Jumalaton usko

Muutama viikko sitten kirkon suljetussa seminaarissa Helsingin messuhallissa  kolme uranosteessa olevaa teologia kieltäytyi kirkon työntekijöistä muodostuvan yleisön edessä määrittelemästä omaa Jumala-kuvaansa. Jumalan merkityksen määrittelyä välttelevä kolminaisuus, kuin metafyysinen metafora kirkon kriisistä ja hahmottomuudesta.Varsinkaan uraputkessa olevan teologin on vaarallista kirkossa puhua omasta Jumala-kuvastaan kirkon oppien ohi.

Institutionaalinen usko, oppiusko, yksilön uskon sijasta.

On turhaa määritelläkään mitään omaa jumalakuvaa, jos on dogmien määrittelyn kautta käsitetty usko.

Jumaluusoppi, dogmatiikka, on kirkkoinstituutioissa uskomusten korvike, määrittelevä komponentti, kaava uskomiseen. Yksilön havaintojen ohittaja, havaintotapojen "ohjaaja". Metauskoa, epäinhimillistä ja jumalallista. Apologia antaa kirkolle tarkoituksen. Apologia eli tarkkaan määritelty uskon puolustaminen on hyvä motiivi tuottaa teologiaa. Kun oppi on ykkösenä, uskolla ei ole niin väliä. Kunhan ei vastusta kirkon puhdistamaa oppia.

Dogmatiikasta puhutaan puhdasoppisuutena ja se perustuu yksilön käsitysten ohittamiseen. Uskoa oppilauselmiin, uskoa hyväätekevään uskoon; uskoa, joka tekee itse itsensä mahdolliseksi, itsetoteutuva ennustus uskon muodossa.  Jumalatonta uskoa. Kirkko uskoo puolestasi.

Niin kuin vast'ikään vainajan statuksen saanut uskontotieteilijä/etnologi Levi-Strauss on todennut, että oikeastaan rituaaleissa yhteisö palvoo itse itseään.

Uskoa, joka tekee uskomisesta ylevää, ylevyyden aktin ja itseisarvoa sinänsä. Tärkeintä on toiminta, ei päämäärä. Jumalaa ei uskontoon tarvita, kun kaikki on määritettyä, luokiteltua ja perinteisiin nojautuvaa. Kirkkorakenus on pyhän kassakaappi, kansalaisjäsenet voivat sitten uskoa mitä lystäävät.

Dogmatiikka (tiivistelmänä ns. tunnustuskirjat) on kirkon korvaamattomin aarre, historiallinen oppi: sen takia on tapettu ja karkoitettu asuinsijoiltaan miljoonia ihmisiä niin itäisessä kuin läntisessä kirkkoperinteessä. Aarre on ollut etupäässä ase; Dogmatiikka on ollut korvaamaton ase kirkkopolitiikalle. Oikeaoppisuus arvona, kirkon "puolustautumisen" syynä, intiaanien alistamisen motivaattorina, imperialismin ytimenä, Prima causana.

Pakenemista vapaasti universumissa hilluvasta Jumala-agentista ja yksilöiden Jumala-kokemuksesta, joka on nyt sidottu, säilötty ja määritelty dogmioppikirjan sisälle.  Näin voidaan yhtä aikaa usko Vanhan testamentin raivoavan sodanjumalaan, profeettojen katkeraan, rankaisevaan ja pettyneeseen isähahmoon sekä Uuden testamentin katuvaan, sivistyneeseen sivustatarkkailijaan ja uusitun pelastussuunnitelman älykköarkkitehtiin.

Pyhä kolminaisuus on oikeastaan näiden kolmen jumalakuvan kolminaisuuskombinaatio, jos tarkemmin tarkastelleen kirkkojen uskonopin kerrostuneisuutta - ja halutaan edes jonkinlainen semanttinen selitys kolminaisuusopin metaforiselle tarpeellisuudelle.


Paavali keksi systeemiteologian.

"Teille on uskossa annettu kaikki".

Kaikki on jo määritelty Paavalin systeemiä luovassa vastaanottavassa uskossa. "Uskokaa tähän viimeiseen muutokseen (jonka minä teille julistan) ja unohtakaa muutos." Voit vain omaksua valmiin uskon tai hylätä sen. Tässä on sitten kirkon kaikki laki ja tuomio.

Luodaan systeemi eli oppirakennelma, joka on itsekantava, itsegeneroituva, itse itseensä viittaava, omalakinen ja itse itsensä tärkeäksi tekevä. Korostetaan uuden uskonnon erilaisuutta - mutta silti kaikkien uskontojen huipentumana, uskontojen evoluution itsestäänselvänä huipentumana. Käänteentekevä, muut uskonnot peittoava systemaattisessa määrittelyn tarpeessaan. Muita uskontoja huoletta lainaileva ja samalla niiden keinoilla syrjäyttävä. Paavalin uskonto ei voi enää muuttua viimeisten oppimuutosten jälkeen: muutosten seurauksena muuttumattomuus.

Paavalin paradoksi. Paavali kieltämällä kielsi, etei halua tuntea historiallista Jeesusta - kuten Pietari. Paavalille Jeesuksen opetukset olivat kärpäsen surinaa sen rinnalla mitä fantasioita ristiinnaulittu pääsiäislammas hänelle toi juutalaisten vanhoja tekstejä uudelleen tulkittuna.

Tärkeintä ei ole enää ensimmäisten kristittyjen tapaan henkilökohtainen ja kokemukseen perustuva usko ja jonkinlainen "Hengen" kosketus, totuuden leikkaus todellisuudessa vaan yhteisen uskon totaalisuus ja määriteltävyys kirkon omalla logialla. Yhteisen yhteyden määriteltävä ja rajattava totaliteetti. Tärkeintä on näin yhteisesti määriteltävä usko, systeemin määrittelemä, organisoiva usko. Uskonto uskontona, rituaalilaitos palvonnan kohteena, armolahjojen toimittajana. Sinetöity usko.

Tunnustat systeemin ja systeemi lahjoittaa sinulle uskon ilman määrittelyn ongelmia. Avaimet käteen -periaatteella, franchasing-tuotepaketti. Kapitalistisen brändikulttuurin alkukoti. 

Luterilaisen kirkon mukaan usko lahjoitetaan kasteessa. Simsalabim. Perintönä. Mitään kilvoittelua, etsintää ja kokemusta ei siis enää tarvita. Jäsenkirja avaa ovet tuonpuoleiseen ja vapauttaa huolesta.Paroni von Münchausenin uskoa usko, sillä usko on ainoa, joka pitää sinut pinnalla.

Opetuslapsen eettistä pohdintaa ei enää tarvita. Kaikki on valmiina. Kunhan vain uskot ilman ymmärrystä. Kirkkolaiva on symboli mukaan astumisesta. Astut systeemin kannelle etkä voi enää kyseenalaistaa systeemiä, joka kannattelee sinua. Antaudut ja vapaudut vastuusta.




Jaakobin ja Juudaksen kirjeissä on alkuperäinen Jeesuksen seuraajien oppi. Puu hedelmistään tunnetaan - eikä opistaan.

Maailmaa on muutettava Jeesuksen opetuksia seuraamalla, ei uskomalla Paavalin keksimään sovitusoppiin. Opetuksena on Jeesuksen opetus eikä Jeesus amulettina tai krusifiksitoteemina.  Tärkeintä oli Jeesuksen seuraajan teko eikä sana. Jeesuksen palvonta on epäjumalanpalvelusta Jeesuksen biologisten veljien, Jaakobin ja Juudaksen kirjeissä, alkuperäisen opetuksen unohtamista.


Kirkon luomassa uskontokulttuurissa Jumala on instrumentti hyvin rakennetussa uskon arkkitehtuurissa. Ei enää toimiva ja luova aktantti profeettojen toiminnassa vaan arkeologisen määrittelyn ja puhdistamisen kohde.

Luodaan uskonnollisten käsitteiden universumi, joka on kaksitasoinen.

On määrittelyn kohteena olevat tekstit, joita ei saa suoraan uskoa eli epämääräinen ja monitulkintainen Raamattu. Sitten on kirkon ilmatiivis dogmatiikka eli uskomusjärjestelmä, johon voi helpotuksesta huokaisten tukeutua ilman omaa tulkintaa.

Kirkon oppi ei vaadi eikä lainkaan kehoita kierkegaardilaiseen yksilön uskon ja löytämisen hyppyyn vaan uskomaan virkamiesten luomaan ilmatiiviiseen unelmauskontoon, jossa kirkko tulee ennen arvaamatonta Jumalaa.

Ilmoituksen aika on ohi, enää ei tarvita etsintää vaan kirkkolaki riittää.Kirkon maailmankuva on kirkko itse, kaikki muu elämä on häiriötä, syntiä.


Jumalan määrittely tulee oikeastaan turhaksi, koska uskon määrittely on uskontoinstituution määrittelyä. Vastaanottaminen onkin miellyttävämpi, armollisempi ja pehmeämpi sana pappien suussa.

Vastaanottamisen armoa yksilöllisen etsinnän sijaan.

Usko tiivistyy jäsenkirjaksi, kirkon jäsenyydeksi. Kun perinteistä jalostetut uudet uskonkappaleet on muodostettu, usko on helpompi määritellä organisaation luonteen kautta kuin yksilön kokemusten ja kaipausten kautta.

Samanmielisyydestä ja harmonisuudesta tulee tarkoin säänöstltyä Pyhän kokemista. Poikkeavasta kokemisesta yhteisen Pyhän pilkkaa. Kirkon usko ei voi olla mystistä vaan luokiteltavaa, peritiden kunnioittamista. Mystinen ja selittämätön on myrkkyä kirkolliselle teologialle, joten julkinen oma Jumala-määrittely olisi teologin kirkollinen itsemurha.

Kirkon ja teologian tärkein tehtävä on määritellä Jumalaa yksilön puolesta, muutenhan... kirkkoa ei tarvittaisi.

Uskosta tulee tunnussana, samankaltaisuuden määreiden toistettavuutta. Pelastuksesta palkinto oganisaation tunnustamisesta. "Te olette Kristuksen ruumiinjäseniä". Me olemme Kristus oikean uskon liimalla. Voimme heittäytyä  monikäyttöisen armon varaan, sillä armon ideasta tulee uskon aarre. Uskon ja mystisen kokemuksia ei tarvita, koska on oppi hyvästä, joka lisää hyvää ja varmuutta ilman epävarmuutta lisääviä uskonnollisia kokemuksia. Varmuudesta tulee kokemuksen korvike.

Australialaisilla alkuasukkailla on viittausten kohtena myyttinen uniaika, jonka aikana heidän esi-isilleen paljastettiin luomisen salat, pyhät voimalähteet ja eläinten salaisuudet. Nyt uniaikaa voi vain mietiskellä. Uniaikaan uskominen ja siihen rituaalisesti palaamalla voidaan luoda perinteinen käsitys maailmankaikkeudesta ja maailmanjärjestyksestä.

Kirkkomme opettaa samoin mm apostolisesta ajasta, jolloin tapahtui uskon kokemuksia ja uskon tulkintaa, johon ei saa enää koskea. Tämä uniaika on uskonnollisen fantasioinnin kohde yksilöiden oman kokemisen sijaan. "Apostoliseen aikaan" luotiin mytologia ja samalla huoletta muokattiin sekä kierrätettiin vanha mytologia, vanha uskonto käyttöaineistona.

Jumala tai ihminen ei ole enää aktantti, vaan toimija on "toimiva" usko, velvoittava usko. Mahdollisimman selkeästi määritelty, epäuskosta ja varsinkin epävarmuudesta eristetty usko. Virastoaikausko. Otetaan annos Jumalaa rituaalisesti rituaalin tarjoajalta ekonomisen tarkkaan kellonaikaan ja kiitetään sivistyneesti.

Kirkossa kirkon tehtävä on kirkon perinnössä. Kirkko, joka tuottaa kirkollista tietoisuutta. Perintö, ajattelutavat ja tottumukset oikeuttavat kertomaan uniajan, siis apostolisen ajan, ihmisten kokemuksista - ja torjumaan ihmisten uudet kokemukset ja käsittämistavat. Kirkon postmoderni olemus näkyy oikeastaan vain poissulkemisen illuusiossa: helvetistä ei puhuta, puhutaan vain pelastuksesta.

Helvetistä tulee antimateriaa, näkymätön vastapaino, kirkon aarteen väistelty perusmassa vaikka se yhä opillisesti säilytetään sakastin kaapissa ja piispainkokouksen linjanvedoissa.


Uskon vastaanottaminen on Paavalin uskontokonstruktion funktio.

Nasaretilaisen eettinen kilvoittelu ja sitoutuvien seuraajien pieni yhteisö raivattiin uskon  megalomaanisen yhteisen kokemisen ja tuotteistetun uskontunnustuksen tieltä. Mahdollisimman moni oli mahdollisimman helposti saatava kirkon laajentumisen todisteeksi.

Olemme kirkkouskossa ikään kuin muinaisten pyhien (opettajien, kirkkoisien) uskon varassa, kun uskomme uskontunnustuksiin ja tunnustuskirjoihin. He ovat kokeneet meidän puolestamme Jumalan suoran kosketuksen ja voimme vain uskossa ottaa vastaan silloin tämän kokemuksen uskonopiksi muuntuneiden ihmisten perinnössä.

Opin tulkitsija on opin vartija. Systeemin olemassaolosta tulee uskon käytäntöjen eli rituaalien tärkein funktio. Rituaalista tulee ainoa sallittu, kontrolloitu uskonnollisen kokemisen ja havaitsemisen tapa.  Epäsuora, salainen mutta tärkein dogma onkin: "Usko säilyy, jos kirkko säilyy".

Papit ovat Jumalan sijaisia ja kirkkojärjestyksen perusta "armotaloudessa". He jakavat Jumalan armolahjoja jopa valtion säädösten alaisen kirkkolain virkamiehina. Valtion määrittelemiä armolahjoja? Mitä? Kyllä.

Luther hylkäsi jo tämän pappiskastijärjestelmän (Jeesuksen instituutioista vapaan opetusten yleisellä pappeudella) mutta luterilaiset piispat hilasivat protestanttista uudistusta nopeasti takaisin katolilaisen kastijärjestelmän.

Näkyvin katolisen kirkon symbolinen palauttaminen luterilaisen kirkon käytännöissä on piispojen koristeelliset hiipat.

Suomalaiset piispat halusivat 90-luvulla takaisin katolisen piispan tunnusmerkit korkeaa myssyhiippaa myöten. Tämä on erittäin selkeä ja vahva symbolisignaali korkeakirkollisille siitä, mihin päin ns. "luterilaisen" kirkon tuulet puhaltavat. Puhe "pyhästä avioliitosta" on myös vakavasti epäluterilaista pyhittymispuhetta, paavillisen kirkon helman alle purjeiden alasreivaamista.


Usko on nyt kirkon jäsenyyttä sunnuntaiaamun uneliaissa ja rauhoittavissa saarnoissa.

Mutta mikään merkki ei enää kuitenkaan viittaa meditatiivista ja polarisoituvaa henkisyyden kokemusta kaipaavan nykyihmisen odottavan kokemustensa tulkiksi jotakin kirkkoa, joka määrittelee ja annostelee ihmisen uskon.

Kirkko ei ymmärrä etsivän ja pohtivan vesimiehen aikaa. Kirkko on avara vain sille, joka suostuu istumaan ja jämähtämään kirkon penkkiin. Omaksumaan ymmärtämättä. 

Kirkko on toki luopunut jäsentensä kinkerikuulusteluista, kinkeriruoskinnasta ja rippikoulunjälkeisistä "uskontunnustuksista" mutta silti kirkko ei myönnä  jäsentensä tarvitsevan avoimesti liberaalin elämäntarkoitussysteemin tukea. Kirkko säilyttää holveissaan katolisia dogmeja, joita vain harva luterilainen kaipaa tai mitenkään käsittää. Ihmisten etsintää ja arvojen peruskysymyksiä ei tueta.

Kirkolla on vastauksia ilman kysymyksiä.

Olisi aika avoimen uskonpuhdistuksen, jossa ei kuvitella kirkon enää omistavan Jumalan määritelmää. Kirkko on hyvinvoivien instituutio, jossa  pahoinvoivat joutuvat alipalkattujen ja stressattujen diakonien käsittelyyn eivätkä häiritse hyvinvivien hartautta. 

Kirkon diskurssissa "hyvä kristitty" kaipaa kirkon rituaalipalveluksia ja saa siten mielenrauhan parhaiten/helpoiten kirkon suoman hyväksynnän kautta. Tämä on institutionaalista "armon" tuotteistamista eikä mitään seurakuntayhteyttä. Kun jäsenyys on pohjimmiltaan määritelty veron maksuksi ei kristittyjen yhteyteen tarvita kirkon jäsenten kohtaamista. Ei hätää, kirkko laitoksena hoitaa kaiken kehdosta hautaan.

Valtiokirkko on instituutioiden tukija ja valtiojärjestyksen lainsäädännöllinen osa. Kirkon näkemys omasta tärkeydestä ei perustu yksilöiden tarpeisiin vaan instituutioiden vaatimuksiin hyvästä kansalaisesta, joka keskittyy taloudelliseen menestymiseen ja kontrollin suomaan armoon.

Kirkko nojautuu näennäisesti eksistentiaaliseen uskon muodostumisen mytologiaan mutta kieltää ihmisten omehtoisen ja eksistentialistisen uskonkokemuksen määrittelyn. Tästä nousee tärkeä kysymys, jota iski Lutheria munkkinakin takaraivoon:

Onko kirkko ihmisiä varten vai ihmiset kirkkoa varten?


Bonhoeffer kirjoitti ”uskonnottomasta kristinuskosta” instituution tarjoamaa turtumusta vastaan. Usko olisi vain yksilön valinnoissa, eksistentiaalisessa yksinäisyydessä yksilön oman elämän eettisten valintojen linjassa. Kehenkään ei voisi tukeutua eikä kenenkään siunaukseen vedota yksilön etsiessä itseyttään ja olemisen tapaansa. Pelastus ei olisikaan poistamassa jokaisen päivän vastuuta jumallallisen inhimillisyyden toteutumisessa.

Bonhoeffer jatkoi mestari Eckhartin perintöä, jossa Jumalaa ei voinut palvoa ihmisen ulkopuolisena entiteettinä tai ihmistä pyhempänä olentona. Mikään instituutio ja neuroottinen varmuuden palo ei voisi koskaan määritellä tai omistaa määritelmää Jumalasta tai jumaluudesta. Jumalan voi nähdä vain ihmisen teoista, inhimillisyydestä, ei lapsellisista uskontofantasian tuonpuoleisista toiveista.

Ihmiskunnan täysi-ikäisyys näyttäytyy Bonhoefferille toivomusautomaatin, joulupukkijumalan ja ikuisten, fundamentaalien vastausten hylkäämisenä, jolloin nähtäisiin että ihmiskunnan tulevaisuus on täysin poliittisesti ihmisten omissa käsissä eikä ilmestyskirjan toivottoman uskonnollisuuden kliimaksin varaan hylättynä.

Jumalan seksuaalisen miehisyyden ja kaikkivaltiuden, isä-Jumalan korostaminen on hyvin kyseenalaista toteemiuskonnollisuuden jatkamista. Mestari Eckhartin mystisen jumaluusopin mukaan Jumala ei ole kaikkivaltias, koska jumaluus syntyy tai on syntymättä ihmisten ajatuksissa ja teoissa.

Hän sanoi heille: "Teille on uskottu Jumalan valtakunnan salaisuus, mutta nuo ulkopuoliset kuulevat kaiken vain vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä huomaisi, jotta he kuullessaankaan eivät kuulisi eivätkä ymmärtäisi, eivät kääntyisi eivätkä saisi anteeksi. Niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan."

Kirkon torjuvan passiivisessa ja itse itseään onnittelevassa sisäpiiri-uskossa ei uskota eksistentiaaliseen, yksilökeskeisen vastuuseen ja jatkuvaan valaistumiseen. Valmiiksi määritelty usko on loistava tuote, jonka turrutava voima on taivaslupaus, fantasia-armo ilman koettelemuksia.

Kirkon identeetti menneisyyteen on skitsofreeninen: Apostolinen aika saa olla adoraation ja uskonnollisen fantasioinnin kohde mutta ei toiminnallinen esimerkki. Elämme kirkon opetusten mukaan siis aktiivisen Jumalan jälkeistä aikaa, joilloin voimme iloita aikaisemmin aktiivisen Jumalan ajatuksesta mutta emme saa odottaa jumalallista uudelleenmäärittelyä Mooseksen, Johannes Kastajan tai Jeesuksen tavoin.

Korkeakirkolliset piirit halveksivat alkuseurakuntaa jäljitteleviä lahkoja mutta todellakin, kaikki kirkon opit ovat syntyneet apostolisen ajan hurmoksellisessa sekoilussa.

Jumalanpalvelussaarnoissa palvonnan painopiste on aika selkeä: semanttisesti tarkasteltuna seurakunnan idean ihailu on useimman saarnan merkitysten avain. Kuinka kaikki metafyysisten ongelmien ratkaisun keinot ihmisille ovatkin kirkon tarjoamissa rituaaleissa, seurakuntaideassa - ja hyvin helposti pappien kautta. Kontrolloidusti, tarkkaillusti.


Bonhoefferille ei ollut uskoa hyvään ilman valtavaa epävarmuutta. Oikea ihmisyys oli mihinkään valmiisiin ratkaisuihin nojautumattomuutta. Armotonta armoa.Yksilön jumalallista kasvamista eettiseen vastuuseen.

Bonhoefferille Jeesuksen hylätyksitulemisen tunteet ristillä olivat merkki Jeesuksen aitoudesta ihmisenä. Jumalallista ihmisyyttä ilman huureisia jumalallisuusfantasioita. Jeesus valitsi ristin estääkseen sen poliittisen tilanteen uskonnollisesti kihahtaneen kansannousun ja verilöylyn. Jeesuksen uhri oli juuri siinä historiallisessa tilanteessa eläviin ihmisiin, ei missään ylihistoriallisessa pelastussuunnitelmassa.

"Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne."

Jumalperheen palvonnassa joulun aikaan palataan hyvin primitiiviseen hedelmällisyysrituaalien idolipalvontaan, joka karsittuna kaikesta "epäkristillisestä" seksuaalisuudesta. Paradoksaalisin hedelmällisyyskultti, mitä on tuotettu.Epäinhimillinen idolisaatio, jonka tarkoitus on vieraannuttaa ihminen oman onnen määrittelystä ja ehdollistaa uskonnolliseen riittämättömyyden tunteeseen. Jos ihmisyys ja seksuaalisuus tehdään inhimillisimmän uskonnon opettajan lapsuuden kohdalla kyseenalaiseksi ja saastaiseksi kirkkoisien toimesta, on kysymys kavalasta uskontopropagandasta.

Hääkulttuurissammekin näkyy ritualinen avioparin palvonta ja korottaminen muiden kuolevaisten joukosta ylempään, Jumalan erityisen siunauksen karsinaan. Ydinperheoppi palvoo Pyhän Perheen kuvaelmassa itseään.

Samalla kun Jeesuksen opetuksiin liittymättömässä joulukuvaelmassa korostetaan naisen/äitihahmon luonnotonta epäseksuaalisuutta, hyväillään myös naisten fantasioita ihmeellisen miehen rakkaudesta, joka ei ole seksuaalista mutta joka keskittyy juuri naisen, lapsen ja perheidyllin huolehdintaan.

Epäseksuaalinen puolijumal-perheidylli onkin kirkon ja seksuaalivihamielisten kirkkoisien voimallisin menestystuote. Jokaisen perheen toiviokuva. Hallitun sekä tuottavuuteen keskittyvän parisuhteen hillitty ylistys - ja seksuaalisen vaistoimpulssin tuomio.

Pyhäkoulumoralismi on myös yksi vestenmielisimpiä ilmiöitä kirkossa. Aikuiset opettavat lapsille satuja totena, joihin he itse eivt usko. Miksi? "Lapsenuskon takia". Ei, vaan etä lapset uskoisivat mahdollisiman kritiikittömästi, mitä Raamatussa kerrotaan. Jotta lapsille muodostuisi vahva usko Raamatun auktoriteettiin. Ja sitten sillä ei ole mitään väliä, että opetuksesta päättävät aikuiset eivät okein kaikkea ihan usko?


Jäykkä ja järkähtämätön dogmiopetus eli oppijärjestys on ollut kirkon ylpeys ja komea kurkihirsi, massiivinen perustus mutta nyt siitä on muodostumassa kirkollisten ikioma hirsipuu raskaan, institutionaalisen systeemin omahyväiseen ylipainoon johtavassa romahduksessa. Itsetyytyväisyys ja muuttumattomuuteen uskominen on loistava elämän korvike. Jumalaa panttivankinä pitävät luottavat aina kaihoten perinteeseen.

Opettiko Jeesus oppien ja tulkinnan muuttumattomuutta? 

Kirkon syvin eksistentiaalinen ongelma on siinä että perustajaksi ylennetty Jeesus oli instituutioiden vastustaja ja kohtaamattomuuden purkaja, uskonnon suvereeni uudelleentulkitsija ja harmonisen, lakipykäliä matkivan uskonmäärittelyn pilkkaaja.

Seurakunta on virsissä ja toistuvissa saarna-aihelmissa taivaan metafora. Laimea versio siitä, mitä yhdessä toivotaan ja odotetaan. Katse on siis luvatussa ja paratiisillisessa olemassaolossa - ja siksi toisia siedetään seurakunnassa yhteisen odotuksen tähden. Ja puhutaan "rakkaudesta" kun luodaan vain sietokykyä ja hienotunteisuutta yhteisen uskon kuvaelmassa. Ennakkoluuloihin ei suinkaan kosketa (vrt homoseksuaalisuus ongelmana kirkossa). 

Vihreiden tuore poliittinen kuohunta on nyt kuin kirkon ja jonkinlaisen uuden alkuseurakunnan metafora. Vanhan liiton vihreät ovat loukkaantuneen ja säikähtäneen ironisia uudesta Vihreästä puolueesta mutta unohtavat samalla autuaasti, minkälainen originaali Vihreä liitto aikoinaan oli.

"Tervetuloa, vihreä hörhöpuolue"
http://vesahack.blogit.uusisuomi.fi

Kirkkoa voisi verrata myös nykyiseen mediassa säihkyvään terveydenhuoltosysteemiimme, jonka poliittiset johtajat vakuuttelevat systeemin perimmäisestä maineesta ja toimintakyvystä, vaikka rokotusshow, jonotuskulttuurin ja sairaiden kyykyttämisen kaivaminen 50-luvulta on naurattanut ja suututtanut kansalaisia monta viikkoa.

Luterilaisen kirkon laitosmaisuus, joustamattomuus ja uskonnollisuuden tunnusmerkkien maaginen itseisarvo on johtanut siihen, että liberaalisti käyttäytyvät "kansankirkon" kirkkoherrat tukevat nyt hyvin radikaaleja ja fundamentalistisia ryhmiä kirkon sisällä - jotta kirkon sisällä olisi edes jotakin "toimintaa" ja intoa.

Rituaalikirkko luottaa massaansa ja perinteiseen arvovaltaansa. Jos kirkon johdon ainoa reaktio dialogiin jäsentensä muuttuvaan hengellisyten on paheksunta ja loukkaantuminen, on kirkko samalla tiellä kuin dinosaurukset. Protestanttisen kirkon täytyisi olla aina protestanttinen ja uudistumiskykyinen, jos se haluaa olla paavin vallan ja amerikkalaisen fundamentalismin edellää ihmisten elävä organisaatio.

Tällä hetkellä piispojen ainoa reaktio on taantuminen ja valtion lakisäädöksiin vetoaminen, koska kirkollisen maailmankuvan tärkein fantasia on muuttumattomuus ja varmuus "ikuisten arvojen" edustajana.


Suurta yleisöä tuuditetaan yleispätevillä uskontorituaaleilla mutta samalla valtiokirkon kehdossa uinuu hehkuvasilmäinen viidesläisyys ja kalvinismi, joka huulet vapisten odottaa tuomion sanoja ylhäältä ilmestyskirja kainalossa.

Mihin enää tarvitaan pelastuksen dualismia, jos kirkonmiehet eivät uskalla puhua enää julkisesti helvetistä? Mihin helvettiä tarvitaan sakastin kassakaappiin piilotettuna, jos sitä ei edes tarvitse enää julistaa kylläisile porvareille? Kirkon on rehellisesti hylättävä seksuaalikielteinen maailmanloppufundamentelismi ja homehtuneet tunnustuskirjat keskiajan maailmankuvasta sekä katolisen kirkon harhaopit. Puhtaasti ja selkeästi. 

Luterilaisen kirkon ainoa pelastus merkityksellisenä organisaationa olisi rehellisessä humanismissa, jossa jokainen kirkon jäsen saa määritellä uskonsa eikä kirkon painopiste olisi historiaan upotetuissa ja sangen hämärtyneiden ja sekavan historiallisen prosessin tuottamien uskontunnustusten mukana raahaamisessa.

Kirkon tulisi lähteä avautuvasta ja kehittyvästä ihmiskuvasta kuten protestanttisen uudistuksen: ihmisten tarpeista, ei organisaation ehdoista.

Agendana tulisi olla Jeesuksen opetukset, ei Jeesus. Jeesuksen palvonta on juuri sitä epäjumalanpalvelusta, jota historiallinen Jeesus halveksi. 

Avoimesti aukollinen jumaluusoppi, inhimillisesti vajaa, nöyrä ja etsivä. Yhtä valmis kumoamaan rasittavia perinteitä ja valtarakenteita kuin opettajansa Jeesus.

Militaristinen miesihanne ei tuo miehiä kirkkoon

BBC:n keskustelu katolisen kirkon merkityksestä

Intelligence Squared Debate:
The Catholic Church is a force for good in the world?
Stephen Fry, Christopher Hitchens
BBC Video

Lévi-Straussin huoli
maailman tilasta heijastuu myös tässä kirjassa. Hän kirjoittaa: ”Maailma alkoi ilman ihmistä, ja se loppuu ilman häntä.”
Yksi Lévi-Straussin viimeisistä kirjoista käsittelee suomalaisille rakasta aihetta eli joulupukkimyyttiä.  Hauskassa, pienessä kirjassa - jota ei tosin ole suomennettu - Lévi-Strauss kerii auki joulupukkimyytin alkuperää Rooman ajoilta ja keskiajan hullujen juhlasta. YLE.fi

Eero Tarasti: Strukturalismin isä
toi villin ajattelun tieteeseen

Jo väitöskirjassaan Lévi-Strauss  puhui arkaaisuuden illuusiosta, eli siitä harhasta, että vertaamme alkuasukkaita oman kulttuurimme lasten infantiilin ajatteluun. Länsimainen tiede oli pikemminkin kesyä ajattelua, joka oli kesytetty tuottamaan voittoa.

Radikaalisti uutta oli tapa lähestyä todellisuutta kylmän objektiivisesti rakenteina, systeemeinä, ja pitää ihmistä vain tietyn hetken tiedon hahmona, kuten toinen kauden strukturalisti Michel Foucault totesi teoksessaan Les mots et les choses (Sanat ja asiat, 1966).

Strukturalismi oli antihumanistinen oppi siirtäessään ihmisen pois keskipisteestä.  Mutta asian voi nähdä toisinkin. Kyseessä oli laajempi ihmisnäkemys, joka otti huomioon maapallon kaikki kulttuuriset variaatiot. Ne olivat kaikki yhtä arvokkaita ja oikeutettuja olemassaoloon.

Ihmishengen toiminta oli samanlaista intiaanien jaguaarimyytissä ja Ravelin Bolerossa.  HS

Luukkaan evankeliumi Jeesuksen opetusmetodeista ja ihmiskuvasta:

" Jeesus oli sitten aterialla Leevin kodissa. Monia rahanvaihtajia ja muita syntisiä aterioi Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa, sillä heitä oli paljon hänen seuraajiensa joukossa.  Kun synagoogaan (juutalaisten kirkkoon) kuuluvat lainopettajat näkivät Jeesuksen syövän syntisten ja publikaanien seurassa, he sanoivat hänen opetuslapsilleen: "Kuinka hän syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!" Jeesus kuuli sen ja sanoi: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä." 

Suomalaiset tekivät kyseenalaisen ennätyksen viime vuonna, kun alkoholin kulutus nousi huippulukemiin - IL

YLE: Italian hevimunkki lopettaa uransa;
"Paholainen ajoi julkisuuteen"

(siis piinalliseen erilaisuuteen kirkon sallimista rooleista)

Sotilaspappien valvomaa rauhantyötä ja värväystä:

http://www.rauhanturvaajaksi.fi/html/fi/140.html

Kirja:
Bonhoeffer - Kirjeitä vankilasta



Kirja:
Mestari Eckhartin tekstikokoelmaan Sielun syvyys
Millaista oli keskiajan mystiikka ja mitä nykyihminen voisi siitä oppia? Suom. Kai Pihlajamaa. Jaakko Heinimäki kirjoittanut esipuheen. Basam Books

Blogi-kirjoitus. Kirkon perinne ja protestanttisen udistuksen hämärtyminen, joulu Katolinen perinne  pyhimykset, jouluperinne  Santa Lucia. Jouluperinteet 2009, joulujuhla pyhimys Santa Claus Joulupukki, syntiset kiltit vai pahat lapset. Joulu joulupyhät. kirjoittaja Arhi Kuittinen