Kari Mäkinen oli ehdottomasti humaanein ratkaisu ehdokkaista. Helsingin uudesta liberaalista piispasta Irja Askolasta tulee myös hyvää peesiapua, jos Mäkinen avaa ikkunat tuulettumista varten.
Muutos vai pysyvyys?
Järki vai ikuiset arvot?
Inhimillisyys vai rituaalikeskeisyys? Paasausta hyvästä ja köyhistä ilman teologista ja ideologista uudistusta?
Mäkisen ongelma kirkon kulttuurin, etuoikeuksien ja vallan puolustuspuheissa on yhä matalaotsaista kirkon brändin junttaamista vanhoilla kikoilla ja sanankäänteillä. Erottamaton osa kansalaisten yhteiskuntaa ja kulttuuria mutta silti "ehdottomasti itsenäinen" opinmäärittelyssä ("lastensuojelulaki ei saa muuttaa kirkkolakia").
Mukavasti paradoksia ilmassa.
Ihmiset hakevat kirkosta tukea inhimillisten heikkouksien kestämiseen, uuden elämän lupausta traumojen vastapainoksi ja toivoa elämänhallinnan kaoottiseen ahdistukseen, vajavaisuuden paikkaamiseen ikuisilla arvoilla. Täydellisen hyvän antamaa mielenrauhaa pahassa maailmassa.
Kirkko korostaa opillisesti kirkon valvoman/jakaman tuonpuoleisen pelastuksen tärkeyttä rauhan lähteenä. A-Talkissa tuohtunut pastori viittasi rippisalaisuuden perustelussakin juuri siihen että rippi olisi pelastuksen väline - mitä sitä se ei ole Lutherinkaan mukaan.
Kirkko on pelastuksen välittäjä. Mitä tämä tarkoittaa organisaationa? Minkälaisen orgnisaation näkemys tarvitsee?
Byrokratiakeskeinen ja amerikkalaisvaikutteisten (evankelikaalisvaikutteisten) viidesläisten valtaaman kirkolliskokouksen (74% kokouksen äänivaltaisista jäsenistä) jättiorganisaatio keikailee rakkauden kaksoiskäskyllä kuin muovinen Barbienukke hamppuvaatteilla.
Seurakuntien tärkein herra usein ei olekaan kirkkoherra vaan talousjohtaja, joka sanelee "seuraamuksilla" uhkaillen kirkkoherralle miten rahat käytetään (ja miten sijoitetaan sivuun "pahan päivän varalle").
Kirkon rahankäyttö keskittyy pysyvyyteen, passiivisuuteen, muuttumattomuteen ja kiinteistöihin.
Follow the money.
Kuinka paljon pyhän organisaatio on pappien roolivaltaa ja roolileikkiä korostava instituutio?
Miksi köyhät ovat kirkon aarre? Kannustaako kirkko asiakkaitaan epäpoliittiseen passiivisuteen luottamalla korkeampiin voimiin?
Kuinka suuri osa kirkon funktiota on pappien tärkeäksi tekemisen funktio?
Pappien tärkeäksi tekemisen funktiota?
Useimmat kirkon jäsenet eivät saa tietää avoimesti ja selkeästi seurakuntansa sijoituksia, rahankäyttöerittelyitä, omaisuusselvityksiä, kiinteistöjä, velkoja, matkakustannuksia, edustuskuluja ja tilitaseita.
Seurakuntavaaleissa äänestäjä ei saa tietoa ehdokkaiden päämääristä, menneistä ja nykyisistä poliittisista sidoksista ja kirkkopoliittisista liittoutumista. Helsingissä äänestysprosentti oli yli 8 %. Aktivoimattomuus ja epämääräisyys on aina sisäpiirin valtaa.
Kirkolliskokous on kieltänyt ehdokkaiden selkeän esittelyn vaalipisteissä edes kansiossa papereilla ja kuvilla - koska valtion vaaleissakaan ei saa. Mihin kirkko siis yrittääkään samaistua organisaationa?
Kirkkohallituksen sotilasjunttaa muistuttavan "käytännön asioiden" byrokratian, julkisuuskuvan rajauksen ja rahanohjauksen lisäksi piispainkokous toimittaa suljetussa huoneessa kirkon salaista valtaa salaisin perustein. Mutta muutoksia kenen tarkoituksiin, mihin suuntaan ja millä teologialla?
Viimeisin rivipappeja ihmetyttänyt piispainkokouksen temppu vuoden vaihteessa oli Lutherin ehtoollisoppien symbolisen ja yhteisöllisen merkityksen kumoaminen katolilaisella ehtoollisopilla: viini muuttuu nyt lopullisesti maagiseksi vereksi jokaisessa suomalaisessa kirkossa piispainkokouksen käskystä ja pappien on siis ahdettava ja ryypättävä jäljelle jäänyt ehtoolliseines itseensä humaltumisen uhallakin, jotta voimallinen taika-aines ei joudu saastaisten rottien tai noitien käsiin. Vuonna 2010.
Helsingissä papit toteuttavat nyt hiljaista kapinaa eivätkä toteuta tätä katolista fantasiaa kirkkomagiasta.
Hienoa. Jotakin uskonpuhdistuksen liikehdintää - vaikkakin kirkollisen passiivisesti.
Kirkon muuttunut markkinastrategia, medianäkyvyys ja teologinen painotuksen siirtymä on ollut viimeiset 30 vuotta "Olemme humanistinen ja rakkaudellinen kansankirkko - vaikka perinteisenä pappiskirkkona pidämmekin kiinni katolisen kirkon opeista, tiukasta hierarkiasta ja syntikäsityksistä".
Kansankirkon nimikkeen sävymuutos on pintapuolinen ilman rehellistä ideologista oppien muutosta ja vallanhimosta riisuutumista.
Saarnojen raaka syntipenkki vaihdettiin nöyrää kansalaista ja kirkon palveluksia käyttävää jäsentä ylistävään armoistuimeen - kun huomattiin yhteiskunnan lipuvan kirkon syyllistävän vallan ulottumattomiin katkerien piispojen näpeistä. Vain valtion lakien humanistinen painottuminen on muuttanut eduskunnan valvomaa kirkkolakia eteenpäin, muuta on turha väittää.
Olin 20 vuotta sitten katsomassa kun Stefan Lindforsin ainoa mainio taiteellinen ansio esitettiin performanssina Design-museossa Korkeavuorenkadulla. Vieras sai istua ylevälle valtaistuimelle, joka oli häkissä.
Tanssija Reijo Kela ilmestyi tanssimaan vietteleävästi. Sitten alkoi ruoska viuhumaan. Kela mäiski häkkiä, jonka sisällä ylennetty ihminen oli. Hetken seurattuani jokainen häkkiin suostunut ihminen itki mairean valtaistuinkokemuksen jälkeen ruoskan lävähtäessä ja ihmisten tuijottaessa.
Esitys oli huikea syväluotaus valtateologiaan ja massojenhallinnan teologiaan.
Kirkon muinaisjäänteet eli monimutkainen katolinen syntioppi (mm. virsikirja ja yhteinen syntien anteksipyytäminen jokaisessa jumalanpalveluksessa) ja papin erityisasema armonvälineiden puolijumalaisena välittäjänä on kuin tämä pakkonöyrtymisen häkki. Yhteisön kontrolloimat tunteet ja kirkon ohjailemat syntikäsitykset riittämättömyyden tunteista saat papin varmuuden edessä anteeksi - ja viiniä leivän päälle.
Virsikirja on täynnä perinteisen katkeraa ja elämälle vihamielistä mystiikkaa, hyvin epäilyttävää uhrikulttuurin ylistystä ja maailmanlopun ekstaasia.
Se ei yksinkertaisesti toimi, jos kirkon jäsen etsii eksistentiaalista mielekkyyttä elämässään.
Ihminen, joka etsii eksistentiaalista pohdintaa, itsetuntemusta ja mietiskelyä, ei oikein sitä löydä uudistamattoman jumalanpalveluksen syntikylläisten virsikirjojen sanoituksista.
Miksi jatkuvaa uskonpuhdistusta tarvittaisiin? Eikö kirkko saisi rauhassa (ja rehellisesti) radikalisoitua ja byrokratisoitua?
Kirkko on perustettu massojenhallintavirastoksi valtion tueksi. Se on vaikuttanut paljon kulttuuriin ja jopa ihmisten kysymystenasetteluun eksistentiaalisista kysymyksistä. Kirkon polttoleima on meidän jokaisen suomalaisen itsetunnossa ja menetetyn alkuperäkulttuurin korvaavana kognitiona.
Pelkkä meikki ei riitä, jos halutaan olla asiakaskeskeisiä ja irti synkän valtapelihistorian kahleista, vanhasta yhtenäiskulttuurin harhasta. Aikaisemmin oli käytössä synti ja helvetti, jolla ruoskittiin asiakkaita anelemaan armoa. Nyt armoa tarjotaan komeilla ja epäinhimillisillä rituaaleilla.
Kirkollisen aktivoivan toiminnan keskellä ei ole ehtoollinen - vaan hääseremonia.
Papit ja piispat puhuvat yhä hääseremonioista ja avioliitosta yhä kuin se olisi sakramentti, pyhä voima. Kirkko haluaa olla välttämätön osa perheinstituutiota maagisin ottein. Kirkko haluaa olla keskeinen tekijä ihmisten onnen edellytyksien määrittäjänä.
Hääseremonian pyhyys on kuitenkin harhaoppi.
Se ei ole protestanteille sakramentti. Se ei ole pyhä. Se ei ole edes protestanttisen teologisesti "Jumalan asettama". Se on vain ihmisten välinen sopimus. Miksi ihmeessä tämä magiavouhotus jatkuu kirkossa ilman piispojen protestanttista linjanvetoa ja uskonpuhdistusta?
Samasta syystä kuin katolisessa kirkossa: kirkko valvoo pyhää ja kaikki mikä on pyhää, täytyy olla kirkon valvonnan alaisuudessa. Occamin partaveitsi on kirkon sakastissa tylsä ja ruosteinen.
Sakramenttina mainostettava hääjuhla aiheuttaa vakavia ihmissuhdeongelmia ja ihmiskuvan vääristymistä. Ihmiset uskovat opetuksen tähden, että heidän välinen suhteensa muuttuu alttarilla kirkon ja papin voimasta. Ei muuten muutu.
Kirkon passivoiva toiminta on faktuaalisesti ja symbolisesti kansalaisille niin tärkeät hautajaiset. Kansalaisia kehotetaan nöyrtymään kuoleman odotukseen kirkon johdolla. Surevia käsketaan iloitsemaan ja kuolleita odottamaan ruumiillista ylösnousemusta (vaikka kukaan siihen ruumiilliseen oppiin ei usko).
Kirkon voima on hallituissa uhkakuvissa.
Siksi on tarvittu mm. homoseksuaalisuutta saastaisuutena avioliiton kirkkauden uhkakuvaksi. Nykyinen pelastusoppi edellyttää hevlettiä - vaikka se onkin siirretty saarnasanastosta syrjään.
Kuten useimpien kirkkojen rakennuspaikat kaapattiin muinaisuskonnon pyhiltä lehtopaikoilta niin varastettiin myös jotakin muuta.
Rippikoulua (korkein n.88% osallistumisprosentti maailmassa) on sanottu kirkon saavutukseksi mutta sama tehokas ja suggeroiva kaava on tavallaan kopioitu muinaisuskonnostamme: sukukypsäksi todetut nuoret viedään rituaalisesti keskenään metsään laulamaan, leikkimään ja haistelemaan toisiaan savun tuoksussa.
Muinaisuskonnon mukaiset orgiat eivät toki toteudu aivan joka rippileirillä. Tilalla onkin usein viidesläistä nuorten seksuaalisuuden pelottelua tai ainakin sen peiteltyä halveksuntaa. Nuoriso-ohjaajat voivat nuorille kehua retostella omalla seksielämällään mutta dissata nuorten seksin kuvottavaksi ähinäksi. Viidesläiset ovat siistineet kieltään syntiopetuksessaan mutta he ovat kätkeneet vihamielisen ihmiskuva-oppinsa hienoin sanakääntein.
Onko protestanttinen kirkko jatkuvan muutoksen ja epäoleellisesta irrottautuvan elämän organisaatio vai siilipuolustuksessa kaikkea lupaileva pappissäädyn ikivanha valtaklusteri?
Onko kunnon kansalainen itsenäinen yksilö vai synnistä vapiseva, papin eteen nöyrtynyt armotuotteen nauttija ilman henkilökohtaista valintaa ja ajatusta henkisistä arvoista?
Kirkon markkinastrategia on toiminut 30 vuotta: "olemme humanistinen ja rakkaudellinen kansankirkko", vaikka pidämmekin kiinni katolisen kirkon opeista, uhrikulttuurista ja syntikäsityksistä. Raaka syntipenkki vaihdettiin maltillista ja tottelevaista, helposti luokiteltavaa kansalaista ylistävään armoistuimeen.
Mutta minkälaista armoa "perinteistä" kiinni pitävä kirkko tarjoaa pohtivasti elämää tarkastelevalle jäsenelle?
Ajanmukainen ja läsnäoleva seurakunta? Tekojaan ja yksilön halveksuntaa katuva kirkko? Vai vanhoillisia suojeleva kirkkomuseo?
Minkälainen olisi dogmeista vapaa uskonto?
Uskonnosta vapaa uskonto?
Iankaikkisuudesta nykyhetkeen?
Varmuudesta etsintään.
Muuttumattomista totuuksista psykologiseen ymmärrykseen?
Ahdistuksen hallinnasta ahdistusten aiheiden kohtaamiseen?
Ajatusten hallinnasta moninaisuuden prosessiin.
Moralismista eetteiseen pohdintaan?
Jumalan palvelemisesta ihmisten palvelemiseen?
Peittämisestä paljastamiseen.
Kuolemanpelosta elämänhallinnan pohtimiseen?
Pelastuksesta kohtaamiseen?
Elämän jakamiseen ja kyselyyn.
Onko mahdollista protestanttinen yhteisö, joka ymmärtäisi mm. Jeesusta, joka potki rahanvaihtajien pöydät nurin, halveksi uskonnollisia huomionkerääjiä, ihmeiden etsijöitä - ja hylkäsi aikansa kirkkolaitoksen. Mystiikkaa itsetuntemuksen puolesta, ei epäinhimillisen pyhän ihailua syntipelkoja pönkittämään. Ei raamatun palvomista maagisena kirjainkokoelmana. Ei dogmeja perinteen diktatuurina.
Puhdasoppisuuden kehittelyä on perusteltu pelastusvarmudella mutta se on ollut ennenkaikkea kontrollin ja vallan välinen "muita" uskomuksia vastaan. Kun kirkko on "luonnollinen osa" yhteiskuntaa, ei kirkolla olekaan ollut mitään tarvetta puhdasoppisuuden vaalimiseen. Jäsenyys riittää.
Käytännössä kirkko ei noudata lainkaan omia oppidogmejaan jäsentensä (valvonnan) suhteen.
Kun piispat puhuvat suvaitsevaisuudesta kannattaa huomioida että ennen kaikkea he saarnaavat kirkkopoliittisesta suvaitsevaisuudesta helvettioppia lapsille ja nuorille julistaville viidesläisille ja lestadiolaisile työntekijöilleen, joiden opista ei saa kirkossa puhua avoimesti. Usko on yksityisasia siksi, jotta kirkkopolitiikkaa ei selkeästi ja julkisesti määriteltäisi.
Ev.lut. Kirkko hyysää jostain syystä aikamoisia piispojen ja Lutherin oppien vastaisia lahkoja, vaikka virallisesti esittää olevansa humaaninen ja suurpiirteinen kansankirkko. Ehkä lahkojen ankara patriarkalismi, johtajaisä-myytti ja rigidi perheinstituutti miellyttää piispoja suuresti.
Kirkon jäsenet saavat uskoa mitä lystäävät (kunhan tarvitsevat kirkon rituaaleja kirkonjohtajien mieliksi). Mikä on hyvä - kunhan jäsenet eivät uhkaile toisiaan helvetillä ja pakot toisiaan omaan uskoonsa. Luterilainen vapaus mutta kummalisista opeista pidetään hysteerisesti kiinni. Mm. Neitsyt Marian ikuinen neitsyys on tiukasti tunnustuskirjoissa - miksi täytyy sitoa terve elämänvoima järjettömiin oppeihin?
Miksi Jeesus täytyy ylentää Jumalaksi jos armo on kaiken luterilaisen opin avain? Eikö ole armotonta vaatia opettajaansa olemaan Jumala? Markuksen evankeliumissa Jeesus jankuttaa jatkuvasti ihmisille takaisin, että hän on ihmisen poika.
Jumalallisuus on aina ollut valtaa hierarkisessa uskonnossa.
Shamanistisissa uskonnoissa shamaanilla ei alunperin ollut valtaa vaan vain kunnioitusta - niin kauan kuin hän ymmärsi ihmisten ongelmia ja ratkaisi yhtisön ongelmia. Shamaanilla ei ollut ikinä kirkollista valta koska hänen täytyi aina henkimaailmasta käydä hakemassa lupa ja ratkaisu sosiaalisiin ja terveydellisiin konflikteihin.
Mäkisen mukaan kirkon valtaa ei tule purkaa valtion erityislakien suojasta ja silti hän yrittää muiden piispojen kanssa kiihkeästi meikata valtionkirkko-käsitettä piloon uudella kansankirkko-käsittellä.
Kumpikin käsite on valitettavasti yhtenäiskulttuurin väkivaltaista kuvastoa ja ylhäältäpäin organisoitua uskonnon määrittelyä ja Toimivan yhteisön hahmottelua yhteisen ja samalla hierarkisesti tarkkaillun uskonmäärittelyn kautta.
Valtio on aikaisemmin todellakin pakottanut kaikki Suomessa kristinuskoon eikä se tapahtunut sanan vaan lain, sakkojen, vankilan ja miekan voimalla.
Kaikki sosiologiset tutkimuksen kymmenen vuoden sisällä ihmisten ja eläinten parissa kertovat selkeästi, että uskonto ei luo tai tuo etiikkaa ja moraalia - mutta uskonto voi siunata mm. sisällissodan joukkomurhat jumalattomien puhdistuksina.
Tämä kaikki puhe valtionkirkon tarpeellisuudesta maallisten perinteiden ja tapojen(!) ylläpitäjänä ilman ideologisia muutoksia niin tämä instituutiorakkaus ei sinällään herätä luottamusta eksistentiaalisena toimijana inhimillisten tarpeiden edessä. Jos organisaatio on johtajien tavoitteita ja johtajien ehdoilla suoritetuja palavereja ja jäsenten kohtaamisen ideaali kirkossa tuntemattomien kanssa istuminen tai suvun rituaaline kruunaaminen, niin mitä on jatkuva puhe yhteydestä? Samalla tavalla ajatelevien ihmisten onnea?
Jos organisaation ja hierarkian puolustaminen on piispojen virkainnon energisin keskiö, voidaan vain katsoa kirkon budjetin valuminen jatkossakin valtavan kiinteistöyhtiön pyörittämiseen.
Kirkon omatunto on herännyt muutaman kirkkoherran pakolaisten suojelupäätösten kautta mutta se ei kirkkoa muuta ilman uutta uskonpuhdistusta. Luther kuvaili kirkon tavoiteltavana yhteisöideaalina yleistä pappeutta eli kirkkoa ilman pappien roolipeliä. Yhä vain tuntuu siltä että pappien korkein motiivi on papillinen patsastelu ja laidaton hiekkalaatikko pappien roolileikeille.
Jos kirkko aikoo olla humanistisesti pätevä ja eettinen instituutio kehitysprosessilla, sillä täytyy olla selkeä uudistumislinja. Piispat ovat piittaamattomasti vain odottaneet median painostusta ja valtion lainsäädännöllistä painostusta, jotta kirkossa syrjintäongelmia käsiteltäisiin. Piispat eivät ole halunneet liata käsiään uudistajan korkealla profiililla.
Kun muutosta on tapahtunut ulkopuolisen paineen takia, piispat ovat ottaneet aina kaiken kunnian itselleen inhimillisen kirkon edustajina.
Strategian täytyy muuttua, jos kokonaiskuva halutaan pitää hallussa. Tai sitten luovutaan rehellisesti protestanttisesta ideasta, kirkosta ihmisten elämää tukevana voimavarana ja piispat siirtyvät takaisin katolisen kirkon huomaan, kuten piispa Huovinen on ahkerasti unelmoinut.
Uudistusten edellyttämä muutos vaatii muutosasennetta. Ei kompromissejä ja valheita perinnöstä.
Lutherin esikuvan mukaan ideologista selkeyttä ihmisarvosta ja vapaudesta, muuten muutospuhe ja suomalaisen kirkon yhtenäisyyden kansallinen kuvailu on vain kalpeaa propagandaa ja hätäistä myötäilyä.
Pelkkä kirkollinen siunausmeikki ei kuitenkaan enää riitä, jos halutaan asiakeskeskeistä, aktivivan projektiluonteista ja johdonmukaista toimintakulttuuria, 2000-luvun mediahteisöä ja vuorovaikutuksen vapautta historian kahleista, irti muinaisesta ihmiskuvasta hierarkian määrittämänä, irti vanhasta yhtenäiskulttuurin harhasta, irti moralisoivan yhteisön yhtenäistävästä kontrolliorganisaatiotoiminnasta.
Onko arkkipiispakeisarilla nyt tänään vihkimyspäivänä uusi jalokivisauva ja uusia vaatteita? Vai jopa uusia aatteita?
Piispanvihkimys muutettiin 1990 luvun alussa takaisin katoliseen kruunajaisanalogiaan piispanhiippojen myötä, valtateatterin korostamiseksi. Lutherin symbolinen puhdistus unohdettiin tältäkin osin katolilaistamisprojektin eli "ekumeniaprojektin" myötä. Wickström ei käyttänyt koskaan luterilaisittain piispanhiippaa julmalan sijaisen kruununa. Jalokivien ilmestyminen sauvoihin on myös kardinaalikulttuurin matkimista.
Hauskaa kruunajaispäivää. Follow the money.
Mäkinen arvosteli virkaanastujaissaarnassaan kulutukseen pohjaavaa yhteiskuntaa - Nelonen Video
Mäkinen: ”Hyvin monelle ihmiselle hengellisyys on arkaa ja hapuilevaa. Useiden kohdalla kristillisyys näkyy vain sillä tavalla, että lapset kastetaan ja hautaan siunataan ja kirkossa käydään silloin tällöin. Juuri heitä meidän pitää rohkaista: te olette kuulkaa ihan kunnon kirkon jäseniä ja kristittyjä, vaikka ette hahmotakaan kaikkia uskonnollisia juttuja.” - Suomen Kuvalehti
"Evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen vihittiin virkaansa sunnuntaina Turun tuomiokirkossa. Vihkimisen toimitti Helsingin hiippakunnan väistyvä piispa Eero Huovinen avustajineen. Virkaanasettamissaarnassaan uusi arkkipiispa puhui ihmisarvon puolesta." - YLE
Tutkimus:
Yhteydet erilaisiin uskonyhteisöihin lisäävät suvaitsevaisuutta
Henkilökohtaiset kontaktit moniin uskonnollisiin yhteisöihin lisäävät suvaitsevaisuutta kulttuurisiin ja etnisiin vähemmistöihin.
Vanhempi uutinen mutta hyvin kuvaava:
Missä olivat muslimien ja wickalaisten papit? Mikä on siis virallinen uskonto ja sen funktio demokratiassa?
* Teologia arkkipiispan virkaan asettaminen, vihkiminen vihkimys vala siunaaminen ev lut evankelis-luterilainen korkeakirkollinen saarna.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti