- päivitetty ii -
" Rovasti Liisa Tuovinen siunasi kahden naisen rekisteröidyn parisuhteen vastoin evankelis-luterilaisen kirkon virallista linjaa. Siunaustilaisuus järjestettiin Espoon seurakuntayhtymän leirikeskuksessa Hvittorpissa Kirkkonummella 12. heinäkuuta." - Helsingin Sanomat
Piispa Heikka on yrittänyt taas väistää luotia ja rehellistä kannanottoa väittämällä televisiotoimittajille, että Tuovisen tilaisuus ei oikeastaan ollut oikea Jumalan siunaama ja pyhittämä, oikeaoppisen heteroseksuaalinen siunaustilaisuus vaan vain sielunhoidollinen terapiatapahtuma eli pätemätön leikkitilaisuus ilman piispojen hyväksyntää ja sen heteroseksuaalista luonnetta. Ja että tilan pyhittämiskysymys, (onko piispan vihkimä vai ei), jotenkin vaikuttaisi tilaisuuden luonteeseen.
Kirkon homofobian taustalla on pyrkimys pitää kirkkoinstituutio virallisena ja mystisenä seremoniamestarina, perheinstituution "edellytyksenä", "puolustajana". Ja fiktiivisen "perinteen" ylläpitäjänä. Mielikuvasotaa.
Piispat eivät vieläkään tunnu käsittävän edes Lutherin käsitystä parisuhdeliiton maallisesta, ei-sakramentti- luonteesta, jonka mukaan ihmisten välisiin seksuaalisiin sopimuksiin ei tule sotkea käsitystä Jumalasta ja Jumalan "tahdosta".
Kuka opettaisi Lutheria "luterilaisille" piispoille? Ainakin Rovasti Liisa Tuovinen.
Tämä piispojen luoma viivästyssota on aivan sama tilanne kuin oli naispappeuden kanssa.
Piispat tietävät, että jos he aloittavat julkisesti oman katolisen perinneoppinsa mukaisen puhdistussodan humanistista ihmiskuvaa vastaan, näemme ennen näkemättömän hyökyaallon eroamisprosenteissa. Piispat eivät kuitenkaan kirko puolustuspuheissaan suostu näkemään sitä, kuinka monta sataa tuhatta modernia suomalaista eroaa kirkosta perinnefanatismin sokean rakkaudettomuuden takia.
Korkeakirkollisessa fantasiassa muutos on kirous, kirkon ei täydy muuttua vaan ihmisten olisi taas muututtava kirkon valtapeliin sopiviksi, 50-luvun nöyrän pelokkaiksi kansalaisiksi, kirkolta pelastusta ja kelpavuutta kerjääviksi virren veisaajiksi. Vallanmakuun päässeet pitävät aina instituutioita pysyvinä suojapaikkoina ja perinteiden uskonnollistyylisen palvova ihannoiminen on vain viivästysstrategia muutosta vastaan. Sen ohessa "maltillisuudella" ylpeilevä epämääräinen puhe "mahdollisesta muutoksesta" on usein vain kaunis retorinen harhautus.
Ennustaisin, kun taas ihmeesti valtiokirkon oppi ei taivu omaehtoisesti niin se taipuu ulkoisesta (ja poliittisesta) paineesta lähemmäksi jäsentensä todellista maailmankuvaa - ja piispat vetävät ylpeinä ja yhtä ehdottomina pyhän rintamalinjansa uudelle rajalle aivan kuin eivät olisi mitään opinkappaletta muuttaneetkaan.
Kirkkohan alunperin halveksi avioliittoa ja mitä tahansa seksuaalista toimintaa. Kirkkoisät eivät nähneet avioliittoa pyhänä vaan syntisten pelkurimaisena hekumana, käyttäytymisenä, jolle annettiin jokin kirkon kontrolloima muoto.
Katolisen kirkon perinteenä ev.lut. patriarkkamme haluavat omistaa totuuden ns opinkappaleiden kautta eli tulkinnan ihmisten todellisuudesta, jopa seksuaalisuudesta kuin Raamattu olisi partiolaisten opaskirja. Piispojen egoa hivelee ajatus opillisesta "successiosta", jatkuvuudesta, että he suojelevat ikuista (n. 1918 vuotta vanhaa), "aitoa" Jeesuksen sanoman sirpaleita, tätä Jumalan viimeistä viestiä maailman "kaaokselta". Ja unohtavat koko kirkkohistorian, kirkon oman jatkuvasti alati muuttuneen opillisen kaaoksen, poliittis-oppilisen korruption monet muodot ja vuosisataisen epäloogisen valtapoliittisen sekamelskan ja sotiin kiinteästi liitetyn valtiokirkkoajatuksen.
Piispojen virkaidentiteetti on kiinni megalomaanisesta ajatuksesta, että he edustavat ja puolustavat Jumalaa. Jonkunhan Jumalaa on puolustettava? Kuinka nöyrää ja herkkää. Kuin Jumalan voisi omistaa.
Kirkon ainoa jatkuva oppi on ollut patriarkaalinen valtakäsitys: ihmisen on alistuttava isälliseen vallankäyttöön perheessä ja valtiossa. Isäkuvan jylhä palvonta.
Suomalaisilla on vakavia tunne-elämän puutteita ja kaipauksia isäkuvansa suhteen ja siksi Kekkoset, kirkkoherrat ja Lipposet ovat saaneet karmaisevan ihaillun statuksen "erehtymättömänä" ja vakaana isäkuvana. Jonka vastustaminen ja kyseenalaistaminen on kuin rikos turvallisuudentunnetta kohtaan.
Se oppi jolla suomalaiset alunperin käännytettiin pakolla ja uhkailulla, on aivan eri kuin mitä kunnian arvoisat piispat armosta hehkuttavat. Naisille korostettiin Neitsy Marian Jumalallisuutta ja se oli oiva mediatemppu. Kaikki kirkot omistettiin Suomessa alunperin jollekin naispyhimykselle.
Hassuinta on jumalakuvan seksuaalisuus katolisen fundamentalistisessa dogmatiikassa. Jumalahan esitetään kolmen miehen intiiminä liittona. Miten heteromaailmankuvaan nojaavat voivat nähdä Jumalan seksuaalisesti poikkeavana mutta puolustaa intohimoisesti varsin myöhään 1300-luvulla muodostunutta kirkollista avioliittoajatusta?
Sitä ennen se oli vain sukujen välinen taloudellinen ja imago-sopimus ilman rakkaus- tai siunausajatusta. Fundamentalisteilta puuttuu kokonaan historiallinen näkökyky. Kirkko siunasi itkeviä nuoria ihmisiä sukujen kauppasuhteiden sinetiksi ja siinä ei ollut mitään pyhää. Vain raha ratkaisi.
Mediatodellisuus muokkaa nyt kirkkoa enemmän kuin fanaattinen toive Pyhän Hengen ehdottomasta johdatuksesta, kirkon ikuisesta ja muuttumattomasta opista.
Lutherin mukaan kirkon oppi tai paavi ei määritä käsitystä Jumalaan vaan yksilön uskon suhde määrittelemättömään ja ajattomaan, järjen yli käyvään.
TAGS:: kirkon käsitys avioliitosta opetus avioliitto-opetus seksuaalipolitiikka seksuaalikasvatus heterohegemonia diskurssi hegemonia kirkkopolitiikka kirkkohallitus piispain kokous piispainkokous helsingin seurakuntayhtymä diakoniatyö rippikoulu rippikoulutyö
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti