Trauma, uhka ja hyvä uhri - Koulu-kiusatusta tehtiin uhka, "kouluampuja"

Kun opettajat eivät puolusta heikkoja vaan kokevat kiusatut uhaksi ja ongelmien aiheuttajiksi. Kun yhteisö etsii yhteistä vihollista todellisten ongelmien peittämiseksi. Mitä tapahtuu, kun koulu-ampujaksi haukuttu vittuilee takaisin kiusaajilleen?

Ajankohtainen Kakkonen

Koulu-kiusattu leimattiin koulusurmaajaksi. 2.6.09



Aikuisilla on ainakin yksi yhteinen fantasia uhreista.

Että väkivaltaa kokeneet lapset ovat onneksi vain lapsia, jotka "kestävät mitä vain". Lapsi joustaa, aika korjaa. Tämä outo pakkomielteinen ja "lohduttava" mielikuva toistuu jatkuvasti lehtijutuissa. Lapsi on tässä diskurssissa hyvä uhri - josta ei hoidu samanlaisia hankaluuksia kuin jos aikuisen vastassa olisi toinen aikuinen. Lapseltahan voi pyytää anteeksi suuren emotionaalisen purskahduksen vallassa lapsen hämmennyksen lisäämiseksi ja asia on hoidettu.

Luojan kiitos hyvistä ja joustavista uhreista.

Uhrautuminen on ns. yhteisen yhteisö-elämän tunnustamista yli yksilöllisyyden. Tietysti uhrautuvan eksistensin kustannuksella yhteistä eksistenssiä.

Meidän puolestamme. Yhteisön yhteisyyden fantasian kunniaksi.

Normaaliutta (normi-kelpaavuutta) epätoivoisen tiukasti määrittelevä yhteisö määrittelee aina epä-normaaliuden neuroottisen tiukasti. Vihan ja inhon kohteen omille kelpaamattomuuden peloille.


          Erilaisuus on uhka yhteisölle.

Uhrina oleminen on äärimmäinen eristäminen yhteisön rajojen vahvistamiseksi. Erilainen voi haluta uhriksi toteuttaakseen vieraantumisensä äärimmäisellä tavalla. Itsemurhan tekijöiden fantasiat ja viestit liittyvät usein lausahdukseen: 

    "Kun minusta ei elävänä pidetty niin ehkä kuolleena muistelette".

Ahdistuneet, häpäistyt ja loukatut fantasioivat nyt myös vimmatusti yhteisillä keskustelupalstoilla julkisista kostofantasioista - vaikka eivät uskalla sanoa omaa poikkinaista sanaa omalle isälleen tai äidilleen. Kouluampuja ikään kuin lunastaa yhteisen rohkeuden/uhrautumisen/koston fantasian ja nousee visioista kiihottuneen nimimerkkiyhteisönsä, nimettömien sankariksi.

Poljetysta pelätyksi. Hän toteutti meidän fantasiamme ja meidän ei tarvitse sitä toteuttaa, kun kunnioitamme hänen muistoaan ja uhrautumistaan. Hän antoi henkensä meidän vuoksemme, hän toteutti yhteisön toiveen yksilöllisyytensä ja olemassaolonsa kustannuksella. Hän teki meidät merkittäviksi.


Uhrin ihailu - tai siis uhriuden ihailu,

"armon" maanittelu alemman yhteisötason ratkaisumalliksi, otollisen kiusattavan tai antautuvan sankarin, antaa helpotuksen olla itse uhrautumatta ja vaikkapa luvan olla sanomatta rehellistä mielipidettä yhteisön ongelmista. Uhritapahtuma on jo murtanut yhteisön eheyttä uhkaavia paineita siirtämällä ne uhriin. Se häirikkö. Se jumalan hullu. Rituaalitapahtumassa uhka määritellään ja eristetään yhteisöstä.

Kreikkalaisille sankarikin oli sankarillisissa töissä uhrautuva uhri, jonka täytyi osoittaa täydellinen tottelevaisuutensa ja antautumisensa yhteisölle teonkin jälkeen, jotta sai pitää sankarin nimekkeen. Muuten joutui karkotettavaksi ihailtavankin ja legendaarisen teon jälkeen.

Rituaalissa tai koulukiusaamistilanteessa, transgressio tapahtuu yhteisön pysyvyyden vuoksi. Rituaalinen uhraaminen, jopa vain ehtoollinenkin, on yliyksilöllisen ihanteen julkilausuma. Syömme uhrin yhdessä ja uhri määrittää meidät yhteyteen. Hän menettää erillisyyden ja me saamme yhteyden. Tämä palautuu äidin ja lapsen täydelliseen symbioositilaan.

Konformiteetti ～ ryhmän samanmielisyys

Aggressio ja koulukiusaaminen

Yhteyden ja ykseyden illuusion rajoja rikkova transgressio yksilöllisyyden rajoituksien yli.

Yhdessä voimme rikkoa tabua mutta emme yksilöinä.

Kreikkalaisen tragedian olemus ja rituaaliyhteisön edellytys yhteisenä rajan ylittämisenä, pahimman kokemisena, pelon realisoimisena ja neutralisoimisena "yhdessä".


Rajojen sosiaalisesti painotetut ylittämiset tapahtuvat yksinkertaistettuna uteliaisuuden, verenhimon, rajojen eli mimeettisen reviirin spektaakkelimaisena käyttönä ja todentamisena, rajojen "lataamisena", turhautumisen purkamisena ja yhteisön hierarkiaa luovan painottamisen takia. Alistuva sopeutuu, yhteisesti omaksuttu yhdistää.

Käsittelemätön sosiaalinen paine vaatii sirkushuveja. Ukkosenjohdattimen. Ritualisoitua neutralisointia kärjistämällä. Nautinto liitetään pelkoon, armo Jeesuksen kiduttamiseen.



Uhrikulttuuri, hallittu rituaalitrauma, liittyy hyvin kiinteästi ihmisen traumapsykologiaan, toistamispakkoon.

Neuroottiset ihmiset ovat usein hyvin uskollisesti/uskonnollisesti neuroottisia. Toistamisella, neuroottisilla ajatusmalleilla ja rituaaleilla pyritään luomaan luonnonlakeja, hallinnan tuntua.

Traumaa hallitaan traumaa toistamalla.
Ja neuroottisesti ulkoistamalla, ritualisoimalla.

Maailma ei olekaan paha, jos reilun Jeesuksen tappamisella saatiinkin aikaan hyvää. Juorun tai tölväisyn uhri on kiva kaveri, jos hän antaa nopeasti anteeksi. Käänteistämisen pelastuslogiikkaa. Teidän edestänne vuodatettu.

Fasismissa luvataan kirkon yms instituutitouskontojen opetusten ja esimerkin kautta veren kautta rauhaa, uhrin kautta täyttymys, sodan kautta rauhaa.

Jeesuksen kuolema ei olekaan todiste ihmisten kyvyttömyydestä rauhaan ja muu tokseen vaan Jumalan tahdon tapahtumiseen väkivallan kautta - kts Toora/Vanha testamentti.

Kapinallinen, uhmakas Jeesus muuttui kirkon opeissa nöyryytetyksi alistujaksi, jonka merkitys kirkolle oli äärimmäisessä sopeutumisessa, ei suinkaan kapinassa ja hierarkian purkamisessa Jumalan valtakunnaksi.

Tämän tulkinnan painotus tuli samaan aikaan kun kirkkoisät saivat huikeasti valtaa valtiokirkkona - ja luvan vainota veri lentäen toisinajattelevia kristittyjä. Erehtymättömän Jumalan oppi on erehtymättömän auktoriteetin oppi. Jos Jumala voi uhrata oman poikansa, on vääräuskoisten uhraaminen siinä sivussa itestäänselvyys.



Alkukirkosta tuli alkufasismi.

Rooman lahkon Kirkko, pakko-uskonto.


Kristinuskon sairaalloinen kidutetun ja kuolleen Jeesuskuvan eroottis-romanttinen fantasiointi on valtafantasia.

Jumala on minun hallussani ja toimii minun tahtoni mukaan. Jumala alistuu minulle ja muille viheliäisille. Alkuseurakunnan Jeesus-kuva ei kuitenkaan ollut lainkaan uhrautumisessa vaan yhteisten hetkien, sosiaalisten raja-aitojen kumoamisessa ja kumouksellisten opetusten inhimillisen jumalakuvan muistelussa.

Vaativa ja realismiin kannustava vuorisaarna on helppo unohtaa kun vaipuu uskonnolliseen Kristus-romantiikan narkoosiin uhrautuvasta ja mitään vaatimattomasta, avuttomasta Jeesuksesta.


Yhteisön raja on aggression raja, yksilön hallintaa yhteisön voimavarojen suuntaamiseksi.
Uhrauksessa, raja-aggressiossa, transgressiossa, rikotaan aina pysyvyyden lakia.

Yhteisesti, poikkeuksellisesti sallitun aggression vuoksi.

Uhrirituaaleihin on monessa kulttuurissa kuulunut kuluneen vuoden syntien ja kaunojen tunustminen, joita ei saanut kostaa, jos ne tunnustettiin uhripäivänä. Uhri uhrattiin yhteisesti tunnustusten jälkeen.

Yhteisön lait ovat pysyvyyden, rajojen ja staattisuuden jäykkiä lakeja - mutta transgressiota tarvitaan dynaamisen toimintakyvyn todistamiseksi ja paineiden päästämiseksi. Sokea ja vaativa laki tuottaa kaaosta, vaikka onkin kaaosta hallitsemaan pystytetty. Mitä hierarkisempi yhteistö, sitä aggressiivisempi transgressio.

Elämän ja kuoleman rajoja rikotaan rituaaleissa hetkellisesti ja kuolemaa sekoitetaan annosteltuna elämänmaun boostauksen rituaaliin.

Elämä maistuu kuolemankosketuksen jälkeen niin elävältä. Jokaisella elämää ylläpitävällä yhteisöllä on oma kuolemankulttuuri.

Lain ja säädösten rajat uhkaavat aina yksilön elämän yksilöllisen hallinnan dynaamisuutta, yksilön vastuunäkemystä, yksilön mielekkyyttä nöyrtyvän yhteisön jäsenenä ja niin uhraus rikkoo mukavasti tämän lain ja tabu-säädösten kasvottoman ja uhkaavan tunnottomuuden.

Poliisilla on rajojenylityslupa. Kuten pappi on Jumalan edustaja, poliisi esteettömän vallan. Poliisi saa vastata aggressioon aina kovemmalla aggressiolla. Kiusaaja voi saada poliisin roolin yhteisön ihannestandardia "vastustavia" yksilöitä vastaan. Erilaiset ovat uhka yhteisön standardi-ihanteita vastaan.


Rajojen ja sosiaalisten rajojen mysteerinen ylittäminen on kuoleman ja ajan ylittämistä, yhdistymistä yliajallisiin myytteihin. Tuo ihmeellistä syvällisyyden tuntua ja merkitystä transsendenttisesta - voimaa tuonpuoleudesta, painoa uskomuksien yliajallisesta voimasta. Kuolleille elävän uhraaminen tuo kontaktia esi-isiin, vaativien, lain luoneiden esi-isien korvaamatonta hyväksyntää kirousta ja riittämättömyyttä pelkääville lapsille.

Uhrikulttuureissa on tunnettu aina hurmosta mm. eläinuhreista.
Uhrattu luovuttaa elämänsä yhteisön hyväksi ja jopa suoraan ravinnoksi.

Uhrattu sulautuu yhteisöön täydellisesti menettäessään yksilöllisen olemassaolonsa, mm. sotilaan roolissa. Hänestä tulee ikuinen puolustaja, yhteisön pääomaa. Uhrieläimet ovat olleet heimoille tabu-eläimiä ja niitä ei ole saanut erikseen syödä kuoleman uhalla ( vrt. pyhä lehmä, muinaissuomalaisten karhuäiti yms).


Yhteisö kiittää uhreja ja tuntee niin ollen olevansa uhrauksien arvoinen ihmeellinen yhteisö. Yksilö tuhotaan mutta häneen yhdistytään. Uhrautuva yksilö on paradoksaalisesti yhteisön muita yksilöitä tärkeämpi - lakeja kumoava kuolemassaan, hän tulee muille eläväksi kuollessaan. Uhrauksessa yhdytään jumalallisesti uhrautuvaan olentoon ja se pyhittää yhteisön materiaalisesta määrittelystä henkiseen tasoon uhrautumisen jaloudessa.

Palvonta-sana tulee karhun lihan palvomisesta tulella, ruuaksi valmistamiseksi. Äiti-Karhua palvotaan hetki, maustetaan ja sitten se syödään. Kiitos, Äiti!


Seksuaaliaktissa ja uhrauksessa on melkein aina myös aggression vapaan ilmaisun akti. Yhteinen turhautumien vapauttamisen juhlahetki.

Rakkaushan on usein uhrautumista monella kulttuurimme metaforisella mielletasolla.

Ihminen luopuu suurelta osin yksilöllisyydestä ja rehellisyydestä saavuttaakseen kitkattoman ja ihaillun, romanttisen symbioosin, rakastumisen ja me-tilan. Kun rakastumme, oletamme myös (ja varsinkin) toisen ihmisen uhrautuvan ja jättävän entisen elämänsä juuri ihanan minun takiani. Se antaa merkittävyyden painoarvoa romanttiselle toteutumiselle ja elämän täyttymykselle.

Romanttisessa sanastossa ja kirjoissa "antautuminen" on varsin keskeinen sana ja semanttinen apparaatti.


Uhrautuminen on riitti, jossa poikkeus vahvistaa sääntöä.

Mikä on sääntö? Yhteisö ei ole riippuvainen yksilöstä vaan yksilö yhteisöstä.

Mutta uhritilanteessa yksilö korotetaan yhteisöolentojen yläpuolelle. Yksilöstä tulee transgressiossa koko yhteistön eksistenssin ehto, juuri päinvastoin kuin yhteisön perusperiaate yhteisön olemuksesta esittää. Sankari. Sankariuhri. Rajojen todistaja.

Fight Club-kirjassa ryhmän kuollut jäsen sai nimen kuollessaan. Muuten hän oli nimetön osa suurempaa kokonaisuutta ja tehtävä.

Mutta uhrina sai nimen.

Time to send someone away.

Kaikkien taiteilijoiden esikuva ja esitaistelija on - tietysti - kärsivä Cristophorus van Gogh. van Gogh oli kärsivä ja eristäytyvä, sisältään todellisuutta etsivä, yhtä luonnon kanssa, hyljeksitty mutta taiteen totuutta salassa kantava. Taiteilijan perifantasma.

van Goghin myyttinen voima on ulkopuolisuudessa, joka kumosi sisäpiirien staattisuuden. Luomisvoima on muutoksen voimaa. Shamaanien valta oli ekstattisessa uudelleentulkinnan roolissa. Rankimpien shamanististen tuonelan rituaaliretkien tekijät asuivat aina kylän ulkopuolella. He erottautuivat kylästä kylän vuoksi. Heimo piti heihin etäisyyttä ja vain heillä oli uudelleentulkinnan oikeus heimoon.

Laki/raja luo latauksen.

Merkitysten dikotomiset jännitteet. Kielletty määrittää sallitun.

Toiseus on Paavalin sanoin "leirin ulkopuolella olemista". Jeesuksen saarnojen ja profeettojen sanojen potku perustui tähän. Uudistuminen tapahtuu toiseuden kautta. Mutta usein pitämällä se rituaalisesti leirin ulkopuolella, jotta valtastruktuuri ei horju.

Kirkko on omituinen miksaus muinaisinta uhrimagiaa ja modernia joukkojenhallintaa.

Kirkossa toiseus on korotettu roikkumaan keskelle kaikkien ihmisten yläpuolelle ja katseltavaksi. Eristettynä. Ylennettynä. Kirkon määräysvaltaan. Näin kirkko haluaa sanoa, että toiseus on sen hallussa, kukaan kirkon jäsen ei saa sanoa edustavansa profeetallista ja muutosvoimaista toiseutta koska kirkko omistaa ja määrittelee "hyväksytyn" toiseuden, kirkolle uhrautuvan marttyyriuden.


Muuttumattoman opin suojelijaksi muuttunut kirkko pelkää aiheestakin muutoksen evankeliumia. Jeesuksen vertausten ydin oli valtavirran ulkopuolelle jättäytyvien muutosvoimassa. Tämä Rooman orjien oppi ei voi olla instituution julistusta.

Vaikka kirkko julistaa Jeesusta viimeisenä uhrina, on nykyisen kirkko-organisaation perustana ollut ekstaattinen marttyyrien armeija. Verihurmos antoi valtaa pyhimysten määrittelijöille ja luokittelijoille. Kirkkoisillä oli tukenaan uhrien armeija, joka laumana todisti yhteisestä päämäärästä - jonka postteologisesti jälkikäteen marttyyrien määrittelijät itse valitsi.

Siksi pyhimysoppi on katolisen kirkon kulmakivi. Voima ei ollut reliikien luissa vaan marttyrien määrittelyssä. Katolisen kirkon arvokkain kunnianosoitus ja korkein määre pyhimykselle onkin ollut puhdasoppisuus ja uskosta luopumattomuus. Ihmeitä tekevät pyhimykset ovat kakkosluokan viihdepyhimyksiä kirkon luisiin perustuksiin verrattuna. Kirkon olemassaolo perustellaan puhtaan ja muuttumattoman opin suojelijan roolin kautta ja siten aikojen läpi uskosta kuolemalla todistaneet pyhimykset ovat ikään kuin todiste kirkon puhtaan opin suojelustehtävän välttämättömyydelle. Pyhimysten muiston tähden on jatkettava pyhimysten tehtävää.

Nyt kirkon rooli ei ole alkuseurakunnan ja gnostilaisten kaltainen altavastaaja ja yksilökeskeinen valtakulttuurin murentaja - vaan vallan haltija ja maallisen vallan ylin kaveruus.

Varusmiesjohtajat halvensivat naistovereitaan alatyyliin ja kirjasivat kaiken ylös: ”Se oli vain stressilelu”

Suur-Suomifantasian takia alkoi epädiplomaattisen ylimielisyyden sytyttämä talvisota ja varsinkin selkeästi Suur-Suomea faktuaalisesti toteuttava jatkosota. Kun Suur-Suomea ei saatukaan kymmenen vuoden uhoamisen ja sitä järjestelmällisesti korostaneen kouluopetuksen jälkeen, suomalaiset halveksivat yleisesti veteraaneja ilkein sanakääntein - kun eivät uskaltaneet poliitikkojaan arvostella perinteisen suomalaisen kansalaisalemmuuden, virkavallalle nöyryyden vuoksi. Veteraanit turvautuivat heroiiniin ja pulloon fantasioittensa ja traumojensa takuutavarana. Veteraanien ihailu syntyi vasta about 1972 kun oli jo unohdettu fasistinen fantasia Neuvostoliiton tuhoamisesta suuren Saksan rinnalla.

Varusmiesten viimeisin pilkkatapaus on hyvin valaiseva vaativast uhrikulttuurista. Vallan ja toisten määrittelijän asemaan pyrkivät haluavat uhrien alistuvan halveksunnan passiivisiksi kohteiksi ja toiseuden kantajiksi. Pilkka ja häpäisy on vaatimus kohteille kantaa toisten haveksunta ja inho mukisematta. Halveksunnan avoimen ilmaisu oletus on aina kohteen lamaannus ja kuulijoiden yhtyminen halveksijan luomaan hegemoniaan, tulkintaan halveksunnan kohteesta.

Häpäisyn funktio on tehdä uhrista lamaantunut ja kaikille yksimielisesti ilmiselvä toiseuden ja inhon kohde. Toiseuden kantaja.

Marttyyrit - Martyrs - elokuva

- uusi DVD, Blueray

Kauhajoen suru ja ahdistus




Koulusurmaajaa ihannoiva nuori kokee tulevansa
ymmärretyksi ja kuulluksi ainoastaan nettiyhteisössä




Uhrattujen inkojen ruumiita löytyi Perussa



Kirkko seksuaalinormien luojana

"The very first essential for success,"
Hitler once said,
"is a perpetually constant and regular employment of violence"





Portrait of a corporate psychopath

A film and book reveal the corporation as
a rapacious and immoral creature, writes Simon Caulkin

Sari Essayah muun muassa viittasi (vaali)keskustelun lomassa Hollannissa perustettuun pedofiliapuolueeseen ja kysyi, pitäisikö senkin sukupuoliset suuntaukset laillistaa, jos laillistetaan homoavioliitto.

http://blogit.iltasanomat.fi/vaalit/?p=36

"Eläin elää,
ihminen ihmettelee"
- Ismo Alanko

*

Tekstin ensimmäinen versio on osa keskustelua "Sadistista erotiikkaa

Jeesus-purilaisella Bataillen voimakkaasti höystämänä"

(ylimääräiset tavuviivat ovat automaattikäännöstä varten)       

Sosiaalinen identiteetti ja feministinen seksuaalisuus - Tästä äiti varoitti

Sosiaalinen identiteetti perustuu pitkälle odotuksien täyttämisen projektioon.

Olen kiva, kun minua pidetään kivana.

Olen seksikkäänä, kun minua pidetään seksikkäänä.


Viettihalu, halu ja halun toteuttaminen on aika mitätön ilmiö tämän sosiaalisen identiteettiprosessin rinnalla, freudilaisestikin mallinnettuna. Ihminen ei toteuta halua vaan sosiaalisen identiteetin vahvistamista.

Seksuaalisuus on uskottavuusongelma ja sosiaalinen projekti, ensisijaisesti, "moraalisesti järjestäytyneessä" maailmassa ja ihannerooleja projisoivassa yhteiskunnassa. Moraali on yhteiskunnan kannalta tehtävän suorittamista (yhteisön hyväksi, yhteisön arvoja tukemalla). "Hyväksytty" seksuaalisuus määritellään (näkymättömästi) "uskottavuuden" kautta.

Yksilöllisyyden hassuin määritelmä on matkia ja toteuttaa hegemonista muotia. Varsinkin naisille saman muotitietoisuuden diskurssi on hyvin tärkeää.


Kuinka heteromatriisiin on suhteutettavissa "heterotyttöjen" välinen toinen toistensa ihailu/vertailu/kateus, on hyvin mielenkiintoista. Voiko standardisoitavaa ihailua olla ilman kateutta? Synnyttääkö kateus ihailun?

Tämä naisten sovitteleva/kilpaileva homososiaalisuus, seksuaalisuuden toteuttamisen yhteinen projekti vertailtavana projektiona, joka jotenkin feministissä teorioissa ja keskusteluissa kummasti ohitetaan. Mitä se on?

Onko siis tiedostava ja oman sukupuolensa sosiaalisen viiteryhmän kautta hyväksyntää hakeva seksikkyys enää mitenkään suhdetta toiseen yksilöön, seksuaalisuutta "toteuttavaan" kontrasuhdepuoleen?

Entä kun viiteryhmä onkin tärkein yksilön "seksikkyyden" ja itsemäärittelyn virittäjä?

Anna Kontula: Tästä äiti varoitti

Feministisessä feminiinisyyden fundamentaalissa naisprojektissa viiteryhmä näyttää olevan tärkeämpi seksuaalisuuden määrittäjä kuin seksuaalisen kiinnostuksen kohde ja parisuhteen jakaja. Vähän niin kuin vanha äiti-tytär konstituutio onkin nyt elävänä sisarverkossa.

Raa'asti määriteltävästi sosiaalisesta ryhmäidentiteetin muodostumisesta voi sanoa sosiologisesti ja antropologisesti, että miesten kesken menestyminen määrittää sosiaalista identiteettiä, naisten kesken samankaltaisuuden sisaruus.

Samankaltaisuus heimoidentiteettinä, seksuaalisuuden annosteleminen, standardisoiminen - samankaltaisuuden luodessa homososiaalisuuden vahvistavaa egosentrisyyden peilaavuutta. Meidän seksuaalisuus. Seksuaalisuuden absoluuttisella määrällä ja tavalla ei ole väliä, kunhan se on samankaltaisuutta, kilpailuasetelmaa neutralisoivaa ja samanmääräisyyttä korostavaa.

Kontrollia ei feministisessä argumentaatioidentiteetissä siis olekaan se paljon mainostettu omaehtoisuus vaan luokiteltavuus ja samanhenkisyys. Yhteinen rintama. Emansipaatiodiskurssi on usein ennemmin sitomista kuin vapauttamista.

Jos feministit pyrkivät puhdistamaan naisen halun miehen oletuksista, niin saavuttavatko he mitään suurempaa itsehallintaa ja tiedostamista omasta itsestään? Kun feministi toteuttaa feministisesti kelpaavaa seksuaalisuutta, toteuttaako hän omaa seksuaalisuttaan vai feministin tehtävää? Onko hänen suhteensa partneriinsa silloin enää laisinkaan identiteetin muodostamiselle merkittävä sosiaalinen ulottuvuus ja suhdeakti sijoitettu vain biologisten tarpeiden rutiinien ja toimenpiteiden osastolle?

Voiko säännellyn ja oikeaoppisen seksuaalisuuden tärkein funktio itsetarkkailun tehtävänä olla lopulta vain naisia toisiinsa yhdistävä heimoideologia ja sukupuolten totaalisen erilaisuuden ja rajojen eetosta korostava?

Puputyttö-näytelmässä päähenkilö on syöksykierteessä. Hänen seksuaalisuutensa on ylikorostuneesti sosiaalista seksuaalisuutta eli hänen identiteettinsä on vain adaptoituvan seksuaalisuuden varassa. Seksuaalisuudesta tulee hyväksynnän instrumentti. Milloin äidin silmissä sopivan aseksuaalinen, milloin taas uuden elämän antavan miehen silmissä vain eroottinen puputyttö.

fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaalisen_identiteetin_teoria

Tervetuloa makuuhuoneeseeni. Tulva kysyi, millaista on
feministinen seksi, ja feministit vastasivat.

Tulva valitsi puolueidensa feministisimmät eurovaaliehdokkaat
ja esitti heille kolme kysymystä. - Tulvituttaa-blogi Anne Moilanen

Tästä äiti varoitti - kirja:
"Kontulan minäkertojat kohtaavat ilkeitä naisia"

Tulta munille: "Mies on ihmisen normi, myös huumorissa, ja hauskaa on monien mielestä se, että naiset kuvataan tyhminä tai inhottavina. Väitän, että suuri osa valtavirtahuumorista perustuu vielä tänäkin päivänä yksinkertaisesti naisvihalle."


Perinteinen mieskulttuuri on hengenvaarallista

Pois Polulta
- Punahilkka-analyysi

" Puputyttö ammentaa kauhufilmeistä, Grimmin saduista ja surrealismista."
- Skenet Puputyttö, TEAK tuotanto & Studio Pasila

.

Hullu Pierrot ja kuningas Gilgamesh

- päivitetty -

PIERROT LE FOU
HULLU PIERROT

13.05. Orion Ranska/Italia Godard 1965. Jean-Paul Belmondo, Anna Karina, Dirk Sanders. suom. tekstit/svenska texter

DVD Moviemail

Joku kuuluisa filosofi tuomitsi "Viimeisen hengenvetoon" -elokuvan sukulaistuotannon "Hullu Pierrot"- elokuvan eurooppalaisen kulttuurin ja etiikan rappion pahimmaksi ilmenemismuodoksi - ja että elokuvan julkaisua ei tulisi sallia ihmismielen ja sivistyksen suojelemiseksi.

Hullu Pierrot on muunnelma ikivanhoista trickster-saduista.

Hilpeän ilkikurinen häpeämättömyyden puolijumala, joka koettelee ihmisten arkijärkeä ja säädöksiä. Lähes jokaisessa kulttuurissa trickster, joka vetosi ihmisten ahneuteen ja omahyväisyyteen, jujutti omaksi huvikseen kaikkia, jotka olivat jujutettavissa.

Maailman vanhin ja ensimmäinen eeposromaani, Gilgamesh, kuvailee myös Hullun Pierrotin alkuserkkua Enkidua, joka on myös omalla tricksterimäisellä amokreisullaan Gilgameshin kanssa vapautuakseen yhteisön säännöksistä - ja kuolemasta. Villimies-Enkidun tehtävä on vetää kuningas Gilgamesh (Pierrotin oletettu ranskalainen kansalaisihanne ja lapsuuden asvatus) ihmisten arkitasolle ja Gilgamesh löytääkin uuden elämänilon, paratiisillisen villiyden. Vapauden piknikin hintana on kuitenkin sitten kuolema; sumerilainen Gilgamesh-eepos onkin Tooran/VT:n paratiisikertomusten alkulähde.

Engidu on ensimmäisen sivistyskaupungin sivistyskuninkaaksi voidellun Gilgameshin ystävyys, ns ihmisyyden villi puoli, joka on tuomittu kuten Gilgameshin hurmio, sivistyneen ihmisen kaipaus Enkidun impulsiivisesta alkuvoimaisuudesta.

Gilgameshista tulee ikuisen elämän tavoittelun jälkeen paratiisista karkoitettu, kuolemalla merkitty ja sivistyksellä sidottu Aatami. Enkdu on kuollut, eläköön kuolemattomuutta tavoitteleva sivistys.

Gilgamesh-eepos on myös kaikkien hollywood-tarinoiden, amerikkalaisten väärentämien "aristotelisten" tarina-asetelmien äiti, juuri mitä samaa Godard tavoittelee omassa karnevalistisessa mies, pyssy ja nainen-saagoissaan. Gilgamesh-eepoksen ydin on kahden kaveruksen villi ystävys ja yhteinen rakkaus hyväsydämiseen huoraan. Mitä muuta hollywood-genreen voi enää toivoa?


Venäjällä vuosisatojen ajan salassa vaikuttanut Hlystien lahko on ollut ortodoksisen kirkon raivoisan vainon ja teloitusten kohteena. Maailmanhistorian yksi kuuluisimpia auktoriteettien ja yhteiskuntaluokkien halveksijoita oli Grigori Rasputin - hän sai alkuvaikutteensa ja ihmiskuvaoppinsa raadollisuutta korostaneilta Hlysteiltä.

Hlystien mukaan ihminen valaistui vain tekemällä syntiä. Synti on ihmisen perusolemus ja jos ihminen kuvittelee olevansa synnitön hän ei voi pelastua. Tekopyhyys oli heille suurin "farisealainen" synti, Jeesuksen pyhän vihan keskipiste. Armoa pystyi anomaan vain ihminen, joka ei voinut sanoa olevansa synnitön ja henkinen. Perisyntiin uppoaminen ja porvarillisen kulissinäytelmän täydellinen kaataminen merkitsi Jumalan hullujen antautumista vain Jumalan armoon. Yhteisöllinen, kommunaalinen orgia "ehtoollisena" oli myös luopumista yksilökeskeisestä nautinnosta ja rajojen pystyttämisestä.

Kärsimys ja hurmos olivat syvin paratiisin lankeemuksen kokemus, joka oli koettava, jotta pystyi syntisenä paratiisista karkotettuna vastaanottamaan Jumalalta armoa. Jollain oudolla logiikalla tämä oppi on lähellä Lutherin oppia armosta ja syntisten yhteisestä naamarien pudottamisesta. 

Täydellisyyteen pyrkiminen esim munkkilupauksella oli Lutherin mielestä jumalanpilkkaa.


Rikos ja rakkaus elämän (ja turhautumisten) intensiivisimpinä dekonstruktioina on "Hullu Pierrot"-elokuvan vino ja houkutteleva paralleelianalogia viihteellisyyden ytimestä, viihteen pseudoidentiteettien ytimestä. "Rikos ja rangaistus" kirjassa Dostojevski käsittelee rikosta rakkauden puutostilana, Godard taas niitä toinen toisiaan täydentävänä kulttuuriorgasmina, täyttymyksen apokalyptisenä ja amoraalisena päätepisteenä.

Turvallisen elämän rikkominen ja sen kautta estoton vapautuminen impulssikontrollista on se perusfantasma, jota länsimainen ihminen hakee amerikkalaisesta elokuvasta/mediaviihteestä. Bollywoodin elokuvissa taasen yhteisön perinteisten fantasioiden toteuttaminen on niiden elokuvien perusfantasialataus, yhtenäiskulttuurin julistavana konstruktiona, hieman eri kulttuurifunktiossa.

Godardin väkivaltaviihde-eksistentialismissa ihminen muodostaa idntiteettiä vain toiminnan kautta - ei olemisen kautta. Oleminen sammuu ilman konfrontaatiota juurettoman identiteetin hahmoilla - Aivan kuten Samuel Beckett:in "Huomenna hän tulee", Waiting for Godot (kts Wikipedia), näytelmässä.

Mikään muu opus ei ole niin kaikin tavoin vastakkainen ja käänteinen mm. Gilgamesh-eepokselle (ja Godot:ille) kuin Uuden testamentin Ilmestyskirja. Kun myyttisestä tarinoinnista tehdään kirkkoisien uskontopoliittista vihaideologiaa, kostoteologiaa, pelotteluismiä ja henki-ruumisajattelun uusplatonilaisen täydellistä splittaamista, ei voida olla kauemmaksi eksytty myyttisestä mysteerisymboliikasta ja uskosta.

Waiting for Godot
-käsikirjoitus pdf English play script


Cambridge University Press pdf:
PIERROT LE FOU

• RANSKAN UUSI AALTO näytökset kevät Kava
  

http://www.kava.fi/esitykset













Cannes Winner Films - DVD list




.

Apinalauma ja piispan sauva - kirkolliskokous ja kansankirkon kirous

Uusin kirjoitus 11 2010:

Arkkipiispan ylimielinen kirkolliskokouspuhe

Kirkko on muuttumattoman uskon, "puhdasoppisuuden" suojelija.

Kirkolla on suuri tehtävä.
Kirkko on olemassa suuren tehtävä takia.
Kirkon valinnat ovat oikeutettuja suuren tehtävän kautta.

Kirkon arvot riippuvat vain suuresta tehtävästä?

Siksi kirkolliskokouksen tärkein julkinen aihe nyt onkin kummien lukumäärä. Ja vallan keskittäminen takaisin sisäpiirin jäsenille kirkkopolitiikassa:

Tulevaisuudessa Suomen luterilaisen kirkon maallikkojäsenet eivät ehkä enää pääse äänestämään kirkkoherranvaaleissa. Kirkkohallitus esittää, että vaaleja muutettaisiin niin, että kirkkoherran valitsisi kirkkovaltuusto tai seurakuntaneuvosto. www.lansi-savo.fi

Tämän kysymyksen ratkaiseminen varmaan pelastaa kirkon jäsenkadolta, uudistaa kirkon ihmisystävälliseksi ja poistaa uskottavuusongelmat.

Seksuaalisuuskysymykset, ihmiskuvakysymykset, rasisminvastainen työ ja arvokysymykset ihmisten arkipäivän toiveista ja tarpeista paikallisseurakunnan suhteen jätetään median hoidettavaksi. Kirkolle erilaisten syrjiminen ei ole ongelma, koska kirkon oman opin puhtaus ja jumalallisuus ei ole ongelma, vain erilaiset ihmiset voivat olla ongelmia kirkon pyhän tehtävän kannalta.

"Successio apostolica" tarkottaa oppina sitä, että kun vielä tapahtui raamatullisia, kirkon hyväksymiä ihmeitä, joita ev.lut. kirkko ei enää hyväksy tapahtuviksi, niin ensimmäiset kirkon johtajat antoivat itse itselleen pyhän tehtävä organisaation johtamiseksi ja opin määrittelemiseksi, mitä ei voi järjellä käsitellä eikä kyseenalaistaa. Näin kirkko on oppiaan, tehtäväänsä ja omaa itsekäsitystään varten, ei ihmisten tarpeita varten.

Johtajien successiolla ja uskon suojelijan vakanssilla perusteltiin myös ensimmäiset vainot kun Neuvostoliiton puolueen terrorityyliin Rooman valtiokirkoksi ylennetty, epätoivotuista karsittu kirkko, aloitti vainot koko kansakunnan uskonnollisuuden puhdistamiseksi kerralla Jumalan tahdon mukaiseksi.



Paimenpoika-Jeesus muuttui Pantokratoriksi, kaikkivaltiaaksi kristuskeisariksi, tukemaan maallisen keisarin samankaltaisuutta valtakirkon kristuksen kanssa. Kansalaisille maalattiin maalauksia, joissa jyrkkäpiirteinen alfajohtaja Pantokrator paiskasi rennosti kättä keisarille ja osoitti siten keisarikaverinsa hallitsevan maailmankaikkeutta Jumalan pojan kanssa.

Muinaiset kirkolliskokoukset olivat alunperin riitaisia nyrkkitappeluja ja keisarin mielistelyooppera kuin nälkäinen apinalauma taatelipuun äärellä. Nyt meillä on sivistynyt ja todellisia ongelmia huolellisesti välttävä Ruotsin kirkon mallin mukaan suojastrategia, muutoksia hylkivä valtapolitiikka.

Hajota huomiot ongelmista ja hallitse. Piiloudu ja äläkä paljasta päämääriäsi.

Kirkolliskokous ei ole demokraattinen, se ei edusta millään tavoin tasaisesti jäsentensä uskomuksia ja toiveita. Tämä epädemokraattinen systeemi pidetään pystyssä näennäisdemokraattisilla seurakuntavaaleilla, joiden tiedottaminen on ollut mahdollisiman hämärää ja epäselvää. Vain sisäpiirin jäsenet ja kunnallispolitiikasta ulos jääneet wannabe-poliitikot ovat kiinnostuneita seurakuntansa verotulojen hallinnoimisesta.


Eurooppalaiset kirkkokunnat ja kaikki tarkkoihin dogmeihin nojautuvat uskonnolliset yhteisöt ovat äärimmäisen hierarkisia. Ja se merkitsee vallan hajauttamisen aktiivista torjumista, vallan rakenteiden ensisijaisuutta ja vallan statussymbolien korostamista. Itsestäänselvää muutosvastarintaa ja staattista systeemiä missä tahansa osa-alueessa.

Eivät piispat huvikseen tai muotikäsityksensä takia kanniskele jalometallisia ja timanttisia piispansauvoja vaan se on heille puhdasta fallista valtaa kantaa suurinta keppiä johtajan ehdottomana symbolina muiden miesten edessä.

Ihmisten symbolinen statushimo juontuu miljoonien vuosien takaa. Symbolien korostaminen ei tapahdu ilman seuraamuksia yhteisön dynamiikassa. Jos apinayhteisössä kannat isompaa keppiä kuin lauman alfa, sinut tapetaan aika nopsaan.

Piispojen statusfalloskaipuu ei eroa mitenkään lahkojohtajien statusvenkoilusta ja profeetallisesta rahankerjuusta. Kai nyt jokainen lahkonjohtaja haluaa piispan kuukausipalkan ja etuja, n.6000 euron ja auton kuskeineen? Kohtuullista. Halpaa. Pientä hengellisten aarteiden rinnalla.

Yhteisön funktio muuttuu johtajakeskeiseksi, mitä tarkemmat moraalispeksit ja ankarammat käyttäytymissäädökset yhteisökulttuuri omaksuu. Käyttäytymissäädökset nousevat suoraan hierarkisesta apinalaumaperinteestämme. Ryhmän turvallisuuteen liittyy eheyden toive. Yksilön oma identiteetti on ollut täysin oman hierarkisen aseman varassa. Siksi erilailla käyttäytyvät ja hierarkian ajatusta torjuva ryhmän jäsen saa osakseen ryhmän pyhän vihan.

Riippuvuus toisista ryhmän jäsenistä ei tosiaankaan luo automaattisesti suvaitsevaisuutta.

Useinmiten sitä ankaramman hierarkian ryhmä, mitä "tiiviimpi" ja säädellympi ryhmä. Kautta aikojen on hierarkisissa ryhmäkulttuureissa korostettu ryhmän jäsenien nöyryyttä ja johtajan fantastista, lohduttavan varmaa, isällistä valtaa. Ainoa vapaudesta nauttiva yksilö, jonka asemasta muut uneksivat. Jokainenhan ihailee johtajaa, jolla on kaikkien toivomaa valtaa, mutta jotta osoittaisit olevasi hyvä ryhmän jäsen, osoitat nöyryytesi johtajalle. Jonka valtaa siis ihailet, luovutat sille omaa vapauttasi. Ja toimit vallanpitäjän puolesta saadaksesi vallanpitäjän suopeuden.

Johtohahmon täytyy olla ihailtu ja riippumattomuutta näyttelevä johtaja, vaikkakin olisi materiaalisesti tasa-arvoinen jossakin erikoislahkossa (mm. hutteriitit, monet nuoret lahkot). Johtajan täytyy yleensä (valitettavasti) osoittaa, ettei hänen silmilleen hypitä. Johtajaehdoks ei voi samaistua heikkoihin vaikka voikin ylistää heikkouta ja riippuvuutta - mitä itse ei missään nimessä arvosta johtajuuden identiteetin kaipuussaan.

Normaaliksi haluava tarvitsee ryhmän hyväksynnän.
Ryhmä tarvitsee normaalin, joka tarvitsee varmistettua normaaliutta.

Johtajaa tarvitsevassa ryhmässä on usein samanlaista psykodynamiikaa kuin koulukiusaajaa komppaavassa ja ihailevassa koululuokassa. Koulukiusaamisen ryhmädynamiikka ei nouse tyhjästä vaan sosiaalisen evoluution aamuhämärästä.

Johtaja ja koulukiusaaja valvoo yhteisön itseihailun etuja samalla dynamiikalla: laittaa erilaiset ruotuun. Yhteisö saa tyydytystä, kun erilaiset saavat opetuksen ryhmän monokulttuurin "uhmaamisesta".
"Me emme hyväksy sinua - meillä on yhteinen mielipide ja maku, jota sinä et kunnioita".

Ryhmä saa kokea samankaltaisuuden ja varmistetun jäsenyyden autuuden ja jokainen tietää, ketä mieliställä. Mielistelyhän olisi turhaa, jos ryhmä ei tukeutuisi hierarkiseen identiteettiin. Samanarvoisuus voisi tuntua stressaavalta kaaokselta ilman hierarkiaa, jos tukeutuu liskoaivoihinsa ja apinanvaistoihinsa. Kehittynyt yhteisö vaatii kehittyneen itseymmärryksen ja analyyttisen itsearvostuksen.

Viimeviikkoisessa keskustelussa (Liberalistit kirkon kannalla uskonnollisuutta ehkäisemään) väitettiin, että hutteriittien ryhmässä ei olisi omia eliittiryhmiä, pomon suosikkeja. Sais olla aika hyvä sosiologinen seurantatutkimus, että tuon uskoisin.

Hutteriitit ovat kuitenkin vain yksi kalvinismin alaryhmä.

Ehkä mielenterveydelle lievempi ryhmäversio mutta kuitenkin suorittamis- ja vertailuhulluudessaan kalvinisteja. Hutteriitit eivät ole suvaitsevaisia korkean työmoraalin ihanteissaan vaan erittäin kovia moraalistandardien kyhäilijöitä luodakseen moraalikoodin. Kuka saa arvostuksen, kuka halveksunnan. Kuka uhrautuu tarpeeksi yhteisön puolesta, saa yhteisön (ja varsinkin moraalia ja saavutuksia valvovan pomon) hyväksynnän.


Kysymys Suomen kirkon eroamisaallosta ei ole eroamisen uudesta mentaliteetista, säästöajattelusta tai syvällisestä ajattelusta vaan vain nyt tapahtuvasta suvun ja tuttavien sosiaalisen paineen häviämisestä.

Kirkon jäsenyys on ollut hyvän, normaalin kansalaisen selkeä standardi. Yhteiskuntaan hyväksymisen ehto. Muu on ollut pelättävää, kauhistuttavaa ja halveksuttavaa. Jumalaa, yhteistä identiteettiä ja yhteiskuntaa uhkaavaa.

Kirkko on ylätasoltaan hurjan fundamentalistinen ja koko ajan vain jyrkkenemässä - huolimatta suopeudesta mahdollisimman montaa kirkkoveron maksajaa kohtaan. Kirkkoherrat antavat hyvinkin jyrkkien fundamentalistien kirmata kirkkopellossa vapaasti, koska vain heillä riittää jonkinlaista intoa kannatella kirkkokulttuurin sovinnaisuuksia ja unelmia uskonnon elimellisestä osuudesta valtion toimintaan. Vaikka opillisesti Luther on samalla sidottuna sakastin vaatekomeroon. Alatasolla, ruohonjuuritasolla on joitakin seurakuntia toki tullut järkiinsä tämän maailman ongelmiin ja ilmiöihin yksilöllisten työntekijöiden ansiosta.

Lesbosuhteet salliva tuore piispojen myönnytys kirkon työntekijöille on vain median, lain ja yleisen mielipiteen aiheuttama kupru kirkkokulttuurissa kun tosiasiassa kirkkopolitiikassa yritetään kääntää kelloa vimmatusti taaksepäin. Tuomiokapitulien ja kirkohallituksen teologit sekä kirkkoneuvokset nojaavat koko painollaan katoliseen teologiaan - jäsenten siitä tietämättä. Avioliitosta puhutaan pyhänä vaikka Luther kielsi selvästi avioliiton sakramenttiajatuksen ja kirkon rituaalimerkityksen korostamisen. Jumalanpalveluksia jäykistettiin äitikirkon katoliseen ja pappiskeskeiseen suuntaan. Pappi on jumalanpalveluksen palvonnan kohde, käykää vain katsomassa lähintä sunnuntaiaamun rituaalia.

Protestanttisen luterilaisuuden mahdollisuudet soljuvasta yhteisöllisyystä ja elämään suuntautuvasta oivaltavasta uskosta jätetään aktiivisesti käyttämättä kun suojellaan uskomattomia katolisen kirkon kyhäämiä maagisia uskomusoppeja. Kirkko on takertunut rituaalititaniciin kuivalla aavikolla. Luterilaisen näkemyksen mukaan usko ei pyhitä elämää vaan elämä pyhittää uskon. Uskonto ei saa olla loittoneva pelastuslautta elämän ongelmista.

Kirkkoherrojen kirkkopolitiikan tärkein muuttuja ja vaikuttaja on yhä valittava seurakuntalainen, järkyttynyt ValiMummu: jos joku valittaa jotakin kirkon toimintaa liian maalliseksi tai oudoksi, kirkkoherralla menee pikaiset housuun. Kunhan kaikki pysyisivät vain hiljaa kirkossa.

Kirkko ei ole kansankirkko. Ikinä ollutkaan.

Vai onko kansankirkko tosiaan skeema uskonnollista rituaalikulttuuria, että saadaan kiron palveluksia käyttämään ihmisiä, joita kiinostaa vain estetiikka ja rituaalit ilman mitään kiinnostusta uskonnollisen suuntauksen sisältön? Siinä kirkko on onnistunut täydellisesti.

Kirkkoon kuuluminen ja uskonnonopetus ei ole ollut vapaaehtoista monokulttuuria luovassa valtiossa eikä ole sitä vieläkään: lapsi ei saa kieltäytyä uskonnontunneilta. Kirkko toteutti lahkojen lainalaisuutta: Totuuden omistaminen oikeuttaa ehdottoman vallan käyttöä. Siksi valtiokirkko on yhä teologisesti ja juridisesti mahdollinen jäänne. Kirkonmiesten, kuten muitten virkamiesten, on toimittava valitun totuuden tärkeyden takia vaikka kyynärpäitä käyttäen.


Hippisävytteinen Kansankirkko-käsite ja aivan uusi armonvuodatus ilmaantui joskus 1969, kun kirkko huomasi aijemman tuomion ja synnin kategorisen strategian vanhentuneeksi. Viidesläiset olivat aloittaneet oman helvettisaarnakampanjansa kautta Suomen ja kirkko halusi ottaa etäisyyttä ja tuoda hiljaista arvovaltaa esille tällä kertaa turvallisen isähahmon muodossa. Tunnollisen kristityn nöyrä pelko ei enää motivoinutkaan kansalaisia kirkkoon ja kirkkohäihin. Tällöin luotiin aivan uusi mediastrategia, kirkkokuva, kaikkien kansankirkko kaikille. Helvetti-sanaa alettiin häivyttämään saarnoista, vaikka se yhä kirkon pelastusdogman mukaan liekehtii perusmotiivina lapsenkin pikaiselle kastamiselle.

Kirkko on hyvin selkeästi työntekijöilleen roolipalveluna, työntekijöiden hierarkialle rakennettu identiteettiautomaatti, kuninkaan luoma virkamiesorganisaatio, joka nyt viimeisenä keinona, lähes epätoivoisella tavalla vehtaa epäluterilaisten fundamentalistien (viidesläisten yms) kanssa - niin kauan kunnes viimeinenkin "virallinen" arvovalta on haihtunut ilmaan tavallisen kansan silmissä. Silloin kuolleetkin haluavat muualle kuin nostalgisille kirkkomaalle ja kohta kirkon mehevän varakas raato menee amerikkalaisperäisten (evankelikaaliset yms kalvinististen ) uskonnollisten järjestöfirmojen ahmittavaksi.

Piispojen strategia olla kaikkien kiihkouskonnollisten järjestöjen ystävä, mahdollisimman suuren jäsenmäärän takaamiseksi, luo yhä mahdottomamman ja nopeamman romahduksen mahdollistavan aseman: kirkolla ei käytännön ratkaisuissa olekaan omaa aktualisoitavaa oppia eikä tarvetta muutokselle, kun kaikki hyväksytään eikä mistään saa piispoja enää sanomaan innostunutta mielipidettään. Paitsi uuden kirkon avajaisissa.


Luterilainen yleinen pappeus, ihmiskeskeisen henkisyyden, empaattisuuden ja epähierarkisuuden solidaarisena perusideana on hylätty korostettaessa kirkon työntekijäkeskeistä työnantajakuvaa. Kirkolle "delegoitua", ihmiselämää pyhittävää, hierarkista sakramenttivaltaa. Arkielämä oli kirkkoisien mielessä saastainen ilmiö, jota pyhittämään kirkkolaiva kellui maailman paskassa.

Kirkko on suuri eläkelaitos, maalordi ja kiinteistöbisnes. Medialle ei kirkon varallisuutta (n. 22 miljardia) voida missään nimessä paljastaa vaan toimittajien edessä diakoniatyö on piispojen sydäntä lähellä. Kun valmistaudutaan pahojen päivien varalle ja puolustetaan kirkkolain suomia etuoikeuksia muihin uskontoihin nähden, halutaan unohtaa Lutherin tuima kapina organisaation itsepalvontaa ja itsetarkoituksellisuutta vastaan.

Teologit, ja varsinkin toimittajien kunnioittama piispa Huovinen, vapisevat ja väistelevät ihmiskeskeisen humanismin edessä, koska sen mittana on "vain" ihminen.

Korkeakirkolliset tahot esittävät "perinnearvoista" kirkon olemukselle perusteluja, merkitystä, perimmäistä tarkoitusta. Jotakin epäinhimillisen tuonpuoleista oppia kolmesta miesjumaluudesta, josta ei voi väitellä. Puhdasta totuutta, transsendenttistä vastaansanomattomuutta. Papeille on kova kicksi esittää puhuvansa Jumalan puolesta, hurja egotrippi. Toisen todellisuuden puolestapuhuja, Jumalan puolustaja.

Ikuisia, ylihistoriallisia merkityksiä, joiden rinnalla ei oikeastaan ole ollutkaan mitään uskonpuhdistusta eikä eri oppisuuntauksia.

"Paluu" kulta-aikaan ja erehtymättömyyteen hyvän ja oikean fundamentaaliin tietämiseen on useimman uskonnon metasanoma.

Teologien hehkuttama ekumenia, käsitys kaikkien kristittyjen kirkkojen samankaltaisuudesta ja yhdistymisestä, on fantasiana ikään kuin mahdollisuus toteuttaa "mennyt" kulta-aika, paluu alkuseurakunnan yksimielisyyden taivaaseen, uudelleensynnyttää yhteisen uskon sokea symbioosi, mielikuvana ja teologisesti. Se on sitten sivuseikka, kuinka byrokraattinen ja tasa-arvon kompromisseille kylmä katolinen äitikirkko on.

Katolisen kirkon ylpeys ja ehdoton auktoriteetti ilman neuvotteluja median tai valtion kanssa on status, jota omaan luterilaiseen "nöyristelyyn" kyllästyneet pullapapit ja kakkupiispat himoitsevat.

Piispa Eero Huovinen on lanseerannut todella ahkerasti kirkon historiallista pelastustehtävän oppia, jota ei voi eikä tarvitse järjellä perustella. Huovinen on adoptoinut ja soveltanut ahkerasti katolisen käsitystä siitä, että kirkko on ainoan uskon ainoa kantaja, korvaamaton perinneastia, joka vie pyhää oppia eteenpäin. Evankelisluterilaisten kirkon tarvitse siis vain lukea katolisen kirkon perinteitä ja unohtaa ulkomaailman muutokset niin se selviää koettelemuksen myrskyissä?

Huovinen osaa lukea ja valikoiden valita Lutherin opeista ja lausahduksista pointteja, jotka tukevat tätä maailmaan sovittamattomuuden oppia kirkon olemukselle. Tämä tarkoittaa protestanttisuudesta pois hivuttautumista, ekumeenista nöyristelyä paavin kynnyksellä.

Huikein teologinen kaappausparadoksi hänellä on esimerkiksi "Vain uskosta" -ajatuksen soveltamiseen kirkon kannalta, ei yksilön - vaikka Luther korosti puheissaan arkijärjen ja arkielämän laadun tärkeyttä. Uskon ja hyvän tavoittelemisen suhteuttamista hyvän elämän kautta - eikä sovittamattoman kirkon kautta.

Lutherin yleinen pappeus on Huoviselle huono vitsi, tyhjä ideaali mutta hyvä luterilaisutta lypsävä saarnanaihe "yhteisen uskon" ideaalina. Tavallisesti Huovinen ryhtyy vitsaileman lupsakkaasti, kun esitetään joku häntä uhkaava oppinäkemys, varsinkin tästä yleisestä pappeudesta. Mitä, katolisen organisaatiokäsityksen mukaiset suomalaiset papitko turhia. Kun Huovinen suuttuu, hän alkaa hymyilemään - ja siksi häntä pidetään lupsakkaimpana piispana.

Huovinen on saanut elämälleen merkityksen kun saa olla ihmeellisen ylihistoriallisen succession eli Pietarin tehtävän jatkaja - vaikka Jeesuksen veli Jaakob kaappasi seurakunnan johdon Pietarilta ja teki aivan tyhjäksi evenkeliumeihin merkityn, kirkolle tärkeän uskon Pietarista seuraajien johtajana.

Huovinen on puhunut tiedekunnassa selvästi siitä, kuinka katolinen kirkko alunperin sai succession ja siis mikään ei ole esteenä kirkkojen yhdistymiselle, kun katolinen kirkko on "palannut" väärinkäytösten tieltä originaaliin tehtäväänsä totuuden ja moraalin julistajana. Afrikkalaisten kuoleminen katolisen kirkon kondomikieltoon ei tietäkseeni ole ollut kovinkaan suuri kysymys tuomiokapitulien ekumenia-teologeille.

Kirkko suojelee oletettua oppiaan vaikka pohjoismaisella käytännöllä ei ole nyt enää niin ole väliä. Tämä perinnön suojelutehtävä on sisäpiirin hieno velvollisuus, soveltaminen arki-Suomeen vain vaivannuttava välttämättömyys ihmisten modernin laiskuuden takia; Kyllä vielä ihmiset synnintunnossa ja helvetinpelossa tulevat koputtelemaan kirkon ovia, niin kuin silloin ennen.

Oi aikoja.

"Kirkon on noustava riistokapitalismia vastaan

- Onko kirkko korruptoitunut? "

pastori Kai Sadinmaa HS.fi& vastineet

Katso Kai lyhytelokuvassa: Jos en nauraisi

Oopperatähti hyökkäsi homoja syrjiviä pappeja vastaan



Jorma Hynnisen kirjoitus Kotimaa-lehden mielipidepalstalta
- huhtikuu 2009 




"Avioliitto on yhteiskunnan perusta"

- ja homot siis tällä perusteella uhka yhteiskunnalle?

Upotettaisiinko kirkko
valtion budjettiin?

"Tutkimuksen" eli kirkkohallituksen promootion kirjottaja-teologi 

on itse hakenut aikaisemmin kirkkohallituksen virkaa

Keskustelu IS

Millaisia kokemuksia rippikoulusta

"Branded Spiritualism"

" Branded Spiritualism tuo mukanaan myös spiritualiteetin selkeämmän välinekäytön: brändätty spiritualiteetti tarjoaa käyttäjälleen tämän toivomaa sielukkuutta, syvällisyyttä, uuden ulottuvuuden, jota vastaanottaja ei voi hallita. Brändätty spiritualiteetti tekee kantajastaan mystisemmän, voimakkaamman, intensiivisemmän ja ulottuvamman eli kaikkea sitä, mitä materian leivän päälle tarvitaan tyhjyyden, latteuden ja yllätyksettömyyden poistamiseksi. Brändätty spiritualiteetti tuo kantajalleen vihdoin sen karisman, jonka kosmetiikkateollisuus lupasi toimittaa jo ajat sitten. "

God's Own Country:
Religion and Politics in the USA


Evankelikaaliset ja uskonnolliset elämäntapamarkkinat

Dosentti Markku Ruotsilan mukaan Suomessa ei ole Yhdysvaltain kristillisen oikeiston tapaista poliittista ryhmittymää, vaikka konservatiivikristityille tyypillisiä teemoja esiintyy suomalaisessakin puoluekentässä. – Vertailu ei oikein toimi, koska suomalainen kristillisyys pohjautuu luterilaiseen traditioon, amerikkalainen puolestaan kalvinismiin.

Moraalinen paniikki puhtaan heteroliiton puolesta
Ykkösen Aamu-TV haastattelussa mm. kristillisen
maailman puolustaja kansanedustaja Päivi Räsänen 6.5.09

.

Valkoisen maalin hehku - kirkon armovyöry häpeään hukkuvalle kansalle

- päivitetty ii -

Miksi peruskivaa ja harmitonta ev.lut. kirkkoa pitäisi töykkiä ja arvostella?

Eikö kirkko ole suomalaisen identiteetin tärkeä osatekijä?

Miksi kirkkoa ei välttämättä voi nähdä harmittomana, jopa nykyisen suomalaisuuden luovuttamattona osana?


Kysymys onkin kansalaisten muokkauksesta kulttuurikonnotaatioissa, hämärästi omaksutussa omakuvassa ja jatkuvuuden mielikuvan ohjatuista hegemonioista. Painostuksesta ja sen seuraamuksista. Valtion kirkkolaki on tätä ollut takaamassa satoja vuosia. Ongelmista ja tiedostamisen sokeista pisteistä.

Kysymys on myös valkoisesta maalista kirkoissa.


Se, että noin 82% kuuluu kirkkoon ja jotain 96% käy rippikoulun kertoo maailmanennätyksellisestä, uskomattomasta yhden kirkkokulttuurin penetraatiosta hyväksynnän kulttuurikonnotaatioissa. Rauhan konnotaatiot ja kevyen uskonnollinen varmuuden sinetti epätietoisuutta aiheuttavien suurien asioiden edessä.

Oikeus perustelemattomaan sitoutumiseen matalan profiilin uskonnollisuuteen?

Rentoa mielenrauhaa?
Tapakulttuurin omaksumisesta ja turvamielikuvien kulttuurisesti määritetyssä tavoittelemisessa? Ilman paineita ja pakkoa?

Eivät ihmiset tosiaan mene vakaumuksesta tai tarkoituksesta kirkon rituaalien piiriin. Homma on vain niin kulttuuriin, omakuvan tulkintaan, siihen ladattuihin uhka-/turvatuntemuksiin sisälle sidottu ja ohjelmoitu.

Muslimimaat elävät vain sitä vaihetta, mikä täällä vielä oli joku 140 vuotta sitten. Tai paljolti vielä myös 1950-luvullakin. Jumalanpilkasta linnaan ja helvettiin.

Uskonto on täällä yhä valjastettu tarkkaan politiikan välineeksi, "yhteiskuntarauhaksi", hyvän määrittäjäksi. Vakauttajaksi. Turvainstituutioksi ja poliittisesti tärkeäksi epäpolitisoitumisen kanavaksi (rauhan aikana).

Varmaankin moni lukija myöntää edes sen, että sisällissodan ja jatkosodan aikana kirkko ei eronnut lainkaan nykyisten mullahien uskonnollispoliittisesta propaganda- ja kirouskoneistosta.

1989-laman aikana kirkko aktiivisesti passivoi kansalaisia nöyrtymään ja tukemaan vallanpitäjiä eli kirkko oli mm."rukousasenteen" katta tukemassa virkamiesten kampanjaa kansalaisten epäpolitisoimisessa. Kansalaiset olkoon puuttumatta sisäpiirien peliin ja pyytäkööt vain jumalalta armoa kulutuksen synteihinsä. Laman aiheuttajat pääsivät pälkähästä ja kansaa lyötiin kuin vierasta sikaa.

Kirkko ei ole purkanut fasistisia kontrolli- ja hahmotustapojaan, joten kirkko on milloin tahansa aktioitavissa sisällissodan ja jatkosodan kaltaiseksi oikeiston propagandakoneeksi, sodan, vihan ja tappamisen pyhittämiskoneistoksi. Kirkko ei ole tähän mennessä sitoutunut prosessoimaan hierarkiakulttuuriaan ja väkivaltakoneiston metaforista mekanismiaan irti menneisyyden olemuksestaan.

Kirkolla on ollut järjestelmällinen vuosisatojen häpeä- ja mitättömyysprojekti suomalaisia varten, jonka hedelmistä se nyt hiljaisesti nauttii. Armon värikästä ja kivaa akuankka-laastaria märkivään paiseeseen. Röyhkeän itseriittoisat suomalaiset nöyriksi kuninkaan alaisiksi.

Uskonpuhdistustahan Suomessa ei koskaan oikeastaan tapahtunutkaan kuin vain keisarin virkamiesten komentoportaan organisoinnilla - ja siksi hehkutettu luterilaisuus on kuin vain ohut lehtikultakerros ortodoksisen kirkon sipulissa. Kuuluisa työhulluus eli "ahkeruus" oli Ruotsin kirkon ylpeä projekti Suomen maaorjien muokkaamiseksi eikä mitään luterilaisuutta. Luther korosti elämästä nauttimista ja vertailemattomuutta (vielä ollessaan tervejärkinen, epärasistinen ja epäpoliittinen). Kirkon muuttuminen "luterilaisen" joviaaliksi tukikulttuuriksi ja armodiskurssikis on tapahtunut vain jälkijättöisesti ulkopuolisen paineen kautta, kansalaisyhteiskunnan skandinaavistumisen, ruotsalaisen sosiaalipolitiikan myötä.

Kirkko on nyt kauniiden ajatusten tehdas, mutta ydintä, valtiokirkon ideaa ja sen reaalimaailman lainalaisuuksia, valtafantasmaa, rituaalikoneistusta ja piispojen kuningasjumaluutta ei ole suostuttu muuttamaan kuin vain kosmeettisesti kovan painostuksen edessä (mm. väestörekisteri EU-aikaan valtiolle, hautaushinta kaikille sama, jotta hautapaikkojen yksinoikeus yhä kirkon hallinnoinnin yksinoikeutena valitusten paineen alla, yms).

Italian Mafia harrastaa ydinseuduillaan dynaamista asennemuokkausta, samankaltaista kuin kirkon toiminnan perusidea on ollut tuomio/lunastus-akselilla. Sitouttamista. Mafia järjestää hyvät hammashoitoedut yms ystävilleen ja torppaa samalla kuitenkin yhteiskunnan toiminnan ja sabotoi valtion palvelut. Niin tässä syklissä yhteiskunnan toiminnan toimimattomuus ajaa ihmisiä kannattamaan mafiaa "toimimattoman" yhteiskunnan vastavoimana.

On käsittämätöntä luulla, että kulttuuri on ihmisten valinta juuri nyt ja vain tässä hetkessä. Meitä muokkaa meistä itsestämme vyöryvä historia kuin tsunami identiteettimme kasvualustan yli.

Kirkolla on aina ollut demonisia keinoja koukuttaa ja ehdollistaa ihmisiä ja johdattaa ihmisiä riippuvaisiksi kirkosta. Papin dramaturginen roolihan on jumalanpalveluksessa toimia Kristuksen sijaisena. Kaste uskon sinetinä. Kirkkoahan ei ole kiinnostanut jäsenien usko tai ihmiskuva vaan sitoutuminen rituaaleihin.

Polttorovio on Suomessakin ollut hyvin viekoitteleva houkute, vastapaino olla kuninkaalle uskollinen ja hylätä muinaisuskonnon "saatanalliset" rituaalit. Montaa ei poltettu 1300-luvulta lähtien, (kun näitä tapauksia tallennettiin pöytäkirjoihin siitä lähtien) mutta kyllä parisataa teloitettuakin riittää ihmeen runsaaksi peloitteeksi parin sadan vuoden aikana koko kansalle.

Kuinka paljon teloitettiin vuosina 900-1300, siitä ei ole mitään merkintää missään asiakirjoissa, vain paavin lupa vapaasti hyökätä suomalaisten kimppuun vastarinnan täydelliseksi nujertamiseksi.

Traumat eivät koskaan häviä alitajunnasta vaikka historiankirjoitus hävitettäisiinkin.

Normaaliksi haluava tarvitsee ryhmän hyväksynnän.
Ryhmä tarvitsee normaalin, joka tarvitsee varmistuksen normaaliudelleen ryhmältä.
Varmistettu ja brändätty suomalainen samankaltaisuuden normaalius tarvitsee halveksunnan ja toiseuden vastapainoksi. Keitä ovet ne, jotka eivät ole me.

Se kirkon valta ja symppaaminen, mitä nyt näemme suomalaisten asenteissa "harmittomaan kirkkorituaaliuskonnollisuuteen", perustuu satojen vuosien möyhentämiseen ja se perusturvallisuus, jota suomalaiset tuntevat kirkon suomasta mielenrauhasta perustuu hyvin piilotettuun ja maskeerattuun helvettipelkoon takaraivossa. Kuka nyt haluaisi olla kirotun erilainen laitoihin potkija kun tarjolla on maltillisen siunattu asema kuninkaan, papin ja Jumalan silmissä. Kuka nyt riskeeraa lapsensa helvettiin joutumista ja välttää romanttista kastetta rakkauden merkkinä. Sehän on vain yhteisön hyväntahtoista juhlintaa yksilön liittämisestä yhteisöön.


Kirkkoisien tulkinta alkuseurakunnasta ja siis seurakunnan olemuksesta oli ylihistoriallinen.

Tämä tarkoittaa sitä, että alkuseurakunnan ydinjäsenten Magdalan Marian valinnat ja jäsenten salaisen toiminnan aktiivisuus ei merkinnyt mitään vaan vain passiivinen Pyhän hengen (kirkkoisien opinmmärittelyn ja uudelleentulkinnan) odottaminen. Jeesuksen seuraajien valinnat ja tasavertaisuuden solidaarisuus voitiin näin siten ohittaa kirkkoisien toimesta ja muodostaa valtasysteemin määrittelemä kirkko juutalaisen synagogayhteisön miesjohtajamallin ja puhtauskategorioiden mukaisesti. Kaikki tulkittiin uudelleen siirtämällä keskukseksi "Pyhän hengen ohjaus", oppi, jota sai vain tulkita miesjohtajien toimesta. Organisaatiota eivät muodostaneet enää itsenäiset soluryhmät vaan "ortodoksian" eli puhdasoppisuuden "oikeuttama" valvontasysteemi. Runtua ryhmään ja ammutaan sitten rivit suoraksi.

Kun keskustelee ihmisten kanssa esim lapsen kastamisesta ja yrittää analysoida ihmisten back up turva-ajatuksia hyvän fiiliksen varmistajana, kohtaa yllättävän nopeasti pinnan alta värisevää pelkoa ja ahdistusta. Sitä samaa punahehkuista mielikuvaa, niitä helvettikuvia, joilla kaikki Suomen kirkot oli maalattu täyteen satojen vuosien ajan.

Kun ihmiset oli saatu sosiaalistettua kirkon ajatusmalleihin, symboliseen uskonnollisen maailmantulkinnan hierarkiaan ja tarvitsemaan kirkon tarjoamaa pelastusta kirkkoisien ja ilmestyskirjan psykedeeliseltä kadotukselta, kaikki kirkkoseinien helvettikuvat maalattiin valkoisen maalin alle. Alkoi sivistyksen aika, suomalaisten arvojen aika - mutta ihmisten ehdollistumismekanismeista ja ahdistuskomplekseista ei historiallinen uhkakuvien prosessi ole hävinnyt minnekään.

Kirkko näkee itsensä ainoana varmana pelastuksentuojana ja tähän oppiin on implisiittisesti sidottu oppi kadotuksesta - vaikka armoa kirkko tarjoaa nyt yltäkylläisesti kaikile jäsenilleen. Opin dikotomia ei ole kadonnut minnekään vaikka se onkin valkoisen maalin alla.

Varhaisen juutalaiskristillisyyden jäljillä
Teologinen aikakauskirja 4/1999
Matti Myllykoski ja Petri Luomanen

html / PDF

" Käänteentekevässä tutkimuksessaan toisen vuosisadan kristinuskosta kertoviin lähteisiin Bauer osoittaa, että Edessassa (Itä-Syyria), Egyptissä ja Vähä-Aasiassa myöhemmin harhaoppisina pidetyt kristinuskon muodot hallitsivat kenttää ennen "ortodoksian" kehittymistä ja nousua valta-asemaan. Ainoastaan Rooman kirkon johdon voi sanoa edustaneen jo toisen vuosisadan alusta alkaen ortodoksiaa, jota se levitti ajan kuluessa varsin tehokkaasti itäisempään kristikuntaan. Heresioiden vastainen kirjallisuus oli pitkään yksinomaan läntisten opettajien - Justinos, Irenaeus, Hippolytos - asiana.

- Matti Myllykoski ja Petri Luomanen

jeesusgeneraattori

.