Viimeaikainen foobinen karhuhysteria (mm. valtakunnalliset hysteriahälytykset televisiossa kesken ohjelmien jostain rauhallisesta karhusta löntystelemässä uteliaasti pikku kylässä) on taas laittanut ajattelemaan juhannuksen kulttuurista taustaa ja jännitettä.
Useimmalle suomalaiselle juhannus on lempeää sekoilua suvessa, paineitten päästelyjuhla ja loman alkusoitto mutta uskontotieteilijänä tulen aina ajatelleksi tuhottua muinaiskulttuuria, jonka rippeitä sauna, muunnettu Johannes Kastajan ”juhannus” ja suomalaisten mentaalinen metsämeditaatio ovat.
Rippikoululeiritkin ova vain muinaisen hedelmällisyyskulttuurin toisintoja: joukko sukupuolikypsiä ihmisiä viedään metsään meditoimaan ja leikkimään - ja ehkä vieläkin kirmaamaan puolialastomana metsään hurmoksessa.
Vihtahousu tunnetaan nykyään vain Saatanan nimikkeenä mutta oli alunperin karhun lemmikkinimi.
Kirkonmiehet demonisoivat alkuperäisen uskonnon kaikin keinoin. Muinaisuskontomme ei ollut siinä mielessä valtionuskonto kuin kristinusko vaan jokainen tuli omalla uskollaan autuaaksi. Jokainen sai valita jumalansa, joihin luotti. Mutta kirkko ei luottanut sanaansa vaan kuninkaan miekkaan.
-70-luvullakin kansanparannus oli hyvin ankarasti rikoslain rankaisema teo, jopa selän hierominen tai loitsujen lukeminen hunajavedellä kyyditettynä! Naapurin puukottamisesta saattoi saada lievemmän tuomion.
Jokainen vanha kirkko on rakennettu muinaisuskonnon phälle lehto- eli seita-paikalle. Tapahtui kulttuurikaappaus ja shamaanit murhattiin. Kuningas yhdistettiin saarnoissa Jumalaan, Jumalan sijaiseksi. Siinäpä valtiolle motiivi yhteistyöhön kirkon kanssa.
Juhannuskin on kaapattu muinaisjuhlamme, jolle on annettu nimi kirkon käsittämän Johannes Kastajan mukaan.
Juhannuksen alkuperä on hedelmällisysjuhlissa, joista tärkein oli äitikarhun lihan palvominen.
Johannes Kastaja valittiin harkitun symboliseksi vastapainoksi tai oikestaan tärkeimmän rituaalitapahtuman analogiseksi vaihtoehdoksi Johanneksen irtonaisen pään takia.
Johanneksen pään tilalla oli alunperin jotakin muuta Suomen maagisessa suvessa.
Juhannus, alkuperältään muinainen ehtoollinen, jumalallisen elämänlahjoittajan karhunpalvojainen, joissa esi-isämme palvoivat äitikarhun lihaa hitaalla hiilloksella, nostivat karhun pään juhannustolppaan ja kirmasivat sitten alastomana suvimetsään. Karhun pää oli yhteyden- ja liitonmerkki elämän ja lihansa antaneeseen karhuäitiin.
Suomea ei käännytetty lainkaan sanan voimalla.
Juhannus on minulle symbolinen juhla suomalaisen mentaalisen historian murskaamisesta ja invalidista historiantajusta. Suomalainen depressio ja häpeä ovat aivan suora seuraamus kirkon häpeä- ja syntikeskeisestä opetuksesta. Kaikki originaali kulttuuri ja ihmiskuva julistettiin kadotuksen alaiseksi ja lainvastaiseksi toiminnaksi.
Julmuus perustuu aina ylemmyydentunteeseen. Institutionaalinen, ulkoapäin johdettu, uskonto on kätevin ylemmyyden peruste.
Kulttuurinen pakkokäännytys oli Suomessa fasistinen operaatio. Totaalinen aivopesu miekan ja rangaistuksen uhalla.
Sisällissota ja nuoren eduskuntademokratian halvaannuttaminen ennen sisällissotaa rahaporvarien toimesta oli looginen jatkumo valtakulttuurin ehdottomalle julmuudelle ja puhdistuseetokselle.
Autoratiivisen kulttuurin perusta on ehdottomissa totuuksissa ja yhteiskuntaluokilla. Tietämättömydessä. Ja tarpeellisissa vihollisissa.
Euroopan äärioikeisto vahvistuu koko ajan.
Suomessa on vielä vain perussuomalaisen puolueen "viaton" ja erilaisia pilkkaava huumoriuho, mutta joka voi hetkessä ottaa harppauksen takaisin kuninkaan valtiokäsityksen ”isänmaalliseen” eli nationalistiseen kiihkoiluun, suojeluskunta-kristinuskon kilven ja teloitusristin takana.
II
Mistä psykologinen peruslataus, ideologinen kaipuu, äärioikeiston vihapelkoon valtakulttuurin vastaiseen, erilaiseen?
On äärimmäisen oleellista ymmärtää, kuinka fasistisen hybriksen takana on aina avuton kärsimys, suvussa kulkeva traumalataus ja koston mielikuville latautunut, empatiasta vapauttava itsesääli, sadomasokistinen helpotuksen tavoittelu systematisoidusta traumakulttuurista.
Ensimmäinen maailmansota käynnistyi aatelisten tavoitellessa takaisin omaa etuoikeutettujen ”kunniakulttuuriaan”, ideologisesti perusteltua epätasa-arvoa ja autoritaarista yhteiskuntajärjestystä modernin amoraalisen, vapaasti uudistuvan ja luovan aikakauden noustessa vanhan järjestyksen ja ihmiskuvan ohi. Kulttuuri ja taide julisti ehdotonta subjektiivisuutta kun taas kontrollikulttuuri korosti ehdotonta, sokeaa objektiivisuutta yliobjektien kautta, kuten Jumala, isä tai keisari/kuningas.
Sota on aina hierarkia-ajattelun jyrkentämistä. Kirkkouskonto perustuu jyrkille hierarikoille, joten kirkolla ei ole koskaan ollut mitään sotaa vastaan. Sisällissodan upseereista 90% oli suomenruotsalaisia. Kysymys oli selvästä luokkasodasta.
Väkivalta oli vanhan maailmanjärjestyksen perusta, koska lapsuudessa koettu ihmiskuva ja jumalakuva, kasvatus, oli väkivaltaa ja äärimmäisiä kontrasteja. Arvo saatiin vain hierarkialla ja alistumalla, ei tiedostamalla. Mannerheim-kultti on vahvasti elävää kuningas-nationalismia - ilman mitään historiallista totuutta suomenruotsalaisten luokkasodasta köyhiä vastaan.
Jumala oli aikuisten puolella ja aikuiset olivat jatkuvassa sodassa lapsen vapaata, leikittelevää assosiaatiota ja vapaudenkaipuuta vastaan.
Ensimmäinen maailmansota oli käytännössä kuolevan maailmanjärjestyksen ja kunniakäsitysten viimeinen kouristus, epätoivoinen show, kramppi, sota modernia aikaa ja traumoista irtipäästämistä vastaan. Klaaniajattelun korostaminen kasvatti viholliskuvaa ihmiskunnan äärimmäiseen vihanäytökseen Jumalan avulla.
Onko Afganistanin sodan taustalla jokin näkymätön historiallinen, näytösluonteinen eetos? Toistopakko nyt rajoitetulla sotanäyttämöllä? Kenraalien paineventtiili?
Harva historioitsijakaan tajuaa, kuinka militaristinen Itävalta/Saksa oli vuosisadan alussa. Kuinka isänmaa-ajatus ja keisariunelma pysyi kirkon tuella kasassa. Unelma ohjatusta hierarkiasta Jumalan siunaamana. Sotilaat saivat yhteiskunnassa jatkuvasti kunniaa ja etuoikeuksia rauhan aikana - ja heidän tuli toivoen lunastaa saamansa kunniamielikuvat vihdoinkin oikeassa sodassa.
Mm. jungilaisesti saksalainen äärimmäisen erillinen ihmiskuva miehestä ja naisesta yritti tuhoisasti tuottaa toisistaan mahdollisimman kaukana olevat konseptit vastakkaisista seksuaalisuuksista. Sota kotona on hyvä alusta sodan lavastamiseksi valtakuntien välillä - jotta teolisuuseliitti saisi elintilaa, alueita ja raaka-aineita.
Ensimmäistä maailmansotaa ei esitellä normaalisti ideologisena sotana mutta se oli yhtä ideologinen kuin oli natsien fanaattinen ylimielisyys, roolipeli ja teknologiausko. Kenraalien juhlaa ihmisistä massana, aatelisten persoonattomana käyttövoimana.
Ensimmäinen maailmansota toteutti kuitenkin pahimmat pelkonsa ”kansallisesta turvattomuudesta, joita vastaan sota oli käynnistetty. Eli pelko toteutti taas itsensä.
Äärimmäiset nöyryytykset, nälän, kaiken suhteellistavan ja mitätöivän inflaation, nihilistien äärimaterialismin puutteen tunteen kautta, kaiken hinnoittelun, yhteiskunnan hajoamisen - auktoriteettiyhteiskunta menetti uskonsa auktoriteetteihin. Isät parittivat tyttäriään ja äidit ajoivat poikansa etsimään ruokaa jätekasoista.
Fasismi nousee aina sadistisesta kasvatuksesta.
Sotia ennen Saksassa oli hyvin puhdas ja tunteista ideologisesti ”puhdistettu” kasvatusoppi, tottelevaisuus, joka vetosi Kristuksen suunnattomiin kärsimyksiin syyllistäessään ”tottelemattomia” lapsia syyllisinä/juutalaisina hyvän Jeesuksen kuolemaan. Sama sokea tottelevaisuus, jota kirkko on koulinut suomalaisten tajuntaan 900-vuotta.
Mikään ei riittänyt kristilliselle kasvatukselle, joka arvosti Jeesuksessakin lopulta vain uhrautuvaa krusifiksinuken masokistia. Järjestys nähtiin vain alistamiseksi ja alistumiseksi. Ei kohtaamiseksi.
Kun sadistisesti ja tunnottomasti auktoriteetteja kunnioittamaan kasvatettu kansakunta menetti uskonsa lamassa auktoriteetteihin, puhdas auktoriteetti narrin hahmossakin sai kaikki portit auki saksalaisen yhteiskunnan selviytymistaistelussa.
Sadistisen ajattelun ytimessä on aina itsesääli ja oman/suvun uhrihyvityksen aatos.
Saksalaiset ovat turruttaneet nyt itseään toisen maailmansodan kärsimyksistä ja ilmaisseet sen hyvin selvästi, kuinka ylpeitä ovat olleet tästä marttyyrisävytteisestä vaikenemisen uhrikulttuuristaan. Kuinka se on puhdistanut heitä pahasta.
Hitlerin vihalla vapaan muodon taidetta kohtaan on suora yhteys aatelikulttuurin kuolinkouristukseen vapautuvan Euroopan tanssiessa 1900-luvun alussa. Hitler koki olevansa vanhan järjestyksen täydellistymä, patriarkkojen ja naisten ekstaattisen ihailun huipentuma.
Kaikki saksalaiset nuoret, joiden kanssa olen keskustellut, ovat kertoneet, että heidän sukunsa ovat systemaattisesti kieltäytyneet kertomasta, mitä suvussa sodan aikana tapahtui.
He eivät tunnistaneet lainkaan sitä Saksan menneisyyden selvittämisen imagoa, jota suomalaiset sanomalehdet ovat tajuttomasti hehkuttaneet ihailtavan saksalaisesta menneisyyden perusteellisesta tilityksestä.
Suomalaisten harjoittama saksalaisten ihailu on aina ollut sokeaa ja traagista. Mitään ei ole muuttunut.
* (Muistakaamme edesmennyttä Alice Milleriä ja hänen opetuksiaan kasvatuksesta kulttuurin ytimenä)
Vanhasuomalaista luonnonuskontoa harjoittava Anja Ukontuli kokee, että juhannusviikon varsinainen juhla oli kesäpäivänseisaus. - maksullinen, HS-digilehti tilaajille
Synti
Synti. Uskonto on universaali ilmiö ja se jossain muodossa esiintyy jokaisessa kulttuurissa. Entä synti? Onko se länsimaisen ihmisen taakka, vai perustuuko sekin ihmisen ikuiseen synnintuntoon? Akatemiatutkija, uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen keskustelee Kalle Haatanen kanssa napakkaan tyyliin uskonnon ongelmakohdista ja ahtaiden yhteisöjen huonoista puolista.
Radioateljee: Juhannus
audio
Suomalaisten viinankulutus kasvaa yhä huimasti.
Juomakulttuurista ja viinankulutuksen syistä oli keskustelemassa työterveyslääkäri ja Kuningas alkoholi -ohjelman vetäjä Juhani Seppänen.
- Areena Radio Audio
Juhannustraumat
Kuka uskoon pitkään Mattiin
Naista väkevämpää
Naisten alkoholinkäyttö Suomessa on moninkertaistunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Kuningas Alkoholi - Juhani Seppäsen vieraina Villa Salinissa ovat Christa Saarinen, Raija Lindberg ja Anne Moilanen.
Tekstit
