Itsensä tuhoaminen on seksikästä.
Tupakointi, alipainoisuus, ylinopeus.
"Haluan kuolla kauniina ruumiina, nuorena."
Tämä on ihan aito ja kuultu lause nuoren suusta.
Mutta Villekin on kohdannut valon, iän tuoman perspektiivin. Huomionkipeys ei olekaan enää elämän tasapainottava tekijä.
Lukiossa tai amiksessa olit vähän raukka, jos et polttanut. Tupakkaringissä olijat kokivat olevansa rentoja, aikuisempia ja ilman pelkoa tupakka suussa. Rohkeita kuoleman uhmaajia, pikkuaikuisia. Kuuluit heimoon, sisäpiiriin, nuorten ylimistöön, jos vastustit aikuisten lapsille antamia roolimääreitä.
Ikä voi tuoda pintaan vihaa, jos huomaa vanhempien ohjailun elämässään. Varsinkin jos vanhempien harrastukset ovat olleet kuoleman vaarallisia, tupakointi tai purjehdusta. Nyt kuolemaa uhmannut alaikäinen tyttö haluaa kuulemma jatkaa purjehdusta. Aikuisten ylpeyden aiheeksi. "Ranskalaisen kalastusaluksen pelastama 16-vuotias Abby Sunderland harmittelee veneensä menetystä". - IL
Pieni riparikaaoskin on päässyt mediaan esille.
Useimmat riparikaaokset eivät tule julkisiksi.
Tuo tuore riparikaaos on melko varmasti johtunut uudesta kirkon ja pappien miellyttämisprojektista yhdistettynä vanhaan ihmiskuvaan. Taustalla on tietysti myös yhä suvun painostus lapsiin ja sen alistumisen aiheuttama nuoren vitutus motivaationa kapinointiin.
Rippikouleirit ovat yleensä kivoja kohtamispaikkoja nuorille. Kirkolle rippikoululeiri on elämänlanka ja propagandan keskus. Ainoa tilaisuus osoittaa nykynuorelle miksi kirkko on tärkeä.
Rippikouleirit ovat yleensä kivoja kohtamispaikkoja nuorille. Kirkolle rippikoululeiri on elämänlanka ja propagandan keskus. Ainoa tilaisuus osoittaa nykynuorelle miksi kirkko on tärkeä.
Jäsenten menettämistä pelätään nyt toden teolla kun kirkko on menettänyt uhkailukorttinsa. Pappien rooli on keikahtanut täydellisesti 40 vuodessa ynseästä pottuilijasta maanittelevaksi symppikseksi.
Miellyttämisprojekti johtaa monilla ripareilla nykyisin siihen, että pappi antaa elvisteleville häiriköille tilaa heti alusta saakka - ja sehän on varma kutsu kaaokseen tai ainakin outoon suosikkijärjestelmään.
Se on ilmiönä myös osittain kirkon yllättävää "salaista" henkistä perintöä, että maan hiljaisia ei todella kunnioiteta kirkossa vaan mahtailevat papit ovat ihailleet suurisanaisia uskonnollisten kokemuksiensa ja tunteittensa suurentelijoita (vrt itsesäälissä kilpailevat kirkolliset körtit ja kirkon suojelemat lestadiolaiset lahkot yms).
Kirkon muutoksen ja sisällöllisen profiilin suurin ongelma on nyt se, että se ei myönnä vuosisatojen väkivaltaista kasvatusprojektiaan ja organisoidusti statuskeskeistä kiusaamista vaan leikkii aina olleensa rakkauden ja ymmärryksen kehto, toivon lähde väkivaltaisille suomalaisille.
Jos kuitenkin jokin tietty syy on nimettävä suomalaiselle ahdistukselle, uholle ja väkivaltaisuudelle, se on juuri kirkkouskonto ja kirkkokulttuuri.
Uhkailu, vähättelu, seksuaalisuuden demonisointi ja häpäisy on ollut kirkon tärkeimmät keinot pönkittää valtion suomaa valtaa ja kontrollitehtävää Suomessa.
Nyt kirkko on kellahtanut uikuttaen selälleen kuin huomionkipeä susi ja yrittää unohtaa alkuperäisen identiteettinsä. Mutta ei silti luovu helvettihehkuisista virsistä ja alistumiskeskeisestä opista.
Jos kirkko ei käsittele oppejaan ja ihmiskuvaansa, joka on ollut väkivaltaisen pakkokontrolin taustalla, kirkko ei pääse eroon oudoista ajatustavoista ja sisäänrakennestusta ahdistuksesta. Kirkko on ollut statuskeskeinen yhteiskunnan materialistista järjestystä pönkittävä poliittinen laitos.
Nyt elämänvaiherituaalien ja hyvän olon korostmaminen kirkon brandinä on aiheuttanut mielenkiintoisen ilmiön. Papit ovat ihmeissään, kun hääparit vaativat hyvännäköistä pappia suorittamaan vihkimisen.
Tämä tilanne on kuitenkin ihan kirkon omaa syytä, koska se on hylännyt luterilaisen ja protestanttisen käsityksen avioliitosta maallisena sopimuksena, järjen alueena. Suomen kirkko on korostanut katolilaista oppia hääseremoniasta juhlavana sakramenttina ja esteettisen maagisena rituaalina elämässä menestymisen ehtona, joka muuttaa avioparin olemuksen ja statuksen yhteiskunnassa sekä Jumalan edessä.
Jos kirkko valitsee todellakin uuden humanistisen identiteetin, mihin se on liukunut yhteiskunnan muutoksen takia, sen on myös rehellisesti ja selkeästi hylättävä ihmekeskeisiä dogmeja, jotka on muokattu ihmisten lannistamiseen ja passivoimiseen.
Kirkko ja elämänvaiheinitiaatioita suorittavat papit ovat aika yllättävän tärkeitä suomalaisille. Samalla suomalaiset ovat oppineet varomaan pappeja kuin nämä eivät olisi ihmisiä.
Kirkko voi kuitenkin yllättävän pitkään jatkaa pappien roolipeliä ja varsinkin jos yhteiskunta ajautuu lamakaaokseen, kirkko saa taas keskiaikaista boostia elämän tarkoituksen, häpeän ja lupausten määrittelijänä.
"Jonkun on jaettava toivoa" on yleisin lausahdus kun kysyn papeilta mikä on työn merkitys heille. Kuinka moni pappi todella uskoo omia sanojaan muuta kuin kirkon maineen PR-työnä? Kirkko on hyvä paikka, tule siis kirkkoon.
Kirkon suurin illuusio ja valhe on ev.lut kirkon yhtenäisyys, opillinen selvälinjaisuus. Piispat pitävät dogmeista kiinni paniikinomaisesti mutta kentällä piispat eivät välitä edes lestadiolaista lahkoa pyörittävän papin houreista.
Opillahan ei ole mitään väliä, jos instituutio on itse itsensä tarkoitus ja päämäärä.
Jos kirkosta kehittyy yhä uusin keinoin sokeampi, sievennetty lupausautomaatti, hyvänolon pikapilleri ja massojen rituaalikoneisto, millaista kuvaa kirkosta pettyvät nuoret mahtavat luoda jatkossa kun vanhempien pelko kirkon valtaa kohtaan puuttuu?
Paljastuuko suomalaisten tukahdutettu kirkkoviha?
Miellyttämisprojekti johtaa monilla ripareilla nykyisin siihen, että pappi antaa elvisteleville häiriköille tilaa heti alusta saakka - ja sehän on varma kutsu kaaokseen tai ainakin outoon suosikkijärjestelmään.
Se on ilmiönä myös osittain kirkon yllättävää "salaista" henkistä perintöä, että maan hiljaisia ei todella kunnioiteta kirkossa vaan mahtailevat papit ovat ihailleet suurisanaisia uskonnollisten kokemuksiensa ja tunteittensa suurentelijoita (vrt itsesäälissä kilpailevat kirkolliset körtit ja kirkon suojelemat lestadiolaiset lahkot yms).
Kirkon muutoksen ja sisällöllisen profiilin suurin ongelma on nyt se, että se ei myönnä vuosisatojen väkivaltaista kasvatusprojektiaan ja organisoidusti statuskeskeistä kiusaamista vaan leikkii aina olleensa rakkauden ja ymmärryksen kehto, toivon lähde väkivaltaisille suomalaisille.
Jos kuitenkin jokin tietty syy on nimettävä suomalaiselle ahdistukselle, uholle ja väkivaltaisuudelle, se on juuri kirkkouskonto ja kirkkokulttuuri.
Uhkailu, vähättelu, seksuaalisuuden demonisointi ja häpäisy on ollut kirkon tärkeimmät keinot pönkittää valtion suomaa valtaa ja kontrollitehtävää Suomessa.
Nyt kirkko on kellahtanut uikuttaen selälleen kuin huomionkipeä susi ja yrittää unohtaa alkuperäisen identiteettinsä. Mutta ei silti luovu helvettihehkuisista virsistä ja alistumiskeskeisestä opista.
Jos kirkko ei käsittele oppejaan ja ihmiskuvaansa, joka on ollut väkivaltaisen pakkokontrolin taustalla, kirkko ei pääse eroon oudoista ajatustavoista ja sisäänrakennestusta ahdistuksesta. Kirkko on ollut statuskeskeinen yhteiskunnan materialistista järjestystä pönkittävä poliittinen laitos.
Nyt elämänvaiherituaalien ja hyvän olon korostmaminen kirkon brandinä on aiheuttanut mielenkiintoisen ilmiön. Papit ovat ihmeissään, kun hääparit vaativat hyvännäköistä pappia suorittamaan vihkimisen.
Tämä tilanne on kuitenkin ihan kirkon omaa syytä, koska se on hylännyt luterilaisen ja protestanttisen käsityksen avioliitosta maallisena sopimuksena, järjen alueena. Suomen kirkko on korostanut katolilaista oppia hääseremoniasta juhlavana sakramenttina ja esteettisen maagisena rituaalina elämässä menestymisen ehtona, joka muuttaa avioparin olemuksen ja statuksen yhteiskunnassa sekä Jumalan edessä.
Jos kirkko valitsee todellakin uuden humanistisen identiteetin, mihin se on liukunut yhteiskunnan muutoksen takia, sen on myös rehellisesti ja selkeästi hylättävä ihmekeskeisiä dogmeja, jotka on muokattu ihmisten lannistamiseen ja passivoimiseen.
Kirkko ja elämänvaiheinitiaatioita suorittavat papit ovat aika yllättävän tärkeitä suomalaisille. Samalla suomalaiset ovat oppineet varomaan pappeja kuin nämä eivät olisi ihmisiä.
Kirkko voi kuitenkin yllättävän pitkään jatkaa pappien roolipeliä ja varsinkin jos yhteiskunta ajautuu lamakaaokseen, kirkko saa taas keskiaikaista boostia elämän tarkoituksen, häpeän ja lupausten määrittelijänä.
"Jonkun on jaettava toivoa" on yleisin lausahdus kun kysyn papeilta mikä on työn merkitys heille. Kuinka moni pappi todella uskoo omia sanojaan muuta kuin kirkon maineen PR-työnä? Kirkko on hyvä paikka, tule siis kirkkoon.
Kirkon suurin illuusio ja valhe on ev.lut kirkon yhtenäisyys, opillinen selvälinjaisuus. Piispat pitävät dogmeista kiinni paniikinomaisesti mutta kentällä piispat eivät välitä edes lestadiolaista lahkoa pyörittävän papin houreista.
Opillahan ei ole mitään väliä, jos instituutio on itse itsensä tarkoitus ja päämäärä.
Jos kirkosta kehittyy yhä uusin keinoin sokeampi, sievennetty lupausautomaatti, hyvänolon pikapilleri ja massojen rituaalikoneisto, millaista kuvaa kirkosta pettyvät nuoret mahtavat luoda jatkossa kun vanhempien pelko kirkon valtaa kohtaan puuttuu?
Lopettavatko aikuiset lasten painostuksen suvun uskontoon?
Odottavatko tupakoivat vanhemmat yhä ettei lapsi matkisi heitä?
Rippikouluja osittain matkivat Prometheus-leirit ovat ainakin selvästi lisänneet suosiotaan humanistisena jatkona muinaissuomalaisen sukukypsien nuorten initiaatioriittinä, aikuistumis- ja kesärituaalien sivistyneenä muotona.
Takaisin Kallioon ::
+Anna Kontulan yllättävä veto kirkkokeskustelussa:
Rippisalaisuutta pitäisi tukea, ei purkaa
Tässä kirkkopoliittisessa keskustelussa on nyt fundamentaalinen ongelma. Vääriä perusteluja heitellään ilman mitään historiantajua. Nyt tarvitaan vähän teologiaa ja tietoa, kun puhutaan teologisista asioista.
Ensinnäkin, kun puhutaan rippisalaisuuden murtamisesta, kirkko on jo suostunut sen murtamiseen. Kuninkaat ovat vaatineet papeilta valalla ripin paljastamista, jos joku vehkeilee "maanpetosta", toimii kuningasta vastaan.
Mikä on ev.lut kirkon oppi, mistä nyt vouhotetaan? Mitä on protestanttinen tervejärkisyys uskonnollisissa asioissa?
Ensinnäkin, kun puhutaan rippisalaisuuden murtamisesta, kirkko on jo suostunut sen murtamiseen. Kuninkaat ovat vaatineet papeilta valalla ripin paljastamista, jos joku vehkeilee "maanpetosta", toimii kuningasta vastaan.
Mikä on ev.lut kirkon oppi, mistä nyt vouhotetaan? Mitä on protestanttinen tervejärkisyys uskonnollisissa asioissa?
Miksi nyt lahjakkaasti sekoitetaan luottamus ja teologia?
Kun protestantit tekivät selvän pesäeron katolilaiseen magiaoppiin ja pappien puolijumalakulttiin, rippisalaisuus purettiin selväjärkisesti, opillisesti ja käytännöllisesti.
Ruotsin kuningas taas otti sen uudestaan käyttöön, kun Ruotsin kuninkaat olivat tottuneet saamaan katoliselta papilta anteeksi salamurhat ja salavuoteudet sormia napsauttamalla.
Historiaa!
Yllätys, yllätys.
A-Talkissa (kts Areena) tuohtunut pastori viittasi rippisalaisuuden perustelussa juuri siihen, että rippi olisi pelastuksen väline - mitä se ei ole missään tapauksessa Lutherin aloittaman järjellisen protestanttisuuden mukaan.
Rippi ei ole sakramentti eli pelastusta/valaistumista aiheuttava toimenpide protestanttisessa uskonkäsityksessä. Silti papit ja piispat ovat julkisuudessa nyt vouhottaneet siitä kuin sakramenttina.
Mielenkiintoista tämä katolilaisen harhaopin yllättävä suosio. Nostalgiaa?
Taustalla on idea ja toive papin roolista Jumalan sijaisena, että pappi edustaisi oikeasti Jumalaa - mikä on harhaoppi protestanttiselle Jumalakuvalle ja yleiselle pappeudelle/inhimillisyydelle kaikin tavoin. Isäkuvan korvaava fantasma.
Ja sitten tärkein pointti.
Jeesus (ja Luther) korostivat vastuuta syntien tunnustamisen ensisijaisena funktiona.
Rippisalaisuus on karmea uskonnollinen fantasia kirkon jumalallisesta voimasta antaa anteeksi, jotta yksilö ei ottaisi vastuuta elämästään - vaan olisi riippuvainen pappien maagisista voimista.
Kun protestantit tekivät selvän pesäeron katolilaiseen magiaoppiin ja pappien puolijumalakulttiin, rippisalaisuus purettiin selväjärkisesti, opillisesti ja käytännöllisesti.
Ruotsin kuningas taas otti sen uudestaan käyttöön, kun Ruotsin kuninkaat olivat tottuneet saamaan katoliselta papilta anteeksi salamurhat ja salavuoteudet sormia napsauttamalla.
Historiaa!
Yllätys, yllätys.
A-Talkissa (kts Areena) tuohtunut pastori viittasi rippisalaisuuden perustelussa juuri siihen, että rippi olisi pelastuksen väline - mitä se ei ole missään tapauksessa Lutherin aloittaman järjellisen protestanttisuuden mukaan.
Rippi ei ole sakramentti eli pelastusta/valaistumista aiheuttava toimenpide protestanttisessa uskonkäsityksessä. Silti papit ja piispat ovat julkisuudessa nyt vouhottaneet siitä kuin sakramenttina.
Mielenkiintoista tämä katolilaisen harhaopin yllättävä suosio. Nostalgiaa?
Taustalla on idea ja toive papin roolista Jumalan sijaisena, että pappi edustaisi oikeasti Jumalaa - mikä on harhaoppi protestanttiselle Jumalakuvalle ja yleiselle pappeudelle/inhimillisyydelle kaikin tavoin. Isäkuvan korvaava fantasma.
Ja sitten tärkein pointti.
Jeesus (ja Luther) korostivat vastuuta syntien tunnustamisen ensisijaisena funktiona.
Rippisalaisuus on karmea uskonnollinen fantasia kirkon jumalallisesta voimasta antaa anteeksi, jotta yksilö ei ottaisi vastuuta elämästään - vaan olisi riippuvainen pappien maagisista voimista.
*Nuorisotutkimus nuorisotyö rippikoulutyö nuoriso kulttuuri, koulutus opetussuunnitelma pedagogia diakoniatyö nuorisokulttuuri raamattu raamattuopetus seksuaalikasvatus asennekasvatus valistustyö. - Arhi Kuittinen blog -
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti