyen vaan ne suljetaan lähes ideologisella selkeydellä kulttuurin ulkopuolelle.
lähteet: Achté K. toim. 1989 Suomalainen itsemurha Helsinki. Yliopistopaino.
Sihvo J. 1973 Itsemurhakysymys kristillisen etiikan kannalta. Kirjassa Achte K. Itsemurhat ja niiden ehkäisy. Porvoo. WSOY.
Huumattu Suomi:
Vihreä rauhoittaa, valkoinen piristää
Haastattelututkimus ja diskurssianalyysi by Arhi
"Nuorten mielikuvia itsemurhasta"
Sen voi ladata ja lukea täältä:
TAGS:: Uskontotiede vertaileva kognitiivinen ihmistutkimus antropologia kulttuurintutkimus nuorten naisten itsemurhat tilastot tilastotieto http://www.hs.fi/viihde/artikkeli/Idols-kilpailija+Mia+Permanto+kuoli+%C3%A4killisesti/1135234948754mandi lampi lammen sosiologia kulttuurintutkimus media kuolemat
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti