* Nosto
Kun sivistys määritellään "eliitin kunnioittamiseksi", on taide kulttuuripiireissä mahdottomuus. "Hyviksi Tavoiksi".
Taiteesta tulee näin vain alamaisuuden ilmaus.
Isä ja äiti ovat ensimmäinen eliittisi elämässäsi.
Katsoitteko Slavoj Zizek:in "Elokuvan kätketty mieli"-sarjaa? Se on yksi oivallisimpia freudilaisen tulkinnan persoonallisia esittelyjä. Huom. Koko Zizekin sarja luettavissa tekstinä
Keskustelin kaverin kanssa (usein tämä sama asetelma), joka oli lukenut vain Freud-"kriittisiä" teorioita ja kuten on muodikasta, hänellekin freudilaisuus on kauhistuttava vallankäytön, tulkintavallan kirosana. Freud-myönteiset kirjat hän koki pelottavina suggestion lähteinä ja lukemisen siis uhkaavaksi altistumiseksi ilman että oli niitä lukenut. Ei näin, ei näin tulla ymmärtäväksi, tiedostavaksi ja "kriittiseksi".
Olemisenporteilla.blogspot.com:issä oli hyvin mielenkiintoinen kirjoitus "Odysseia emansipatorisena teoriana",
jossa kommentoitiin Adornon ja Horkheimerin tulkintaa Odysseyksen kapitalistisesta vallasta estää miehistönsä feminiinisiltä houkutuksilta ja seksuaaliselta elämän kokemukselta, Seireenien saaren vaikutuksilta. (< korjaus)
Mutta ehdottomasti kapitalisti-eliitti haluaa itse kuulla ja kokea hurmoksen, seireenien antaman ekstaattisen vieraannuttavan elämyksen - mutta haluaa työläisten turvaavan hänen elämyksensä ja todellisuuden pystyssä pysymisen. Työläisten muokatun ja repressoidun vastuu-rationaliteetin avulla eliitti voi kokea vastuutonta ekstaasia ja todellisuudesta vieraantumista mutta ehdottomasti kieltää sen työläisiltä.
Kirkko on nähtävä yhtenä vastaavanlaisena cachena ja puskurina, välineenä realiteettiä ylläpitävien työläisten muokkaamiseksi, jotta eliitti voisi olla moraaliton nautinnoissaan ja ahneudessaan. Kirkko tekee työläisistä ihanteellisia, jotta eliitti olisi vapaa ihanteista ja todellisuudesta.
Ihanteita tarjoavat ja kirkuvat ovat siis ihanteiden ulkopuolella. Neuroottinen moralismi on tätä.
Freudin mukaan neuroottinen kasvatus on suurin mielenterveyden uhka.
II
Itse olen oidipaalisen kulttuuritulkinnan ja psykoanalyysin kannattaja. Koen freudilaisen tulkinnan vapauttavaksi ja myös sen ohessa vaikkapa jungilaisen teorian sitä täydentäväksi.
Silti Oidipus-tarina ja Odysseija on minulle vapaa tulkinnan kohde vaikkakin tiettyjä freudilaisia ulottuvuuksia siitä on helppo lukea ja tulkita. Jokainen saa kokea tarinan omasta henkilöhistoriastaan käsin niin kuin tuntuu. Elokuvia katsellessani koen väistämättä konnotaatioita kreikkalaisiin metatarinoihin ja Oidipus-tarinaan nimenomaan päähenkilöiden kehitysprosesseja JA taantumisprosesseja tarkastellessani.
Kreikkalaisten tarinankertojien poliittinen ja dekonstruktiivinen eetos on tosiaankin usein jätetty sivuun. Oidipus-tarinassa esimerkiksi uskontokriittinen, kulttuuria uudelleen tulkitseva skeema on jäänyt useimmalta "myyttisen" tarinan tulkitsijalta huomaamatta.
Sen kaiken traagisen alullepanija on Kuningasparin usko uskonnolliseen tulkitsijaan. Ennustuksesta tulee itsetoteuttava.
Uskomalla oraakkelin visioimaan tuhoon ja sen kuvailtuun uhkaan, he itse tuottavat tuhon.
Uhkakuvien hallitseminen niitä maagisesti visioimalla on vanhan rituaalimagiakulttuurin perusolemus. Uhkan määrittely on magian voiman edellytys. Tässä kulttuurimme tärkeimmässä kritiikissä, Oidipuksessa, uhkan määrittely nähdään uhkaa generoivana ilmiönä. Vanhempien neuroottisuus kehittyy elämää tuhoavaksi voimaksi.
Tulkitsija-oraakkeli-pappi-profeetan loitsima pelko vanhemmille luo tuhon toteuttavan pelon. Kun demoniseksi tuhon airueeksi ennustuksella merkitty lapsi saa kokea vanhempiensa vihan ja hylkäämisen, hänestä tuleekin tuhovision toteuttaja ja se aikuisten pelkäämä kostava lapsi. Rakkautta kaipaava lapsi onkin uhka ahneesti tulevaisuutta ja lapsen hyötysuhdetta etukäteen korvamerkitsevälle pariskunnalle.
Uskonnon uhkakuvilla ja neuroosiehdollistumilla elävä instituutio estää ihmisten todellisten tarpeiden näkemistä.
Epäolennaisten uhkakuvien yhteiskunta antaa aikuisille vallan olla näkemättä lapsen tarpeita ja lapsen tarpeet - ihmisen tarpeet - ovat uhka (status)yhteiskunnan tiukalle valtahierarkian tarpeelle.
Antiikin tragediaesityksethän keskittyivät nimenomaan sankarien hybriksen - egon paisuminen non-funktionaaliseksi - kritisoimiseen. Ja tragedian jälkeen illalla oli aina vuorossa hurmoksellinen komedia samasta skeemasta sankaria (ja tragedian kirjoittajaa) toisella tavalla säästämättä.
Sankari ei ollut esikuvallinen sankari näytelmien kirjoittajille. Hybridi-sankari, jolla oli jumalien voima mutta joka mokasi jumalallisesti kun unohti inhimillisen/rajallisen puolensa.
Sankaruudesta tragediana tuli äärimmäisen katastrofin katharttinen kokemus katsojalle: Katso, olen nähnyt pahimman toteutuvan. Zeukselle kiitos voin arvioida elämääni ja valintojani nyt uudestaan.
Aristoteles näki kreikkalaisen hollywood-näytelmägenren eli sankarien seikkailueepoksen vaarallisena ja epätaiteellisena.
Vasta toiselle sijalle asetan joittenkin ihaileman kahdenlaisen ratkaisun, jollainen on Odysseiassa: se päättyy eri lailla hyvien ja kelvottomien kohdalla. Tällaista juonta on pidetty parhaana ilmeisesti vain katsojien heikkouden vuoksi; runoilijat tottelevat yleisöä ja kirjoittavat niin kuin se haluaa. Tuollaisen näytelmän aiheuttama nautinto ei ole ominaista tragedialle, vaan se kuuluu pikemminkin komedian vaikutuksiin; siellähän pahimmat vihamiehet kuten esimerkiksi Orestes ja Aigisthos kävelevät lopussa näyttämöltä parhaina ystävinä, ja kukaan ei tapa ketään."
III
Monesti unohdetaan, että Freud piti itseään sosiologina.
Kulttuurintutkijana, yksilön tarpeiden ja käsitysten sekä yhteisön tavoitteiden ja rajojen hahmottajana. Ei ole olemassa ihmismieltä ilman kulttuuria ja sen tulkintatapoja ja virittyneitä tavoitteita. Kuinka minä kelpaan muille.
Vaikka oidipaalinen trauma on jokaisen ihmisen kehityshistorian vaihe ja osa lapsuuden prosessia, niin jokaisen ihmisen oidipaalitrauma ja sen vaikutukset ovat lähes aina erityyppinen kuin toisen ihmisen.
Oidipus-tarinan "freudilainen" tulkinta-ja käyttötapa ei ole suoraan ihmiskuvan tulkintatapa.
Se ei ole kaava eikä missään nimessä sukupuolten eroavuuksia korostava oppi vaan Oidipus-tarina on yksi tärkeä oivallus kulttuurin juonteista tarinan muodossa. Tulkintoja ja sovelluksia tarinasta on miljoonia.
- Oidipus-kompleksi merkitsee itsenäistymisen puutetta. Selvällä suomenkielellä ilmaistuna. Valitettavasti feministinen vihatulkinta on leimannut oidipus-kompleksin terapeutin kontrolloointihaluksi pelotavassa "freudilaisessa" tulkintaperspektiivissä.
Freudilainen ihmiskuva on mielestäni mainio kulttuurintutkimuksen ja -tiedostamisen koostava osa, siis itse asiassa välttämätön osa länsimaista tiedostavan historian ja dramaturgian tajun saavuttamisen edistämistä. Mutta laajassa merkityksessä, hyvin soveltavassa, kaikkia osatekijöitä punnitsevasti ja kumpaakin sukupuolta tasa-arvoisesti soveltaen.
- Ihmisyyden olemusta etsien ja ihmisyyden perversioita eli vääristymiä ja traumoja tunnistaen sekä avaten. Tietysti kaikkea voi käyttää väärin ja Suomessa on aivan liikaa valtaan ja manipulatioon keskittyviä terapeutteja, tietysti myös kognitiivista pikasuggestiota mainostavissa. Itsetuntemus ei kasva nopeasti ja sikis pikaterapiat ovat mielestäni vaarallisia psykopaattien eli itsestään vieraantuneiden ihmisten tuottamismekanismeja.
IV
Elokuvakulttuuri, tuotanto ja sen tulkinta on kiinteästi ihmismielen muutosten, piilolatausten ja rajoitusten kuurupiiloa niin viihteenä kuin vakavampana elokuvina. Yksilön psyyken latausten toiminta ja motivaatiojännitteiden esittely on länsimaisessa elokuvakerronnassa lähes aina pääosassa. Jo tarinan viihdearvo vaatii psyykkistä reaktiota generoivaa tarinaa samaistumismekanismien kautta.
Lisäksi avuttomasti unohdetaan että Freud muutti ajatuksiaan koko ajan ja että niin teoria kuin elämä oli Freudille prosessi. Ajattelua. Freudin tulkintoja ei voi lukea ilman tulkintoja eli ei ole olemassa suoraa ja ainoaa freudilaista luentatapaa mm Oidipukselle. Freudia luettaessa on aina huomoitava Freudin omat neurootiset fokusointitavat.
Freud-kritiikissä on tartuttu vain freudin räikeimpiin semioottis-symbolisiin vertauskuviin, havainnollistaviin kärjistyksiin ja esitetään ne irrallisina, naurettavan tökeröinä ja kärkkäinä, ainakin nykypsykologian kogniitivisen maltilliseen/mekanistiskausaaliseen hahmotustapaan verrattuna.
Kuitenkin kognitiivinen psykologia on viimeiset kymmenen vuotta pakittanut ankarasti takaisin freudilaisiin tapoihin hahmottaa ihmisen psyyke. Mm. alitajunta, tiedostamaton ja torjunta ovat tulleet takaisin suomalaiseenkin "peruspsykologiaan" koska neurokognitiivisissa kovan tieteen mittaustutkimuksissa aivojen käyttäytyminen (mm tiedostamattomat tunneassosiaatiot, trauma-tutkimukset ja suggestioassosiaatiot valhemuistoina) näyttävät olevan prikulleen niin freudilaista kuin maltilliset freudilaiset ovat ihmismielen rakenne-edellytyksiä hahmottaneet.
Tunteet vaikuttavat vahvasti oppimiseen, mieltämiseen, tulkintaan ja muistamiseen. Tätä voi ehkä sanoa freudilaisuuden kognitiiviseksi määritelmäksi.
V
Oidipus-tarina on myös vain viihdyttävän dramaattinen tarina vaikka sen kiehtovuuden syvimmissä tulkintaulottuvuuksissa onkin viitteet lapsen psyyken kehitysprosessin konflikteista ja vaiheista, niiden huimia totuuksia ja oivalluksia. Ihmiskunnan tragedia ja syvimmät perustraumat ovat mielestäni luettavissa tämän tarinan jännitteistä.
Kysymys sotien syistä ja itsetuhoisuuden yllykkeistä liittyy tähän viiltävään ihmisyyden avaukseen. Thanatos-vietti, "tuhovietti" on jotakin täsin kognitiivisen matkimisteorian ulkopuolella olevaa.
Suurimpia draaman kokemuksia ovat ne jännitteet, joita ihminen kulttuurinsa "arvojen" takia torjuu.
" Žižek equates the gap with the Freudian death drive,
as the negative and mortifying "thing that thinks." - wikipedia
Sota on jalostunut thanatos-vietin muoto, jossa yksilöt suostuvat iloiten itsetuhoisaan käyttäytymiseen saadessaan tyydyttävän status-kokemuksen yhteisön identiteettiä luovasta aggressiivisesta käyttäytymisestä. Aivan kuten Oidipus lähti maata kiertämään "suojellakseen" sijaisvanhempiaan hän riemuiten käyttää aggressiota kohdatessaan tiellä uhoavan vastustajan, joka siis olikin oikea biologinen isä.
Sota on tulkittuna projisoitu, tukahdutetun isän tappamisen tarpeen suloinen korvike-sublimaatio.
Yhteisön ulkopuolelle suunnattu aggressio luo turvallisuuden ja merkityksellisyyden tunnetta koska heimon hierarkian kieltämät emootioiden ilmaisut on voitu purkaa.
Torjuntaan yllyttävä Hierarkia ei freudilaisesti ole siis mitään muuta kuin kieltoja.
Jos kulttuuri korostaa ehdotonta auktoriteettia, "auktoriteetin kunnioittamista" ja lasten tunteiden torjuntaa "kasvatusihanteiden" mukaan niin yksilölle sallitaan täysin pidäkkeetön aggressio vasta heimon ulkopuolisille kohteille sodan siimeksestä, joka luo mystistä tyydytystä. Mitä rigidimpi kasvatus, jossa lasten luonnollisen oidipaalista ym kehitysvaihetta syyllistetään ja häpäistään, sitä jännitteisempi, neuroottisempi ja epävakaampi persoonallisuus ihmiselle kehittyy.
Täydellisyyden destruktiivinen toive.
Oidipaalisen konfliktin totaalinen kieltämien jo lapselta moraalisella kasvatusmetodilla luo valtavia jännitteitä, joita neuroottinen kontrolliyhteiskunta voi käyttää ihmisten "motivoimiseen" ja ihmisen turhautumisten kanavoimiseen. Traumaa "torjuva" moraaliprojektio luo traumoja. Yksilön neuroottisesta suorituspaineesta tulee merkittävämpi identiteettiä luova voima kuin yksilön luonnollisista tarpeista. Libidoenergiasta muokataan yksilön tiedostamisesta yhteisön neurooseiksi.
Neuroottinen kulttuuri on idoleihin ja isä-politiikkoihin nojautuvaa spektaakkelikulttuuria, hegemoniakulttuuria, ei yksilöllisiin moninaisuuksiin avautuva kontakti-interaktio.
- Viihdekulttuurimme korostaa viihteellisen ylimielisyyden ja kuluttamisen hegemoniaa tuhoavan kapitalismin ja ahneuden tueksi.
Jos lapsi pakotetaan torjumalla ja kelpaamattomuuden häpeäuhalla vain annettuun (aikuisten hallinnan toiveita palvelevaan) ideaali-identiteettiin, hän ei pysty saavuttamaan realistista ja muutoskykyistä identiteettiä ohittaessaan persoonallisuuden muodostumisen kehitysvaiheita. Silloin todellista itseänäisyyttä ei ole ja yksilön arvo on täysin riippuvainen yhteisön ideaaliprojektioista, jotka usein liittyvät valtafantasioihin korvikkeena yksilöllisyyden degeneroitumisesta välilliseksi hyötyobjektiksi yhteisölle.
VI
Odysseyksen käsittämättömän turhaan pitkitetty haahuilu on mielestäni tätä samaa projektiivista ja korvikkeellista itsenäistymistä. Pseudoitsenäistymistä, naisenpelkoa, patriarkaalista riehumista maanäärissä määritellen "toiseutta mutta patriarkaalisen roolin ottamisesta kieltäytymistä kotona.
Vasta äärimmäinen häpeä saa esille Odysseyksen perusytimen, häpeäkonfliktin ja hän valloittaa vaimonsa brutaalipatriarkaattisella otteella.
- Odysseystarinassa tavallaan halvennetaan ja syyllistetään kiertävän vapaan miehen hippi-identiteetti ja ylistetään uskomattomalla tarinankerronan efektillä ja metafokuspisteet kokoavalla lopulla. Tämä on Odysseyksen oidipus-kompleksi: vaimo on pelkkä äidin arkkityyppi ja vaimoon koskeminen tuntuu patologiselta mieheltä insestiltä ilman äärimmäisen veristä ja oidipaalista fantasian toteutumista
Ihanteellinen avioliitto ja elämä sosiaalisesti arvostetun vaimon kanssa ovat suorituksen tekemistä yhteisölle (statusneuroosit) kun taas haahuilu ja omituiset matkaa pitkittävät vastoinkäymiset ovat se vapauttava sota, jolla Odysseys voi tuntea hyvää omaatuntoa keräilemällä vihollisten päänahkoja ja tuntea suoraan (kiellettyä) vihaa naisia kohtaan - yhteisön arvojen mukaisesti rajojen ulkopuolella. Kuninkaan/aviomiehen roolin ja vaimon herättämien aggressioiden suora ilmaisu ja kyseenalaistaminen ei ollut sallittua kreikkalaisten kontrollifriikissä miesimagoihanteessa mutta odyssijalla, matkalla ällistyttävät uhkatekijät luovat paratiisimaisen vapaan olotilan ilmaista ja kohdistaa aggressioita ilman yhteisöä suojelevia estoja.
Fasistinen viha "vajaita" kohtaan on tätä samaa korostuneen oidipaalista odysseijaa.
Odysseijassa isänmurhakin hoituu kätevästi kun Odysseys lopussa voi tappaa kaikki valtakunnan kyvykkään vitaalit miehet yhdessä illassa yhdeltä seisomalta ja saavuttaa sillä samalla jopa yhteisön hyväksyntää arvoja suojelevana reviiritaistelijana.
Sumerista peräisin oleva 5000-v. Oidipus-tarina on myyttinä, psyykksiten latausten konfliktitutkielmana, lähes kaikkien länsimaisten peruselokuvien ytimenä.
Kertomuksien avain ja peruslataus. Itsenäistymistarinoiden äiti.
Isäntappo/ äidintappo on psykologisen itsenäistymisen edellytys, joko rakentavasti tai tuhoavasti. Useimmat elokuvat ovat itsenäistymistarinoita, joissa isähahmon tulkinta/vastustaminen on edellytys päähenkilön metamorfoosille. Isänmurha on ollut jo esi-isillämme suurin perustrauma kuten on simpansseillakin.
VII
Punahilkkakin on yksi vanha Oidipus-tarinan versio.
Isä (hyväksi äidiksi naamioituva susi, isän roolia pakeneva epäisä) tapetaan siinäkin lopuksi. (kts linkki laaja psykoanalyysini punahilkka-myytin syvistä virtauksista ja kehityspsykologian "pimeästä" dynamiikasta: lapsi ja ihmisen kehityskaari on aina myös seksuaalinen ja vanhat sadut tunnustivat tämän ennen pseudokristillistä kontrollimoralismia)
Lasten käyttäytyminen on hyvin avointa. Mutta se ei tarkoita, että lasten käyttäytyminen ei olisi moniulotteista ja monitulkintaista. Kulttuuriamme leimaa pakkomielle tulkita lapsi aina viattomaksi. Mutta jos lasten seurassa viettää aikaansa, niin freudilaiset asetelmat tulevat ilmi lähes väistämättä.
Moni lapsi haluaa naimisiin vastakkaista sukupuolta edustavan huoltajansa kanssa. Se on viatonta ja se ei ole viatonta, viattomus ei ole freudilainen ongelma mutta freudilaisuus koetaan "viattomuusideologian" uhkaksi, siis usein uskonnollispedagogisen ihmiskuvan uhkaksi, jonka osa on eurooppalainen perusturvakäsitys, että kastettaessa, rituaalisesti polttomerkitsemällä lapsi liitetään pelastettujen (määritettyjen) joukkoon - ja vanhemmat voivat huokaista helpotuksen huokauksen ja vaatia lapselta mm aseksuaalisten ihanteittensa noudattamista. Aikusten "mielenrauhan" takaamiseksi. Aivan kuten Oidipuksen vanhemmat.
Mutta lapsi joka ("freudilaisesti") uhmaa vanhempiensa ihanneihmiskuvaa omilla "pimeillä" ja "freudilaisilla", "biologisilla" vaistoillaan ja uteliaisuudellaan on uhka aikuisten unelmalle "idyllistä".
VIII
Freud tulkitsi Mooses-tarinan Oidipus-myytin yhdeksi versioksi (muista tarinan alussa hylätty lapsi kaislakorissa ja vrt Oidipus).
Yksilön voimaa ja hyväksyntää etsivä prosessi, lauman ja alfauroksen miljoonan vuoden traumaattisen suhteen muotoutuminen yhdeksi ydintarinaksi. Juutalaiset loivat erilaisten alfaurosten vallanvaihtomurhista ihannoitavan alkuisän, Mooseksen, turvallisen johtajan arkkityypin, joka pelasti kansansa ja sitten kuoli dramaturgisen mystisesti juuri ennen "uuden maan" saavuttamista vaikka tosiasiassa ensimmäiset kapinalliset muutosmoosekset taidettiin tappaa kultaisen vasikan palvonnan yhteydessä. Kansa tappoi todennäköisesti historiallisen Mooseksensa, uuden identiteetin luojansa ja hautajaislahjaksi luotiin ensimmäisestä profeetasta lohduttava tarina uuden identiteetin luojasta.
Se, että Mooses kuvattiin henkilöhistorialtaan miehentapajana onkin siis projisoiva tunnustus kansakunnasta, joka sisällissodassaan ja rituaalihurmoksessaan lapset tappoivat isähahmonsa ja sen vaativaa muutosta edistävät uuden kulttuurin profeetat.
Konservatiivinen isänmurhan ajatusta ja mielikuvaa torjuva hierarkiakulttuuri johtaa obsessiiviseen auktoriteettien korostamiseen. Jos kulttuurissa korostetaan tottelemista tosi ihmisyyden ainoaksi ehdoksi ja ihmisen itsenäinen valitseminen on kulttuurisesti uhkavaa, niin lähes aina militaristinen auktroiteettien korostaminen on tämän kulttuurisesti sokean ja tasapainottoman ihmiskuvan seuraamus. Sota luodaan varaventtiiliksi tukahduttavien ristiriitojen havaitsemisen torjumiseksi.
Obama teki muuten vakavan virheen kun ei ottanut 16 vuoden feministisen spekuloinnin ja fantasioinnin jälkeen naisvarapersidenttiä. Obaman katkeruus vaalitaistosta rouva Clintonille tulee koko ihmiskunnan velkataakaksi uudelleen paketoidun koservatiivisen uhopolitiikan päästessä vapaaksi. Jenkkien autoratiivinen obsessio on nyt näennäisessä muutostaitteessa.
Pettymys suureen isäjumalaan on luonut valtavan romanttisen fantasman suuren kyvykkään Äidin pelastavasta vaikutuksesta. McCainin uhrautuvan sankarin rooli ei tehnyt vanhan miehen hahmossa enää Bushin estottoman uhrikulttuurin, valloitus-odysseijan jälkeen vaikutusta. McCainin neuvontantajat tekivät viimehetken päätöksen luoda uusi toiveiden kohdeobjekti tuntemattomasta Palinista, joka julkisesti on julistanut miehekkäitä ominaisuuksiaan, jotta maskuliinisen äitihahmon omnipotentti mielikuva olisi kaiken nielevä ja vastustamaton, kaikilla ominaisuksilla kuorrutettu.
Nyt suurelle äitihahmolle osoitettu uskollisuus sallii kätevästi piilotetun isänmurhan. Vaikka varsinainen ehdokas on fyysisesti haudan partaalla keikkuva ukko, niin lasten täyttymystä odottava seksuaalienergia voidaan suunnata hedelmällisyyttä (myös tyttärensä kautta) julistavaa, nynnyilyä halveksivaa omnipotenttia jumalatarta kohtaan.
" Perhaps we should instead insist
that the time
of psychoanalysis has only just arrived. "
- Slavoj Zizek
"Elokuvan kätketty mieli"
- THE PERVERT'S GUIDE TO CINEMA: DVD,
NTSC-formaattia toistaville soittimille (ainakin tietokoneen kautta),
Region 0 (näkyy ilman soitinestoja)
that the time
of psychoanalysis has only just arrived. "
- Slavoj Zizek
"Elokuvan kätketty mieli"
- THE PERVERT'S GUIDE TO CINEMA: DVD,
NTSC-formaattia toistaville soittimille (ainakin tietokoneen kautta),
Region 0 (näkyy ilman soitinestoja)
.
Tekstit
