Kirkon kristallisoitunut alemmuuskompleksi

* muokattu iii

Kirkko ei kuulu nuorten elämään

"Kirkosta ovat eronneet eniten juuri 20–40-vuotiaat nuoret aikuiset. Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän selvityksen mukaan suurin syy eroamiselle on se, ettei kirkolla koeta olevan enää mitään merkitystä eikä annettavaa omalle elämälle. Pettersonin mielestä kirkko on osin jämähtänyt ajalle, jolloin Suomi oli maatalousvaltainen yhteiskunta." - Uusisuomi.fi

Suomi on vielä maailman uskonnollisin maa, jos mitataan prosentuaalista määrää kansalaisten kuulumisesta selkeästi uskonnolliseen järjestöön.

1)

Miksi suomalaisen perusturvallisuuteen kuuluu kuulua kirkkoon?

Sillä kun tutkimusten kannalta suomalaiselle itselleen ei ole paljon väliä, kuinka suomalainen uskoo, miten perustelee tai mitä väliä on kirkon edellyttämiltä uskomuksilta.

Asennetutkimus: Suomalaiset suhtautuvat uskontoon avarasti

Kun muutkin kuuluu.
Kun siellä tehdään jotakin hyvääkin.
Kun se on paras vaihtoehto niistä kaikista.
Kun se vaan on.
Ettei tarvitsisi selitellä.

Tutuin. Vaatimattomin.
Vähiten vaativa.

Uskonto tottumuksena, jota ei tarvitse perustella.
Yhteisen rituaalijärjestön siunaus ilman yhteisiä uskomuksia.
Jäykkänä tukirakenteena, johon ei tarvitse luoda vuorovaikutteista sitoutumista.

Uskonto, jonka kautta kulttuurinen itsetunto on sallittu ja kelpaaminen rituaalisesti määritelty. Hyvän kansalaisen sinetti hyvään tahtoon ja jonkinlaiseen perusmoraaliin, johon voidaan vedota edes hädän hetkellä.

Standardisoitu valtion virallisen kirkon suoma jäsenen eleetön itsetunto, joka on pohjimmiltaan ehdollistettu yksilöön kohdistuvalla synnintunnon manipulaatiolla. Syvälle istutettu kelpaamattomuuden, epäseksuaalisuuden ja häilyvän synnin railo, johon kirkko sitten tarjoaa laastaria ja ehtoollista. Kirkon jäsenyys on helvettisaarnojen unohduttamiseksi tarjouskristillisyyttä, nyt edullisesti ja helpottavasti ilman mitään muita vaatimuksia kuin empatia ja kirkollisvero. Alemmuudentunnetta lisäävät ovelasti käsittämättömät ja oudot opinkappaleet, dogmit, joita vain pyhä papisto hallitsee, armollisesti mutta omahyväisesti.

Piispojen kiitosrukous epäaktiivisesta ja mahdollisimman epäpoliittisesta, tyytyväisestä ja hiljaisesta kirkon jäsenestä on ev.lut. kirkon nykyolemuksen ydin.

Totuus suomalaisten pelonsekaisesta "kunnioituksesta" oikeaa, ainoata ja kohtuullista uskontoa kohtaan on kuitenkin hieman erilainen 700 vuoden käännytyksen tuloksena. Helvettiä ei nyt tarvitse pelätä, kun sitä ei tarvitse enää ajatella. Tämä ei tarkoita etteikö helvetillä maustettu menneisyys vaikuttaisi joka hetki tunnollisen kirkon jäsenen tajunnassa. Armoa säännöstelemättä armoa pursuva kirkko on nyt mahtava kokonaisratkaisu säikylle sielulle, puskuri mahdollisia demoneja ja kuolemaa täynnä olevaa "kaaosta" vastaan.

Minun puolestani ajateltu, amen.

Todellinen vallan keskittymä, Kirkkohallitus, kehrää tyytyväisyydestä, kun kansalle kelpaavat vain rituaalipalvelukset eikä aktiivinen osallistuminen kirkon politiikkaan.

Valtiokirkon ensimmäinen uskonoppi

jäsenilleen on ollut alistuminen, valtapoliitiikan kyseenalaistamaton jäsenyys, ehdoton kirkon standardien ja tapojen mukaisena jäsenenä ja vallitsevan valtion alamaisiksi valmistaminen. Hengellisesti "synnintunnon" alamaisuuteen alistuneet häpeäkeskeiset kristityt eivät kirkon oppien mukaan vastusta maallista valtaa. Ehei. Kapinallinen Jeesus on onnistuneesti häivytetty alistuneen messiaan hapettuneen ikonin taakse.

Siksi seksuaalisuuden häpäiseminen, normittaminen ja sen asettaminen valtakoneiston julkean tarkkailun alle on niin tärkeää, kaikista intiimein yksilöllisyyden raiskaaminen ja operointi tekee subjektista objektin, kuten raiskaus aina tekee.

Koko kirkon "post-hell" politiikka, "helvetti-kauden", häpeäkäännytyksen jälkeinen aikakausi kiteytyy siihen kirkkojen etäännyttävään estetisointiin ja historialliseen muistinmenetykseen, jolloin vanhoista kirkoistamme maalattiin valkoisen maalin alle kaikki punaiset helvettikuvat, kun koko kansa oli peloteltu, käännytetty, pakotettu ja unhohdutettu pois alkuperäisestä kulttuurista ja luonnollisesta ihmiskuvasta. Hippisuomalaiset oli saatettu Herran pelkoon ja pakollisen armon tarpeeseen.

Suomalaisten armokäsitys ja "armon tarve" instituution kautta on taottu ja mielletty vain helvetin kadotuksen kautta, vaikka helvetti-sanaa ei enää pullapastoreiden tarvitsekaan sanoa. Se on se suuri tuntematon ei-hyvä, johon on varma turva tarjolla, jokaiselle jäsenyys ja pelastusvarmuus vihdoinkin ilman tarkistuskinkereitä.

Kirkon rooli on oudolla tavalla heittänyt kuperkeikkaa, tuomitsijasta ylitsevuotavaan imettäjään, armahtajaan, ainakin vertauskuvallisella tasolla.

Kirkon "arvokeskustelu" on vakavasti häiriintynyttä. Piispat käyttäessään "arvo"-sanoja ovat sekoittaneet kirkon keskiaikaisen kulttuurin neuroottisen ylläpitämisen ja eettisen arvokeskustelun keskenään. Perinteiden ylläpitäminen on piispoille suurin arvo mitä ylhäältä on kuolevaisille sallittu. Oi muistatko sen virren.

Nyt piispojen ja kirkon peiterooli näyttää olevan median mielistely ja samalla kirkon tehtävän suuntaaminen kohti kivojen kristillisten perinteiden museota.

Viimeinen Tuomiokin on jätetty median haltuun, armottomien visailujen tehtäväksi.


2)

Ja tapahtui näinä päivinä.

Helsingin seurakuntayhtymä on taas tuhlannut varojaan "ammattimaisten" mainosmiesten tuottamaan "Usko toivo rakkaus"-kampanjaan. Rahaa riittää aina tunarointiin ja tyhjänpäiväiseen elvistelyyn - about miljoona euroa.

Epätoivosta kertoo se, että näissä mainoksissa puhutaan suoraan epätoivosta ja noloudesta. Kirkon epätoivosta, epävarmuudesta ja mainoskampanjan eittämättömästä huonoudesta. Miten huono mainoskampanjan täytyy olla, että siinä itsessään artikuloidaan selkeästi mainoskampanjan surkeudesta?

Suoraan kampanjasta:

" No, jotain toista tämä mainos voisi kiinnostaa. Jollain itseämmekin hämmentävällä tavalla yritimme puhutella sinua, matkailusta kiinnostunut 18-30-vuotias kaupunkilainen. "

Nolouden uusi virstanpylväs?

Me dissaamme nyt itse itseämme jotta saisimme teiltä edes sääliä.


Tarvitaanko nyt Armoa näille häpeileville kirkon tiedotusnikkareille ja mainosmiehille?
Ei, tähän ei armo nyt riitä.

Armo ei typeryyteen ja pelkuruuteen tehoa. Kun mitään sanottavaa ei ole, niin pelleillään ikoneilla, sarjakuvaestetiikan keinoin. Estetiikka korvaa etiikan, kätevästi. Etäännytetään uskonto, siitä tulee kulttuuriperintöä, tapaa, suomalaisuutta, hyvän kansalaisen perusominaisuutta. Ilman turhaa ajattelua.

Helvetin halpaa alennusarmoa kilokaupalla ja kiiltokuva otsaan. Armon julistaminen tässä tyylilajissa on kirkkokansan turruttamista, tuskaa ja kysymyksia ei sallita hartauden esteettisessä sentimentaliikassa. Kaikkien kirkko, kaikkea kaikille. Jumalan nimi olkoon Mielenrauha. Pyhä olkoon harmiton ja hampaaton. Suomalaisen perus-papin sotahuuto voisi kuulua: "Olemme vaarattomia, lähes impotentteja; sallikaa edes lasten ja naisten tulla tykömme, älkää ajatelko meitä pahalla, niin hyvällä me vastaamme."

Kirkko ei löydä armoa
ellei se tunnista omaa historiallista olemustaan valtakoneiston törkeänä liturgina, ihmisen itsetunnon vääristäjänä, inhimillisen vuorovaikutuksen kieltäjinä. Totuuden omistajat eivät ole kuulleetkaan totuutta itsestään. Totuuden omistajat rakastavat dogmeja, joissa kielletään vuorovaikutus ja oivallus. Vain suuri totuus ja patriarkaalinen valtakäsitys alistamisen ja alistumisen shakkipelissä.

Kirkkohallituksen lausunto kirkon aktiviteeteista ja hyvästä työntekijästä: Raamattuvisa, läsnäolon kirkon toteuttajana.
"Seurakunta rohkaisee ja innostaa oppilaita ja opettajia osallistumaan raamattuvisaan. Luonteva paikka on syksyn päivänavaukset. Koska on kysymys visasta, myös maininta palkinnoista on tärkeää."

3)

Ortodoksinen kirkko kasvaa pikkuhiljaa Suomessa

omilla estetisoinnin keinoillaan, "hieman" eri painotuksin, vain siihen perinteeseen estottomammin nojaten. Mutta menestyksellisen strategian voimin. Mystiikkaa korostaen ja mediaa vältellen. Ilman mediaseksikkyyden komplekseja. Luodaan ajattomia ikonostaaseja, pyhimysten todellisuuksia ja epäyksilöllisiä ikoneita, mahdollisimman epäinhimillisiä ja "täydellisiä" mielikuvia, joihin voi tuntea vain pelonsekaista kunnioitusta, alemmuudentunteita ja nostalgiaa. Pyhä on tavoittamatonta, kuten on kaivatun täydellisyyden ja "jumalallisuuden" tavoittaminen mahdotontoa.

Tasa-arvokysymyksiä ja eettistä pohdintaa, "turhaa puhumista" ei patriarkaalisissa, ultra-fundamentaalisissa järjestelmissä ole, kun kysymyksiä ei sallita. Katse ikuisuuteen ja hajusteita ilmaan ilman tulkinnan ja tasa-arvokysymysten taakkaa. Turvallisuuden tunnetta täydellisen kontrollin huomassa. Vittumaisen ikonijumaluuden tuijotus vaatien toteemin palvojilta lapsen roolin autuasta ja idioottimaista hyväksymistä.

Ikuisesti pysähtynyt rituaalinen aika.

Ortodoksinen kirkko on siis valinnut jyrkästi juhlallisen menneisyyden, rituaalisen toistamisen ja sentimantaalisen kultaamisen ilman mitään regeneraation tuottamaa ahdistusta, kun taas Luterilainen kirkko taas valinnut muovailuvahamaisen roolin saadakseen modernin protestanttisen profiilin, osittaisen ja strategisen maastoutumisen toimittajien armeijan edessä - jotta kuitenkin siellä kulissien takana voisivat taata sen rituaalisen pysähtyneisyyden.

Ja niin, ehkä sitten taivutaan homoliittoihinkin, mutta vain äärimmäisen julkisen pakon edessä ja Ruotsin kirkon jäljessä, Ruotsin emokirkkoon vedoten. No jos ruotsalaiset niin sitten kai mekin. Kirkon esteettisesti moderninkaltainen julkisivu, toki äiti-Maarian ikuisen neitsyyden dogmeistakaan luopumatta.

Patriarkaalinen teismi on "ylhäältä alas"-oppia.
Ylhäällä Jumala ja jumalan miehet ja alhaalla syntiset vastaanottajat. Tieto ja armo valuu ylhäältä alas tiukan aktoriteettiuskon mukaisesti. Ei ihme, että 70-luvulla lapsilla meni Kekkonen ja Jumala sekaisin, kun kumpaakin rukoiltiin saarnastuolista kansan parhaaksi ja valtakunnan hyväksi.

Ev.lut. Kirkon byrokraattien mediasota julkisuuskuvan paikkailussa, tasapainoilu ei ole esikuvana kulkemista, vaan raahautumista jälkijunassa ja aina myöhässä. Radikaali kristinusko vapaudesta, tiedostamisesta ja tasa-arvosta on vain pölyinen huoneentaulu muiden kullattujen huoneentaulujen joukossa. Kun uskonnolla ei ole profeetallisia visioita eikä eettisiä haasteita ihmisille, siitä tulee kiiltokuvien keräilykansio ja tämä tuorein vitsi - uskotoivorakkaus.fi - mainoskampanja.

Kirkossa ei soi hälytyskellot mutta sen sijaan jarrupalat haisevat.

* Katolisen opin mielipuolisin piirre protestanttisessa perinteessä on yhä ns sanainspiraatio-oppi.

Eli puhujan ihmiskuvasta ja maailmankuvasta huolimatta pääosassa on Sana, joka vaeltaa suusta ulos Pyhänä henkenä. Eli puhujan persoona olisi täysin yhdentekevä kristinuskon sanomalle? Tämä mieletön näkemys on ennen kaikkea instituutio-oppi, jonka mukaan vain instituutio merkitsee, ei puhujan ja vastaaottajan kohtaaminen.

Kirkon ydintrauma on se, että se muutosta vastustavana ja lahkovihamielisenä systeeminä on alunperin itse ollut muutosta ajava lahko ja täysin nais- ja miespersoonien varassa. Ensin oli vain idea, pyhä fiilis ja sanoma, sitten instituutio ja painettu sana, jota on luettava sivunumeroiden mukaan.

Rituaalipapiston ensisijainen virka/tehtävä on luoda päinvastainen tilanne kuin mitä alkuseurakunnassa oli ennen despoottisia kirkkoisiä. Kun rituaalit ja maailmanjärjestys on papiston hallinnassa, jäsenien aktiivinen idelismi voidana kitkeä vaivattomasti rituaalimagian ehdottomalla järjestyksellä. Rituaalipapisto omana säätynä torjuu jäsenlähtöisen idealismin, alhaalta ylöspäin ilmiön.

Piispojemme suupielistä alkaa välittömäti valumaan kuola, kun he aloittavat puheensa "apostolisesta successiosta". Eli he ovat oikeassa, koska ovat "suoraan" ja "ainoaa" oikeata (näkymätöntä ja perustelematonta) reittiä pitkin saaneet pyhän pappisoikeuden nivoa yhteen kymmenien teksteissään raivoavien kirkkoisien sekavia oppirakennelmia.

Dogmaattinen ajattelu perustuu ideaan "kirkkohistorian loppuun" eli kaikki minkä on pitänyt tapahtua ja muuttua, on jo tapahtunut.

Eli esim.:
Kun Luther nousi vihaiseen kapinaan instituution politiikkaa vastaan, se oli toki oikein välttämätöntä ja oikeutti samalla nykyisen instituution muuttumattomuuden ja muutosta vastustavan oppikyhäelmän.

Catch 22.

4)

37 500 eronnutta vuodessa ja 11000 liittynyttä.

Eroamiskiihtyvyys yli 8% per vuosi. Eli kuuden vuoden päästä ehkäpä 60 000 per vuosi.
Tukholman seudulla on ev.lut. jäsenkristittyjä n 61%, koko ajan kiihtyvällä vähenemisvauhdilla.

Miksi kirkosta eroamisen määrä on yhä kiihtyvämpää?
Siksi. Näet sen jo mainoksista.

On jo niin noloa edes mainostaa kirkkoa, uskonnollisesti päivittämätöntä reliikkiä, kirkon PR-ihmisten selkeästi artikuloidessa etupäässä häpeää, kannanottamattomuutta ja luimistelua. "Suvaitsevaisuutta" - varsinkin puhtautta kaipaavien fundamentalistien suhteen.

Kirkko on jo jäänyt maagisten rituaalien kirkoksi, mummojen ja fundamentalistien mielistelylaitokseksi. Budjetit puristetaan kirkkojen entisöintiin ja kiinteistöbudjetteihin - sillä ei ole väliä, kuinka vähän niissä murheen murtamaa porukkaa käy kääntymässä, tosielämän armon palasia turhaan tähyilemässä. Sanoma päivittämättä ja viesti varmistetun lakoniseksi, unettavaksi päivän sanaksi, armo pysyy ikuisesti, älköön kukaan valittako.

Sanat haudataan Raamatun väliin ja huolella. Itseriittoisuus on hurskaan rukous?

Piispojen kiihkeimpiä puheenaiheita tuntuu olevan ekumenia eli poliittinen herrakerho eri uskontojen suuntaan. Luterilaiset tunnetaankin maailmalla ekumenian airueina eli kunnioitusta riittää enemmän vieraisiin oppeihin kuin oman aatteen terävöittämiseen. Aivan kuin dogmien herrasmiesmäinen vertailu mitenkään voisi korvata kirkon omaa uudistumista. Mihin tämä johtaa...

"Yli neljäsosa suomalaisista yhtyy käsitykseen, jonka mukaan kirkko on historiansa aikana salannut Jeesuksen elämään ja opetukseen liittyviä asioita (27 %)."

Tutkija Kimmo Ketolan mukaan uskontojen markkinoilla shoppailevat tiedostavat nuoret arvostavat nyt korkean profiilin päämäärätietoisia aatteita. Järjestöjä, joilla on selkeä päämäärä, häpeilemätön brändi ja katse tulevaisuuteen, eettisen herkkä sormi samalla tämän hetken pulssilla. Tämä ei tarkoita fundamentalismia vaan pragmaattista toimintakykyä ja jäsenien tarpeiden toteuttamista.


5)

Alkuseurakunnan ensimmäiset piirrokset

Jeesuksesta kuvaavat nuorta paimenpoikaa, joka hymyilee huilu toisessa kädessä. Huoleton ja hetkessä elävä paimenpoika oli Jumalan suurin ihme. Tämä ikinuori Pan-Dionysos symboloi alkukristittyjen ennen näkemätöntä sosiaalista uudistumiskykyä ja tasa-arvoa orjien ja aatelisten kesken.

Alkuseurakunnan voima oli muutoskyvyssä, sosiaalisessa elastisuudessa, tapa-, status- ja valtarakenteiden hylkäämisessä. Kohtaamisessa. Hyvän jakamisessa, köyhyyden poistamisessa. Solidaarisuus räjäytti kristinuskon maailman nopeimmin levinneeksi uskonnoksi. Papit hylättiin, yleinen pappeus vallitsi, jonkinlaisen uskottavuuskriteerein tietysti. Ylösnousemusoppia ei ollut, oli vain leivän taittaminen ja jakaminen lopunajan ekstaattisessa odotuksessa.

Alkuseurakunnan ihmiskuva oli tuomiopäivän visioiden edessä varsin erilainen kuin tuntemiemme nykyisten lahkolaisten päätön juoksentelu lakanoissa mäellä pankkikortti kädessä. Lopun ajat tiivistivät alkukristyille sen, mikä oli ihmisyydessä tärkeintä. Turhasta sai luopua. Jäljellä oli vain kohtaaminen ja ihminen Jumalan edessä. Toisen hätä, toisen pelko, erilaisuuden syövyttävä stigma, mitään ei tarvinnut enää paeta tai peitellä. Jeesuksen sanoma oli riisuutua kaikesta kulttitoiminnasta: mikään ei saanut olla itseisarvo.

Jeesus-kultti ennen kirkkoisiä otti aikoinaan tavallaan omakseen kreikkalaisen uskonnollisuuden ensimmäisen askeleen (ja myös sen viimeisen vapautumisen) vaiheen, perinteet hylkäävän Dionysos-kultin, perinteistä vapaan yksilökeskeisen yhteisönäkemyksen. Dionysos-kultti nauroi jumalten kirouksien pelossa eläneille kreikkalaisille, jotka kehittivät mitä monimutkaisempia kelpaamisen, "synnintunnon" ja kirouksista vapautumisen maagisia rituaalimuotoja. Kreikkalaisilla oli yhtä tiukasti määritelty valtiouskontonsa ja temppelikulttinsa kuten meillä on yhä.

Kreikkalais-helleenisen virallisten temppelikulttien viimeiset vaiheet sen kilpaillessa kristinuskoa vastaan olivat mielenkiintoisia. Aseeksi otettiin tiede ja uusimmat keksinnöt sähkön, pneumatiikan, automatiikan ja magnetismin saralla. Temppelit kilpailivat rahalla parhaista tiedemiehistä, jotka kehittivät näyttäviä koneita riutaalien tueksi. Ukkosenjyrinää, automaattisesti aukeavia ovia, maitoa suihkuttavia jumalattaria, salamointia, tulta, hikoilevia jumalia, leijuiva jumalpatsaita.

On melko varmaa, että itse Jeesus nasaretilainen kuuli myös mm. uskomusperinteistä vapaitten kyynikkofilosofien ja Dionysos-kultin pelosta vapautumisen, ahdistavien maagisia jumalakuvia purkavista ja elämän juhlaa viettävistä periaatteista. "Sapatti on ihmistä varten, ei ihminen sapattia varten". Elämästä täytyy juopua ja veden on välillä muututtava viiniksi.

Katolilainen ja luterilainen ehtoollismagia perustuu kiinteästi pelon ja synnintunnon uskonkappaleille. Maagisena ihmeenä mainostettava armonväline, viini, voikin olla mitä törkeintä jumalanpilkkaa ja mitä alkeellisinta turvallisuuden tunteen manipuloinnin magiaa.


6)

Pakolaisen puolustaminen

oli menneen vuoden yksittäisten kirkkoherrojen ja diakonien mediateko (piispojen ollessa varsin hiljaa), joka nosti kirkon profiilia monen ateistinkin silmissä . Moninverroin satojen tuhansien mainoskampanjoiden edestä. Kärsimyksen tiedostamiseen uskaltavat diakonit näkevät myös kaiken sen "terrorismin vastaisen" fobiabullshitin läpi, jota ulkoasianministeriö kauppaa osaksi Suomen "ulkopolitiikkaa".

Piispojen käytännön politiikka kirkon jälkijättöisissä ja ohuen kosmeettisissa "muutos"-myönnytyksissä on etupäässä Damage control:lia, vahinkojen minimoiminen.

Heti kun julkisuuskuva uhkaa kärjistyä humanistisen kritiikin alla, luterilaisen kirkon minipaavit heittäytyvät veteläksi ja toteuttavat humaaneja ratkaisuja kirkon sisäpolitiikkaan, ettei pilkkakirves upottaisi kirkkovenettä. Mutta humaanit ratkaisut ovat olleet aina mahdollisimman minimaalisia hätäratkaisuja julkisen kirkon profiilin pelastuksen vuoksi.

Tulevaisuus on piispoille ehkä pelkkä uhkakuva sentimantaalisten tottumusten ja kirkkokulttuurin menettämisestä. Arvoja ovat kaikki ne mietelmät, jotka torjuvat muutosta systeemissä.

Arkkipiispa syyttikin kesällä suoraan toimittajia kirkon tasa-arvokysymyksen ja naisten aseman turhasta pompottamisesta ja esilletuomisesta. Käytännön tasa-arvokysymykset veivät nähtävästi liikaa huomiota pois rituaalisen armon täydellisestä illuusiosta. Piispoilla ei ole mitään tarvetta nähdä konflikteja. Puheita ja toiveita eettisestä vastuusta medialle, ilman eettisiä ja päämäärätietoisia toimia krikon sisällä.

Moderni ihminen hakee siis nyt rentouttavia elämyksiä, korkeaa profiilia, joustavaa toimintastrategiaa ja eettistä pätevyyttä - ja niitä on tarjoamassa tuhatkunta erilaista järjestöä, yhä tehokkaammin ja mediaseksikkäämmin.

Mutta moderniksi kirkoksi joskus haluava laitos änkyttää silti itseriittoisen ironisesti. Mutta ne perinteet. Mutta kun kirkon oppi on riittävä, koska Pyhä henki ei voi erehtyä. Mutta kun ei tarvita suurempia vallankumouksia. Mutta kun Lutherin vallankumous oli vain poikkeus.

Nyt valttia on linnottautuminen perinteisiin kun sitä Jeesuksen ja varsinkin Paavalin kaipaamaa maailmanloppua ei tullutkaan. Tulevaisuus kielletään menneisyyteen vedoten.

Mitäs piispat syövät sitten kahvin seuraksi kun jäsenyysluvut ovat alle 50%? Onko kirkko sitten vain nöyrästi tyytyväinen Herralle siitäkin vähästä, mikä sen osaksi annetaan? Luulempa että voi kahvi mennä joku aamu kirkolliskokouksessa äkkiä väärään kurkkuun kun todellinen lähitulevaisuus avautuu ensin tilastojen muodossa ja sitten rysäyksellä.

Kirkkohallitus yrittää ainakin estää kiihkeästi valtiota sallimasta verotusta kaikille uskonnollisille liikkeille jäsenmaksujen keräämismuodoksi - kysymys vain on, miksi mikään uskonnollinen ryhmä ei vedä valtiota EU:n tuomioistuimeen valtiokirkon etuilevasta sponssaamisesta?


7)

Suomalaisilla on aina ollut sietokykyä

kirkollisen lirurgian ja ehtoollisen magiauskolle, pappispullistelulle ja norsunluutorneille. Ettei vain olisi sitten hankalaa kirkossa käyminen ja pappien kanssa asioiminen.

Asennetutkimus: Suomalaiset suhtautuvat uskontoon avarasti

Epätoivo tästä tulevan kirkon kohtalon tietoisuudesta, kirkon ja perinne-kristinuskon tulevasta romahtamisesta rituaalilaitoksena, on kuitenkin alkanut. Kansalaiset ovat vapauttaneet itse omat uskomuksensa aika laajasti. Jälleensyntymisoppiin saa uskoa, jos siltä tuntuu vaikka kasteesta ei millään luopuisi.

Kirkon kannalta kuitenkin jopa epätoivoa ja torjuntaa kannattaa siis mainostaa mainoskampanjalla, ettei noloille kirkonmiehille tulisi yksinäinen olo. Ev.lut.

Kirkon suurin ongelma on, että ei nähdä mitään ongelmia sementtiin valetussa muuttumattomassa kirkossa ja lavasteiden takana juntatussa fundamentalismissa. Vikaa on vain maallistuneissa, "vaativissa" tai "eksyneissä" häirikkölampaissa. Äitikirkko-fantasma ja sen oikea/ikuinen/muuttumaton oppi rituaaleissa on tärkeimpiä lohdukkeita - kirkon johdolle. Kirkko on pakopaikka muutosvastarinnan patriarkalle.


Suomen ev.lut. Kirkon neutraaliuden paradoksi on nyt kirkon pyrkimyksessä olla tavallaan mahdollisimman uskonnollinen epäuskonto. Virallinen ja selkein rituaalikoneisto, turvamielikuvien tuotantoyhtiö.

Rituaaleja ilman vaarallisia emootioita - ja ilman ihmisten todellisia ongelmia todellisuudessa.

Ongelmista vapaa rituaalisysteemi, helpon uskonnon unelma, fantasia vaatimattomasta kirkosta. Valtiokirkon standardiarmoa, rituaalien kautta säännösteltynä ja hygieenisenä. Armonpaloja vain nöyrille, hiljaisille ja kiitollisille jäsenille. Valtiokirkko on yhä valtion poliittisia jumalanpalveluksia toimittava "perinteinen" taho. Järjestyksen yksi moduli.

Synnintunnon pakkosyöttö mollisävytteisissä ankeuden palvelusrituaaleissa syövyttää kuitenkin pois viimeisetkin alkukristilliset humanismin piirteet kirkkoon eksyviltä etsijöiltä. Kirkkopolitiikkaa pyörittävät kirkon poliitikot uskovat yhä vakaasti maailmanloppua ja kuoleman helpotusta toivovan, itseruoskinnan keskiaikaisen rituaaliperinteen olevan Jumalan ja itsensä etsinnän tärkein muoto. Patriarkaalisen ulvovaa urkua korvakäytävään ja synnin raskauttamaa mollia takaraivoon.


8)

Piispoilla löytyy kyllä medialausuntoihin kaikenlaisia puheita:

Piispainkokouksen asettama työryhmä sai valmiiksi
ehdotuksen kirkon viestintäohjelmaksi.
Ohjelmassa puhutaan muun muassa
"planetaarisesta journalismista"
ja "kommunikatiivisuuskylvyistä".

Tuo äskeinen byrokraattinen verbaaliorgasmi on suoraan kirkolliskokouksen sivuilta eikä Monty Python-sarjasta!

Suvatsevaisuudesta yms vihjaillaan mutta äärimmäisen vastenmielisellä ja varautuneella äänensävyllä. Kirkon korkeakirkolliset fundamentalistit haalivat fantasiaa, jonka mukaan muutos voitaisiin pitää kirkon ulkopuolella - ja silti kaikki mitä Ruotsin evankelis-luterilaisessa kirkossa tehdään, tehdään sitten lopulta täälläkin matkien kun julkisuuden paine kasvaa tarpeeksi. Kirkon polliittinen eliitti elää kuin oltaisiin yhä yhtenäiskulttuurissa, silloin kun Kekkostakin rukoiltiin, tai siis Kekkosen puolesta, niinhän.

Mm. homoseksuaalit ovat esimerkillisin uhka heteroseksuaalista ihmisen ihannekuvaa vastaan. Avioliitto on pyhä tehtävä, jota varten "perinteinen" patriarkaalinen uskontokäsitys on enimmäkseen olemassa. "Yhtenäiskulttuurit" ovat aina perustuneet julmalle erilaisuuden halveksunnalle ja oman kaltaisuutensa palvonnalle, oman kuvan ihailulle. Luteriliset piispat ovat unohtaneet täysin, miksi Luther jyristen poisti maallisen avioliiton sopimuksen pois pyhistä toimituksista.

Kuurupiiloa, armoa tarjotaan ja helvettiä piilotellaan.
Lupauksia ilmassa mutta menneisyyteen nojautuva kramppi kaiken ohi. Uuden pelin nimi valttikortti-armon varjolla. Samat vanhat opit ja perusteet kirkon passiiviselle byrokratialle ja virkamiesrituaaleille.

Letkeää "kansankirkon" yhteisiä rituaaleja toimintatapoina, joka jäsenen elämänvaiheeseen ilman sitoumuksia; valtion arvokontrollisysteemiin kytkettyä kirkkoa naamioidaan kansan kirkoksi pintapuolisesti ja kiireellä, lainaillen samalla myös ortodoksista sentimentaliikkaa. Pidetään kuitenkin piispojen hampain ja kynsin kiinni ikivanhoista dogmeista, "ikuisesta muuttumattomasta totuudesta", jonka Pyhä Henki on suonut kirkon huomaan suuren Suunnitelman mukaan.

Puhutaan muutoksesta, jotta muutos vältettäisiin. Kuitenkin fundamentalistiryhmien kokouksissa piispojen puheiden suomana lohtuna ja valttikorttina ovat ikuiset arvot eli rituaalitavat, joita ei ikinä muutettaisi - mutta ehkä sitten ensi viikolla kuitenkin hieman, jos lehdistö käy kimppuun. Suggestoivaa käsitteiden käyttöä ja subjektin etäännyttämistä subjektiivista valinnoista.




Niin, sen Mainoskampanjan ydin?
Säälikää ny edes kirkkoa, jos ette muuta tunne sitä kohtaan.




9)

Entäs.

Voiko uskosta tai uskonnollisuudesta päästä irti kuin flunssasta?

Kuka voi olla "anti-uskovainen" ilman uskomuksia?
Puhtaan rationaalinen?
Onko uskonnollisuus mitä laajemmin ajateltuna?

"Uskontosysteemi" ei käsittele ikinä pelkästään myyttisiä hahmoja vaan myös tai ainakin syviä filosofisia ja ontologisia kysymyksiä. Olemisesta, eteenpäin nojautumisesta. Elämän arvojen hahmottamista.

Antropologisesti yksinkertaistettuna uskonto on yksilön omaa tulevaisuuden hallintaa ja hahmottamista yhteisten rituaalien ja arvojen kautta.

Maailmankuva on aina uskomussysteemi, uskomusjärjestelmä.
Jokainen ihminen haluaa hallita "selkeillä" mielikuvilla tulevaisuutta ja hyväksyttävyyttä.

Se on aina uskomustoimintaa - eli uskonto.
Muoti on uskontosysteemin yksi muoto, myös politiikka, niin myös kännykkämuoti ja autofriikkeily, mikä tahansa, millä ihminen saa arvoa olemiseen ja itsetunnon määrittelyyn olemassa olevana olentona. Kohti tulevaisuutta ja kelpaavuutta.

Emme ikinä pääse uskonnosta eroon, ihminen tulee olemaan aina spekulatiivinen olento, "homo religiosus".

Ihmiskuva, luottamuskysymykset, tavoitteiden hahmottaminen, kaikki on jonkin uskomusjärjestelmän varassa, jonka kautta palvotaan jotakin ideaalia ihmiskuvaa ja arvosysteemiä. Jotkut materialistisemmin, jotkut ideologisemmin. Ihminen ei voi ikinä olla pelkästään pragmaattinen olento ilman hypoteettisia olettamuksia, mielikuvia ja uskomuksia.

Rationaalisuus on usein vain uskomusten perustelua.

Uskonnot.fi sivulla on asiallisen jäsenneltyä tietoa suomalaisten uskontotietoisuuden
ja uskonnollisten järjestöjen elementeistä. Sivustoa tullaan päivittämään lisää lähiaikoina.

Reetta Rönkä, Uusisuomi.fi : "What would church do?" -On raukkamaista
kysyä ”What would Jesus do?”, kun pitäisi päättää, mitä mieltä niistä homoista
ja naispapeista ollaan! Valinta on tehtävä: vähemmistöt, tapauskovaiset
vai fundamentalistit?


"Kirkossa ei saa olla aikuinen", väitti raamatuntutkimuksen
professori Heikki Räisänen Kuopiossa juhlaluennossaan.


Kirkko mainostaa nuorille Helsingissä Usko toivo rakkaus
-kampanjan tyylilajina on itseironia - HS.fi


Tuomas Nevanlinna puhuu perisynnistä sekä psykoanalyysinja uskonnon
suhteesta haastattelussa 23.12. sunnuntain Helsingin Sanomissa. -HS.fi


"Usko kirkko rahastus" - Näkulma-keskustelupalsta


Arvioitavana Matti Myllykoski Epäilys, Kirjapaja 2005

"Teidät pelastaa se, mikä on sisimmässänne,
jos tuotte sen esiin.
Jos teidän sisimmässänne ei sitä ole ,
se, mikä teiltä puuttuu,
vie teidät tuhoon."

-Tuomaan evankeliumi

KW: suomalaisten käsitykset jumalasta uskonnosta kirkon arvokeskustelu tulevaisuus ja nuoret 2007 uskontokäsitykset 2008 suomalaisista uskoo taivaaseen da vinci code piispojen lausunto selonteko piispainkokous julkilausuma tuomiokapituli kirkkohallitus koodi salainen salattu tieto mietiskely joogaaminen jooga new age uskomukset uskontotiede uskontotieteen laitos filosofian eksistentialismi agnostikko agnostismi epäilys relativismi sosiologia uskontososiologia psykoanalyysi humanismi ihmiskuva helvettiin kadotukseen jeesukseen enkeleihin enkelit kirkon oppi Martti Luther kriisi kriittinen et elämänkatsomus filosofia reliikki uskonnonopetus kirkkopäivät nuorisopäivät nuoriso-ohjajien päivät seminaarit ohjelma luterilaisuus dogmatiikka ideologia käytännöllisen teologian laitos kirkkohistoria aneet aneoppi tyhjiö fobia elämänkatsomustieto kirkkovuosi. vihkikirkko hääjuhlat ylelliset kalleimmat tilasto tilastotieto avioero avioeroluvut lutskut helluntalaisuus viidesläisyys nuorten herätysliike keskus tiedotuskeskus opintokeskus nokia missio nauruherätys arvokysymykset syntykertomukset genesis protestantismi protestanttiset vapautuksen ID älykäs suunnittelu intelligent design evoluutio uskontoevoluutio prosessiteologia prosessi sovitusoppi ontologia ekstaasi enstaasi armolahjat profeetat esitelmät opetus harha reliikit uskoontulo mikko aalto drop kansanlähetys raamattukoulu luomiskertomus maailmankuva ihmiskuva arvotyhjiö arvomaailma ilmestys rippikoulu ripari pyhäkoulu enkeli taivaan lausui näin miks peljästyitte säikähtäin traditio joulu joululaulut muistot. myytit mysteerio mysteerit tuomas nevanlinna Kuninkaista ja narreista Kirjapaja pelastaja vapahtaja kristus ikoni kirkkopäivien kirkkopäiviltä blogi kirkkopaivat fi esitelmä johannes kastaja rippikouluopetus kinkerit lopunaika geneve kirkkokaupunki ennustukset evankeliumit kuolleen meren kääröt evoluutio rationalismi pragmaattinen onnellinen vaihtokauppa.