Arvo-organisaatiot

Mitä yhteistä on miljonäärin koiranvaateostoksilla, pakolaisten piilottamisella ja piispan murheilla?

Ihmiset tarvitsevat aina arvo-organisaatioita.
Arvojen organisointia ja ihanteita.

Uusnatsit ovat arvo-organisaatio.
Kokoomus on arvo-organisaatio.
Valtio on arvo-organisaatio.
Sarasvuo on hilpeä esikuva uudelle arvoyhteiskunnalle ja idoli yhteisten kovien arvojen ryhmässään.

Turhamaisuus on muodikas uusi konnotaatio itsetunnolle.

Pakolaiset ovat arvokysymys arvo-organisaatioissa.
Pakolaiset ovat suuri kysymys hyvinvoinnin jakamisesta ja linnoittautumisesta globalisaatiosta kiitollisten suuryritysten maassa

Kirkko on arvo-organisaatio.
Heterojen ja tavanomaisten itseylistysorganisaatioa.
Homoja saa syrjiä ja täytyykin pitää epäihmisinä mutta pakolaisia on uljasta pelastaa.
Piispat ovat arvo-organisaation yläkulttuurin edustajia. Nöyryyttä ja köyhyyttä on jaloa ylistää mutta piispan sauvoissa on parasta olla jalokiviä.

Poliitikot ovat piiloarvojen tasapainoittelijoita valtapelissä, median ja oman poliittisisen arvo-organisaationsa välissä.
Yliopisto on piiloarvo-organisaatio, kaikki subjektiivinen on peitettävä objektiivisuushunnulla.

Muoti on avoimesti jyrkkä arvomaailma, joka organisoi yhteistä omakuvaa ja raja-arvoja. Muoti on heimokulttuurin tiukka jatkumo yhteisen identiteetin merkitsijöiden ylläpitäjänä.

Jokainen ostos on enenevässä määrin arvokysymys ja eettinen kannanotto.
Aina on valittava arvot, joilla käsitellään päämääriä.

On suurta harhaa luulla, että jokin elämänalue olisi arvovapaata, itsestään selvää tai vain rationaalista. Tiedekään ei ole ikinä arvovapaata. Aina on valittava, mitä tutkitaan ja mitä mahdollistetaan.

Ihmisiä kiinnostaa nyt kovin mihin röyhkeyskultin edustaja Sarasvuo käyttää miljoonansa, kun taas hämmentynyttä piispaa ihmetyttää ihmisten eroaminen kirkosta.

"Piispa Gustav Björkstrand muistutti kirkosta eroamisen kirkolle asettamasta haasteesta Suomen luterilaisen kirkon piispainkokouksessa Karjaalla." - Kotimaa

Tiedotusvälineet ovat varsin innoissaan kirkon asettuessa dramaattisesti pakolaisten puolelle. Itsekin olin iloisesti yllättynyt.

Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen sanoo seurakunnan toimineen avoimesti, toisin kuin Ulkomaalaisvirasto (Uvi) Iranin kurdin Naze Aghai:n turvapaikka-asiassa.

-Helsingin Sanomat

Kussakin tapauksessa on kyse suuresta arvokysymysten painopisteiden siirtymisestä.

Sarasvuon edustama ylpeä elintason mainostaminen vetoaa ymmärrettävästi suomalaisiin, koska maamme edustaa itstuhoisen vertailevaa standardi- ja häpeäkulttuuria, aivan kuten Japanikin.

Samankaltaisuuteen vetoava häpeäkulttuuri painostaa yksilöä näyttämään kestokykynsä ja sietokykynsä äärimmilleen yhteisölle, jotta saisi pienintäkän kiitosta ja arvonantoa.

Nyt korostetan iloista ja rohkeutta kuvastavaa ylpeyttä menestymisestä - mutta tosiasiassa se on uuteen pakettiin käärittyä häpeäkulttuuria. Vertailua ja pätemistä. Kuinka ihanaa voisikaan olla kertoa työkavereille että käy ostamassa Pariisista suklaata viikonlopuna. No onhan se turhamaista mutta ah ihanaa. Häpeämätöntä iloa tuottaa muille kateutta ilman häpeää ja syyllisyyttä. Tunne niin kuin toivoisit tuntevasi ja osoita se. Simsalabim.

Arvokysymys on aina olemassaolon kysymys.


Kirkko on aikaisemmin nähnyt itsensä kiinteästi osana valtiovaltaa (papit ovat virkamiessäädösten alaisia), nyt arvokysymykset ovat alkaneet nousta pakkaa hämmentämään kirkon omakuvasta. Kirkko on viisikymmentä vuotta Suomessa yrittänyt myydä itseään arvo-organisaationa. Perustella olemassaoloaan yleishyödyllisillä määreillä ja mielikuvilla. Suomen selkärankana.

Luterilaisuushan periaatteessa on mitä vapain ja realistisin uskonto. Yksilökeskeinen mutta silti yhteisiä arvoja arveleva ja arvioiva, muuttuva, dynaaminen, järjen tiukasti huomioonottava ihmiskuvaideologia.

Länsimaista modernisaatiota ja tiedettä ei olisi ilman luterilaisuutta.

Lutherin kapinallinen toimintahan perustui todellisuuden (ja tieteen) hyväksymiseen, ei sen manipulointiin. Armoa on nähdä todellisuus ja ihmisyyden perusteet tässä ja nyt ja tulevaisuudessakin.


Koska tietoteoreettisesti arvokysymyksissä ei ole mitään ainoaa "tieteellistä" yhtä todellisuutta, jokainen ihminen on myös aina uskonnollinen ihminen, homo religiosus, aina johonkin arvoväritteiseen takertuva, tulevaisuuskuvia rakentava ja maailmanselityksiin uskova, on luterilaisuus mitä tervein ilmiö, noin niinkuin periaatteessa. Subjektiivisuutta ei ole ilman tulevaisuususkoa. "Luterilainen usko" ja ihmiskuva ei ole kiinnitetty menneeseen vaan tulevaan ja mahdollisuuksiin.

Ihmiskeskeinen ja kehittyvä - Jeesuksen ja Lutherin kapinallisuuteen perustuvaa ihmiskuvan etsintää ja hyvien periaatteiden kontemplaatiota.

Myönteistä kirkon imagolle on kyllä nyt tämä rohkea pakolaisten puolesta puhuminen julkisuudessa. Siinä löytyy selkärankaa omaavia kirkollisia ihmisiä. Mutta sekin on osa ilmiötä, jossa eettinen puuhastelu ja kannanottelu on yksi keino paeta kirkon sisäisiä ongelmia ulkoisen eettisen bodauksen show-pullisteluun. Homoja saa syrjiä ja pitää epäihmisinä mutta pakolaisia on uljasta pelastaa.

Piispat ovat kuitenkin nyt vihdoinkin taipumassa julkisuuspaineen takia todelliseen eettiseen päivittymiseen, tasa-arvokäytäntöön ensin naispappeuden suhteen - mutta todellisuudessa piispat suojelevat käsittämättömän ahkerasti ja uskollisesti fundamentalistisia aineksia kirkossa, jotka syyllistävät nuoria ja estävät luterilaisen vapaan ihmiskuvan toteutumista. Pelokkaat piispat kuristavat itse oman organisaationsa pelkäämällä fundamentalisteja vaikka yrittävät puhua liberaaleja ajatuksia lehdistölle.

Haihattelu lisääntyy eksponentiaalisesti ilman hyvää toimitusjohtajaa joka organisaatiossa.

Organisaation itsetuhomekanismi liittyy aina johtajien luomaan mielistelykulttuuriin.

Kirkon johtohenkilöt, jotka ihmettelevät ja päivittelevät kirkon jäsenmäärän vähenemistä ovat kuitenkin muutosvastarinnan kannattajia. Heille hidas muutos on hyvä asia. Ei kirkko niin paha ole, mutta nopea muutos voisi olla paha asia. Pelottava. Parempi hyssytellä mummoja kuin nähdä suomalaisten todelliset tarpeet tässä ajassa.

Piispojen etiikka on nykyisin etupäässä mediaestetiikkaa.

Piispa Huovinen syyttikin suoraan heinäkuussa toimittajia naispappien kohtaloiden turhasta korostamisesta ja esilletuomisesta - mässäilystä. Että damage controlliksi ei enää riittänyt ymmärryksen kerjääminen rasisteille macho-papeille vaan mediasirkus se pakotti piispat näkemään naispappien oikeudet sitten valtakunnan tapaan tasa-arvon kautta. Armon siirappia markkinoiville piispoille tasa-arvo on ollut hyvin ahdistava ja vaikea kysymys.

Jos sattumoisin asuu Suomessa sellaisen seurakunnan alueella, jossa on tervejärkisiä seurakunnan työntekijöitä ilman hysteerisiä fundamentalisteja tai lapsiinsekaantujapappeja, on seurakunta aika tärkeä osa yhteisöä. Välttämätön. On myös paikkakuntia/ kaupunginosia, jossa seurakunnan diakoniatyö on ainoa inhimillinen kontakti ja apu syrjäytyneille ja esim entisille vangeille. USA:ssa kirkot ovat todellakin se ainoa turva ja apu köyhille koska valtion arvot ovat omistettu onnesta onnistuneille kansalaisille.

Vaika kirkossa otimiikin hyviä tyyppejä, evlut kirkolta puuttuu kuitenkin suora ja muutoskykyinen poliittinen selkäranka kieroja tapoja ja uskomuksia vastaan. Puhutaan mukavia ja ruusuisia mutta sallitaan outo kaksinaismoralismi joka asiassa. Synti elää vieläkin piispojen mielissä ja ennen kaikkea ohjaavana ajatuksena ikivanhaan kontrolloivaan heimokulttuuriin perustuvan seksuaalisuuden (kontrolloimattomuuden) "syntiin" pyhän ihmisen suurimpana uhkana. Ja millaisella moraalilla 7000 e kk ansaitseva piispa kehtaa ylistää 1700 e kk ansaitsevaa diakonia ahkeraksi ja tärkeäksi.

Kirkon epämääräinen maine Suomessa on liian monen häiriintyneen häirikkötyöntekijän takia todella aiheellista. Fundamentalistien valtataistelu on aiheellisesti herättänyt ihmisiä heräämään pois tapa- ja ahdistuskulttuurista. Uskonto kun on mitä parhain ase persoonallisuushäiriöisille valtapelien pyörittäjille.

Lut.kirkkopolitiikka valitettavasti on kääntynyt vakaasti organisaationa fundamentalistiseksi itsensä palvojien lahkoksi, jossa muutos ja "asiakkaiden" suojelu on toisella sijalla. Kirkon profiili uskon ja tapojen suojelijana on monen taantuneen patriarkan ainoa lohtu. Käsittämättömin ilmiö on seksuaalirikollisten ja mielenterveysongelmaisten pappien suojelu ammateissa, joiden pitäisi pohjautua luottamukseen ja henkiseen tervehtymiseen.

Kirkon organisaatiolle tärkeintä on kirkon organisaatio ja oma outo 1500-luvun kirkkokulttuuri rituaalikulttuurina. Piispojen julistama ritualinen armo on armottoman ja jäykän organisaation suojelua. Itsestäänselvyys kelpaa piispoille. Itsestäänselvyys kristitystä Suomesta. Siksi he ohjaavat kirkkoa täystuhoa kohti. Uudet uskonnolliset liikkeet tulevat Suomeen kirkuen ilosta nähdessään uskonnollisesti hämmentyneiden maanosan täysin avoimena.

Kirkon valtapeliä kirkkoneuvostoissa pyörittävät häiriköt eivät usko muuta kuin jaloilla äänestämistä eli ihmisten todella kannattaisi lopettaa naapureiden mielipiteiden ajattelu ja olla rehellisesti pakanoita tai tyytymättömiä kirkon asiakkaita.

Vähään ja tuttuun tyytyväinen.
Oletko?

Pelkohan se etupäässä pitää kakskolmasosaa kirkkokarjasta kirkon kirjoissa. Maine. Kunnon tavallinen kristitty kansalainen. Muiden kaltainen. Se pelko, mikä taottiin 700 vuotta sitten helvettikuvilla kansan takaraivoon. Sitä silloisen katolisen kirkon väkivaltaa ja siitä siinnyttä suurta osaa suomalaista ahdistuskulttuuria nykyinen kirkko ei ole vielä rehellisesti tunnustanut eikä ottanut vastuuta. Joka ei ymmärrä menneisyyttä, on menneisyyden vanki.

KW: pakolaiskysymys pakolaiskiintiö kansalaistottelemattomuus kirkon kanta siviilirohkeus rasismi EU pakolaispolitiikka turvapaikka turvapaikan hakijat Suomi turvapaikkana.