Espoon herättäjäjuhlilla kuultiin taas kertakaikkiaan loistava esimerkki korkeakirkollisesta uusiokielestä, verbaalisesti pehmennetystä, kätketystä ja uudelleenlämmitetystä keskiaikaisesta uskonopista ja maailmankuvasta:
1)
"Tieteellisen maailmankatsomuksen omaavan ihmisen on vaikea uskoa persoonalliseen Jumalaan", Espoon piispa Mikko Heikka sanoo seurapuheessaan.
2)
"Pimeä yö kuuluu jokaisen elämään. Näiden hetkien tunnusmerkkinä on kokemus Jumalan poissaolosta."
- HS.fi
Piispan implisiittisessä diskurssissa "pimeä" merkitsee sitä kirkon peruskiveä, "kadotusta", siis helvettiä, johon luterilaiset viittaavat nykyään vain vertauskuvin ja epäsuorin ilmaisuin.
Piispan viestissä on hyvin selkeät asetelmat.
1 :
Tiede ja järki ovat korruptoiva uhka lapsenomaiselle, "yksinkertaiselle" uskolle, toivolle ( ja jäsenyydelle kirkossa).
Tiede ja järki ovat korruptoiva uhka lapsenomaiselle, "yksinkertaiselle" uskolle, toivolle ( ja jäsenyydelle kirkossa).
2 :
Jumalan poissaolon kokemus johtaa pimeään kadotukseen - Jumalan kokemus johtaa valkeuteen. Ihminen ei voi tässä maailmankuvassa valaistua, oppia tuntemaan itseään ilman kirkon oppien mukaista jumalakuvaa. Itsetuntemus ilman jumala-apparaattia on kirkon kannalta turha ja tuhoava.
Jumalan poissaolon kokemus johtaa pimeään kadotukseen - Jumalan kokemus johtaa valkeuteen. Ihminen ei voi tässä maailmankuvassa valaistua, oppia tuntemaan itseään ilman kirkon oppien mukaista jumalakuvaa. Itsetuntemus ilman jumala-apparaattia on kirkon kannalta turha ja tuhoava.
"Pimeä" on perinteisesti siis kirkon/uskon ulkopuolinen kadotuksen tila, ne muut ihmiset, jotka eivät tule kirkon "yhteisten" oppien ja käsitysten valkeuteen.
Tässä pimeän teologisessa jäsentämisessä uskolle välttämätön "pimeä" nähdään oikeastaan uskoa synnyttäväksi voimaksi: vaaraksi, jolta täytyy pelastua. Pelastusopissa täytyy aina pelastua joltakin uhalta. Rakkaus ei tunnu tässä pelon ja uhkaavan osattomuuden uskonsynnyttämisdogmassa olevan kovin tärkeä voima. Oikeaoppisuuden suloisin efekti on yhteinen varmuus, pelastus epävarmuuden pimeydestä.
Eikä tärkeää ole varsinkaan kriittinen yksilön järki, jota ensin piispa muistaa hartaasti dissata. Järki ja ihmiselämän rajallisia salaisuuksia paljastava tiede on yhä hyvä uhka "täydellisen elämänhallinnan uskolle", fundamentalisteille - siinä missä Galileon opit olivat aikoinaan "jumalanpilkkaa" ja kirkon vallan uhkaamista.
Mestari Eckhartin mukaan ihminen, joka etsii mystistä todellisuutta, joutuu silloin pahasti harhaan, todelliseen kadotukseen itsensä suhteen, jos hän etsintäretki onkin pakoretki rationaalisesta todellisuudesta.
Mestari Eckhartin mukaan mystinen ja henkinen ulottuvuus on niin väkevä ja läsnäoloa huokuva, että sitä varten ei tarvitse lainkaan pitää järkeä ja tiedettä uhkana. Todellisuus on yksi. Ja että Jumalan voi kohdata vain todellisuudessa. Eikä ole suurempaa pimeyttä kuin luulla voivansa määrittää ja omistaa Jumalan.
Dogmaattisesti määritellyn uskon on paettava rationalisuutta pimeään valoon ja sokeaan uskoon.
Ensimmäinen protestantti:
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti