Kuva: Veikko Somerpuro / WSOY
Suosikkini oli Juha Seppälän Finlandia-ehdokas Paholaisen haarukka.
Hiljentykäämme hetki suosikkini häviön johdosta.
Kauan eläköön Juha Seppälä.
Politiikassa ei ole mitään pahaa.
Kulttuuripolitiikassakaan.
Siis poliittisuudessa sinänsä.
Kulttuurissa.
Todellisuuden peripateettisen poliittisessa luonteessa.
Määrittelyn ja identiteetin vapaassa tahdossa ja liittoutumissa.
Kaikki intentiot ovat politiikkaa.
Emootiot ovat intentioita.
Kulttuuri on emootioita.
Valintoihin tarvitaan intentioita ja asenteita.
Epätoivoista luulla jotakin muuta.
Kulttuuri on aina ideologiaa ihmiskuvasta.
Elävä kulttuuri ei ole surffausta ja kuviokelluntaa vaan valintoja.
Ihminen on intentio-olento eikä hänellä ole tulevaisuutta ilman tulevaisuutta painottavilla ja rajaavilla intentioilla.
Tasa-arvopolitiikka ja vähemmistöpolitiikka on aina asenteellista politiikkaa. Oikeudenmukaisen oikaisun ja tasapainottelun takia. Muuten emme olisi kulttuurimaa edes vähimmässä määrin tässä kieroutuneessa ja lapsellisen taantunelle ooppera-instituutiolle suurimmat rahat (64 miljoonaa euroa) tuhlaavassa perverssissä Opetusministeriön korkeakulttuurisysteemissäkään.
Historian roskatunkion kaivaminen on jaloa ja riitaisaa politiikkaa valmiiksi pureskeltuna fiktionakin - vaikka horjuttaisikin myös suomalaista niin ihanaa turvallisuudentunnetta selkeän Kekkoskansalaisen historiankäsityksen ja eurooppalaisuuden identiteetin murtamisen myötä.
Finlandia-palkinto annettiin nyt taas yhden valitsijan empaattisen lukukokemuksen jäljiltä hyvälle kirjalle, joka on korostetun poliittinen ja konsensus-Suomen maailmanhistorian torjuntaa purkava, manaavaa realismia, julmuuden uudelleen piirtämistä väärennetylle kartalle.
Sofi Oksanen on toki ansainnut ajankohtaisella kirjallaan ja rohkealla profiilillaan medianäkyvyttä onkivan Finlandia-palkinnon. Hän käyttää sanaa kuin miekkaa, pystyttää kerronnan muotoa auraksi hygieenisiä todellisuuskäsityksiä ja unohdusta kohtaan ja konstruoi historian haamuja nuoriakin lukijoita kiinnostavalla tavalla.
Sofin kirjassa Puhdistus on ehkä kirjoittajan raskaalla kädellä hahmoteltu liian suoran emotinaalisen nostalgia-requiem-akselin päälle rakennettu pseudoempaattinen konstruktio amoraalisen päähenkilön tyhjästä vapaudesta tehdä mitä tahansa oman vapautensa vuoksi lähimmäistensä kustannuksella - ja lukijan lohdutukseksi sitten painottamalla pyhittää kaikenkattavaa universaalia inhimillisyyttä eli protagonistin omantunnon piirteita antagonistille tämän dualistisen januskarakteerin kautta, ikään kuin Dorian Grey Virossa.
Sofi on käyttänyt kirjalliset taitojaan keskittyen lavastukseen, luodakseen moraalisen elegian peitelläkseen intentionsa mukaisen perinteisen moraliteettitarinan yksioikoisuutta.
Minua eivät kovin vakuuta kuvaelmat "pohjimmiltaan" inhimillisistä sosiopaateista, joita pakottaa jokin "sittenkin aito" ihmisyys ja tiedostamisen halu. Lukijan lohduksi ja absoluuttisen moraalimaailmankuvan turvaksi.
Sofin kirja on erittäin tarpeellinen lyyrinen raportti yhä nykyajan valheellisia oikeistolaisia ja äärivasemmistolaisia historiapervertikkoja vastaan. Totuuden nimissä ja inhimillisyyden puolesta.
Mutta.
Ajallista verrattuna ajattomaan.
Jos ajatellaan kirjallisuutta kirjallisuutena, ajattoman tyylin ja olemassaolon tapojen syvyysluotauksen abstraktiona, niin uhmaan väittää, että Juha Seppälä olisi vihdoinkin ansainnut F-palkinnon ilman muttia ja ketunhäntää kainalossa. Juha Seppälää voisi kuvata ajattomaksi kirjailijaksi, hän osaa siepata kirjaimiinsa suomalaisen sielun ytimesta hyvin aikaa kestäviä varjostumia ja kirkastumia.
Ja kirjoittaa samassa liigassa kuin Dostojevski.
Ah.
Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta, voi laatukirjailija huokaista istuessaan tornadomaisen kulttuuripolitiikan hiidenkivessä, ajan huhmareen alla. Kirjailija jaksaa ja tsemppaa ja toimii tinkimättömän sokeasti kutsumuksensa mukaan suomalaisten meemien hahmotuksessa.
Kirjoja syntyy, alasin hehkuu ja hengitys höyryää. Kutsumus täytyy olla ehdoton mutta saa sitä nyt varmaan vituttaa 20:n aikaa uhmaavan kirjan ja muutamien F-ehdokkuuksien jälkeen, satojen yleisinhimillisten tarinoiden jälkeen, jos ei ole laatu vakuuttanut kuttuurimuumeja.
Kutsumus tulisi kulttuurimaassa palkita runsaskätisesti, ylitsevuotavasti, jos on päässyt kulttuurimme ytimeen ja kirjallisesti säilönyt jotakin kovin sanatonta suomalaisuutta.
Juha Seppälä kuitenkin vain jatkaa, koska muuta vaihtoehtoa ei tosi kirjailijalla ole. Niin. Pateettista? Aikaa leikkaava ja moni-intentionaalinen kirjailija on aina pateettisessa pattitilanteessa kirjallisessa ehdottomuudessaan ja ajattomassa epämuodikkuudessaan, aivan kuten Mika Waltari.
Seppälän Super Market on ehdoton suosikkini. Jylhän mehevä arkipäivän Suomi.
Finlandiapalkinto pitäisi jakaa vaikkapa kolmelle parhaalle ja keskustelua herättävälle tekijälle, ellei joku todella säteile muiden yli. Finlandiapotti on säälittävän pieni armonpala verrattun kultturin ylipainoiseen käenpoikaan. Oopperan vuosisatainen juppikulttuuri suomalaisen kulttuurin resursseja syövänä syöpäpesäkkeenä.
Ainakin kulttuuripiirien tulisi nousta kapinaan oopperamafiaa vastaan ja pienentää oopperan tukirahat kolmasosaan lähemmäksi asiakaslukujen suhdetta - ja antaa 45 miljoonaa euroa lisää elävän elämän taiteille, mm kirjallisuudelle ja teatterille.
Carthago delenda est.
Politiikalla ei ole enää edes viihdearvoa, ja älymystöstä on tullut vaaraton, sanoo kirjailija Juha Seppälä. "Talous on tullut korvaamaan perimmäisen turvan ja perimmäisen selityksen." Suomen Kuvalehti
Kannattaa lukea myös uusin henkilökuva Waltarista; Rajala, Panu: Unio mystica.
Siinä on Waltarin varhaisimman ja julkaisemattoman teoksen katkelmia, Lauluja Saatanalle. Kirjallisuus kulttuurintutkimus opetusministeriö kulttuuriseteli eksistentialismi maailmankirjallisuus suomikuva, itsenäisyyspäivä juhlat linnan juhlat itsenäisyyspäivän vastaanotto linnassa taiteilija kokemus muisti tulkinta ihmiskuva lama novelli novellikirjallisuus proosa proosakirjallisuus kaunokirjallisuus 2009 super market kirja Finnish literature art arts Finland award book new best books net author arvio arvostelu kirjallisuusarvio kirjallisuusarvostelu kritiikki kiiltomato taide taidemaailma sisäpiiri essee sensuuri hannu salama historian opetus.
.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti