Humanistista kulttuurikritiikkiä ja freudilaista mediaestetiikkaa. Kohtalokas blogi aivotyötä vältteleville. Arhi Kuittinen blogi. Lue ja kommentoi.
This is one of the Finnish culture blogs. Capitalistic christianity in Finland and Finnish cultural beliefs.
Suomen elokuvakulttuuri on alistettu ja tuhottu erittäin onnistuneesti kärsivällisellä oikeistolaisten salaliitolla.
Poliittiset propagandafilmit turvaamassa eliitin valtaa ja yhteiskunnan hierarkiaa.
Veden vartija "elokuva" ei avaa suomalaisten todellisuutta ja poliittisia kulisseja vaan on lobbaamassa eliitin terroria valehysterioiden uusimmissa projekteissa kun suomalaisten elintasoa ryöstetään pörssiyhtiöiden ja -keinottelijoiden rikastuttamiseksi. Demokratia on tuhottu tuhokapitalismin alle ideologisesti ja faktisesti, poliitikot ajavat ulkomaisen eliitin etuja ja nyt sotaa, sotakapitalismia, aseteollisuuden rahoittamista valhrilla ja natsisukujen venäjävihalla Kiovan CIA natseja rahoittaen.
On nostettu verorahoilla idiootteja ja narsisteja jotta estetään elokuvan keinoilla tapahtuva analyysi ja kritiikki eliitin yhteiskunta-terroria ja korruptiota vastaan, estetään aito eliitin vallan historian näyttäminen; sallitaan vain eliitille ja median narratiiville vaarattomia satuja.
Aki Kaurismäkihän teki huikean profeetallisen ARIEL elokuvan 1988 jossa ennusti laman ja hyvinvointikulissin romahduksen: elokuvasäätiön oikeistolaiset mafiamiehet kiljuivat hänelle että et tule tekemään enää ikinä Suomessa elokuvia. Siksi Aki ei ole vastaanottanut yhtään palkintoa tai arvonimikettä.
Ihmisten pitäisi herätä poliittisesti mutta ei, ei ole halua nähdä oikeiston poliittista otetta ja salaliittoja. KAtsokaa miten ruotsalaiset ja tanskalaiset ovat menestyneet vaikka sielläkin sensuuri on lisääntynyt 8 vuotta.
Yhtään rehellistä elokuvaa sisällissodasta ja 30 l suomenruotsalaisista natsheista ei ole sallittu, hurja lista mitä sensuroidaan.
Puolueista kertovat käsikirjoitukset tietysti on hylätty kaikki! Farssit ja tragediat, komediat kaikki.
Jo tuo Veden vartija elokuvan tylsämielinen pr valokuva ja juliste kertoo mikä oikeistolainen uhon feministinen narsismi elokuvasta pursuaa. Draamasta ja elokuvailmaisusta viis kunhan agendauhoa pursutetaan.
Mielestäni Suomessa on tehty vain kaksi aitoa elokuvaa:
Jäniksen vuosi ja Ariel.
Ne avaavat aitoa todellisuutta oivalluksina, ne avaavat eliitin manipulaatiota kohti aitoa tietoisuutta ja ovat taiteellisesti tyylikkäitä.
OKM virkamiehet valvovat poliittista ideologiaa elokuvasäätiön kokouksissa
SES ei ole säätiö, sekin on vain valhetta ja propagandaa luomaan illuusiota vapaudesta ja "taiteesta" vaikka on täysin suurten puolueiden KOK RKP KESK VIHREÄT SDP valvoma oikeistolainen propaganda- ja srnsuutilaitos.
Journalistit eivät saa analysoida SES sensuutia mediassa jota CIAn mediapooli valvoo.
Elokuvasäätiö avoimesti sivuillaan kertoo kuinka ideologisesti laittaa rahaa ja valvontaa inkluusio-harhan kasvattamiseen Suomessa elokuvien säänneellyssä propagandassa.
--
”Valtava pettymys, harmittaa tekijöiden puolesta” – Flopanneen kotimaisen scifi-elokuvan voi nyt katsoa kotona
Emmi Itärannan mainioon Teemestarin kirja -romaaniin pohjautunut Veden vartija ei menestynyt elokuvateattereissa odotusten mukaisesti, kun sen katsojamäärä jäi vain reiluun 16 000:een.
Tästä päivästä lähtien Veden vartijan (2022) voi katsoa kotona. Elokuvasta on julkaistu samanaikaisesti sekä vuokra- että myyntiversio, ja myös fyysiset tallenteet eli dvd ja Blu-ray ovat ehtineet jo kauppoihin.
Veden vartija sai satunnaisesti kehujakin, mutta useimmissa arvioissa elokuvaa pidettiin puisevana ja jonkinasteisena pettymyksenä. Samoilla linjoilla oli myös Muropaketin toimittaja Aki Lehti, joka totesi romaanifilmatisoinnista mm. seuraavaa
" TAIDE-ELOKUVIEN METSÄSTÄMINEN ja hankkiminen onkin oma taiteen ja taitavuuden lajinsa. Kun DVD:n aikakausi alkoi, kirjoittelin tästä asiasta jonkin verran. Tuolloin haaveena oli ensinnäkin, että pohjoismaisen taide-elokuvan levitystä tuettaisiin systemaattisilla tekstityksillä. Kirjoitin opetusministeriöön kirjeen, joka ei koskaan johtanut mihinkään. "
SQUARE elokuva loi huippusavautuksen pohjoismaiselle elokuvalle - sanotaan vaikka Antichristus -elokuvan jälkeen. SES elokuvasäätiö estää Suomessa täydellisesti näin vahvan yhteiskuntakritiikin sillä SESin tärkein tehtävä on suojella suomalaista oikeistoeliittiä ja tuottaa turruttavia hölmöilyelokuvia tai aivoja tappavaa nostalgiaa.
2)
Ranskalaisen elokuvan luonteen salaisuus ja perintölahja eurooppalaiselle elokuvalle?
Täyttymys tuottaa turhautumisen ranskalaisessa elokuvassa. Tämä on skemaattinen asetelma jota voimme kutsua ranskalaisen elokuvan linjaksi.
Jotakin eksistentiaalisen päinvastaista kuin amerikkalaisessa "täyttymisen", brändättävyyden ja turruttamisen kerronnassa.
Eurooppalainen elokuva filosofiana: jokainen katsoja itse arvioi mitä elokuvassa tapahtuu ja luonnehtii karakteerien motiivit. Mikään ei saisi olla alleviivattua ja amerikkalaista plot-brändituotteistamista: elokuvasäätiön amerikkalaistava plot-mania ei ole taidetta eikä eurooppalaista kulttuuritoimintaa.
Pohjoismainen elokuva - mitä sen pitäisi olla laajemmin elokuvana eikä viihteenä?
Uutta pohjoismaista elokuvaa, joita Finnkinon ohjelmistokaupallisuus ja runnova markkinointikon on kironnut, kaikki parhaimmat uudistavat elokuvat ruotsalaisten omistama Finnkino hylännyt kaupallisuuden hybriksessä. Välillä on tullut aitoja elokuvia mutta niiden mainonta on ollut kerta kaikkiaan kiinostuksen tappavaa ja surkeaa jo Finnkinon sivujen elokuvaselostuksissa, kerta kaikkiaan ala-arvoista ja ihmisiä poistyöntävää.
On neljä ruotsalaista elokuvaa, jotka tunnustavat raikkaasti uusin dramaturgian keinoin että Ruotsilla ja Suomella on aivan sama pikkumainen pseudokristillinen ja pseudomoralistinen kolonisaatiokulttuuri yhä syövyttämässä ihmisiä keskiajalta:
Toisen kerroksen lauluja, Man Tänker Sitt (huikea jopa Tarkovskia tavoitteleva elokuva: Omissa ajatuksissaan DVD), Ofrivilliga - ja tämä. Neljäntenä voisi pitää norjalaista Den brysommemannen ja tanskalaista Adams æbler.
von Trier on tunnetuin neuroosiemme kuvaaja mutta keskittyy yksilötasolle ja psykolosille oireille eikä niin kulttuuriin sosiologisen kokonaisvaltaisesti. Antikristus on tietysti hyvin tärkeä kirkkokulttuurin psykologisen ansan kuvaus - historiaa yksilöiden psyyken pakkomielteiden kautta.
"Did you feel this structure was offering you more freedom to explore your main theme than just one linear story?"
RUBEN ÖSTLUND - I have always been quite bored with Anglo-Saxon dramaturgy and Hollywood stories where you have to construct a lot of scenes to make a full-length film. You develop a lot of scenes around one idea that should perhaps just be very short. Today, films like these, built on film references, don’t say much about people’s existence.
3)
Kulttuurimme tuho - kehityksen estävä neuroosien vankila
on poliittisessa ohjauksessa, sensuurin luomassa pelossa elokuvaohjaajien vankilana ja harvojen pyristely sitä vastaan on pientä ylikaupallisen elokuvan vyöryttämsiessä. Kaupallinen on turvallista poliitikoille, jotka estävät elokuvakulttuurin kehittämisen.
Kun katsoo nyt Turkan Hamletin esitystä, vaikka Ylen elävästä arkistosta, niin jatkuvasti vaan huomaa mitä Turkka aikoi mutta minkä näyttelijät jatkuvasti unohtavat ja torjuvat, eivät uskalla oikein todella upota viettitrauman hurmokseen vaan ulkoisesti matkivat mitä harjoituksissa on yritetty tavoitella, sisäisyydellä.
Jouko Turkka jätti eliitin rauhaan ihan vain poliittisesta raukkamaisuudesta, hän selvästi väistää brutaalin kulttuurin avaamista ja jää kirurgina avaamaan vammautetun suomalaisen kansalaisen psyykeä. Turkan tuotanto kuvailee mutta ei avaa eliitin terrorin leimaamaa kulttuuriamme ja kirkollisvaltiota perustuslain vastaisen kirkkolakiin sidottuna.
Turkan tavoittelema totaalisuuden ideologia ei kasvanut eikä suomalaiseen elokuvaan päässyt, opetusministeriön elokuvasäätiö on tehnyt kaiken sen estääkseen kuten Aleksis Kivi blokattiin.
von Trier tavallaan toteutti sitten elokuvallisesti Turkan visiot Idiots-elokuvassaan. Suomalaiset elokuva-ammattilaiset vastasivat kuuluvalla kauhun ja inhon kiljahduksella - vaikka Spielberg julistis elokuva tärkeimmäksi eurooppalaiseksi elokuvaksi uusista tuotannoista.
Aki Kaurismäkikin on tyytynyt luomaan infantiilis-kaupallisen porvarillisia aikuissatuja ja kaupallisia omantunnonrauhoittajia, jotka ovat yhtä etäällä todellisuudesta kuin perussuomalaiset tai vihreät poliitikot.
4)
Voimallinen episodielokuva kulttuurimme neurooseista; ihmiset traumavankilassa:
Miehet etsimässä rehellisyyttä ja tilaa tunteilleen ja kapitalistisen staturhteiskunnan miesroolin aiheuttamille vammoille. Löytyy myös Helsingin kirjastosysteemistä nimellä Omissa ajatuksissaan DVD.
Apflickorna jatkoi tämän omaehtoisen ja introvertin elokuvailmaisun genreä hienosti.
This film is still most important opener for Nordic pseudochristian cultural neurosis and Nordic psychohistory like Bergman films are. Watch this with your friends. BURROWING
" The houses of this residential estate in western Sweden are all made of pale wood and are surrounded by neat hedges. The carports, children’s playgrounds and woods that lie just beyond the Lidl supermarket car park are likewise an eloquent affirmation of the middle-class “quality of life” ideal. An eleven-year-old whose head is rumbling with brutal thoughts is growing up here. Sebastian is an only child living with his mother. He observes the not-quite-so-young men in his neighborhood with the avidness of a detective. There’s Jimmy, who always carries his little son around with him and has had to go back to living with his parents, who deny him his own key to the house. And then there’s Anders, who always jogs until his fleece jacket is dripping with sweat. Like a seismograph the boy picks up on the inner turmoil of those around him. It’s midsummer, the neighbors are having parties on their terraces and things begin to get scary. To dissect the extreme complexities of modern family life from the perspective of a young boy is an unusual and ingenious gambit. In Man tänker sitt the viewer is sucked deeper and deeper into the burning hell of the petit bourgeoisie by this experiment – and is amazed to find that the whole nightmare is set in an Ikea catalogue. :: https://www.berlinale.de/en/archiv/jahresarchive/2009/02_programm_2009/02_Filmdatenblatt_2009_20094312.php#tab=filmStills
5)
Maton alta vetävä töykeä elokuva - myös äärisubjektiivinen, niin subjektiivinen että on objektiivinen, reaktiivinen kulttuurin pohja-ahdistuksen tutkielma, eksyen ja löytäen todellista kansakunnan trauman ja torjunnan pulssia hyvän kansalaisen teatterissa:
De ofrivilliga
Tämä on sitä karakteerikeskeistä, ohjaajakeskeistä, kuvaustilanteessa generoituvaa ja episodimaista elokuvaa, jota suomen elokuvasäätiö hyljeksii. Ja niin Ruotsi kuin Tanska kerää mainetta maailmalla.
Ylläolevan dogme-tyylisen tosi-Ruotsia ja pikkuporvarillista ahdistusmentaliteettia ja kulttuurin itsetuhoavaa neuroosia kuvaavan elokuvan tyylitelty isoveli, oman genrensä luoja on tietysti:
Elokuvasäätäjien kilta ei Suomessa todellakaan tajua, mitä on karakteerikeskeinen elokuva - elokuvasäätiö puuttuu jopa näyttelijävalintoihin, ammattinäyttelijöitä on pakko elättää säätiön käskystä. Suurilla elokuvafestivaaleilla ei suomalaisia elokuvia näe, eksoottisia dokumentteja kylläkin maailman ällisteltävänä.
jos haluat ihmetellä mitä on kapitalistinen ja sosiaalinen ehdollistaminen hierarkiakeskeisessä "yhtenäisikulttuurissa" ja talouspolitiikassa.
Greek critic Dimitris Danikas gave the film a rating of eight out of ten ("with enthusiasm") and characterizes it as "black, surreal, nightmarish." He believes that Dogtooth is as important for Greek cinema as Theodoros Angelopoulos' 1970 film Reconstruction. However, the disobedience, the anarchy. Dogtooth has the surrealism of Buñuel, the scalpel of Haneke
Boots Riley on communism, Sorry to Bother You, and what kind of political action the present moment demands.
Siis
Koko eurokriisin eli pankkien vapauttamisen tuhovyöryä ennustanut, visioinut elokuva Toisen kerroksen lauluja
Sanattomaksi vetävä. Kreikka on nyt juuri tätä mitä elokuva kuvaa. Espoo Cinessä on myös näytöksissä verta kylmäävä uusi elokuva ALPS Kreikan mentaalisesta tilasta. Kaikki korruptoituu, kun valtio hajoaa ja raha määrää. Sielu venyy ja jäätyy.
Juttelin ohjaaja Anderssonin kanssa 3 vuotta sitten. Suuri sielu.
Oli vihainen myös Suomen kirkon johtajille siitä, että kirkko oli rukoillut laman aihauttaneiden poliitikkojen puolesta 90-luvun laman aikana, pönkittänyt heidän valta-asemaansa ja siten ollut mukana vallan korruptiossa, uudistumisen estämisessä ja poliittisen lamautumisen prosessissa. Siinä vanhanssa suomettumisen pelissä. Andersson on tekemässä uutta elokuvaa.
Elokuvassa kuvataan hyvin konkreettisesti ja humoristisesti pohjoismaisella Monty Python -tyylillä, kuinka uusliberalistit vaativat lasten, sairaiden, vanhusten ja köyhien uhraamista.
Todella realistista fiktiota, äärirajoittunutta subjektiivisuuden dramaturgiaa, hämmentävän todentuntuista ja houkuttelevan ajelehtivaa karakteerien impulssien ja jännitteiden mukaan.
Jokainen voi tehdä elokuvan jos jaksaa hioa käsikirjoitusta ja dialogia piinallisen pitkään.
Täytyy miettiä jännitteitä: mihin kerronta kulkee, onko yllätyksiä, käänteitä TAI ristiriitoja.
Unohda matkiminen.
Kuinka kerronta avautuu, kuinka karakteeri avautuu, mitä ristiriitoja kasvaa, mikä saa katsojan varpailleen, mikä herättää katsojan kysymään kysymyksiä, mitä kerronta avaa kulttuuristamme, mistä ei kulttuuristamme haluta puhua, mikä on valheen raja yms
Vaikkapa Panasonicin 4K HD videokamerat on vain n 600 e
- Panasonicin järjestelmäkameramalli 4K videokuvauksella ja isommalla kennolla: parempi kuvanlaatu verrattuna videokameramalleihin joissa parempi kuvanvakain ja hdr videotoiminto paljon laajempaan sävytoistoon
+ ulkoinen haulikomikki 120 e vaikkapa Thomannilta kelluvalla kiinnikkeellä.
uudet BLACKMAGIC-KAMERAT ja muut 12 bit 3k-4k vakavat kamerat antavat enemmän mhdollisuuksia värimäärittelyyn mutta eivät omaa uskomattoman helppoa kuvauskokemusta, tärinänvaimennusta ja hyvää autofocusta kuten panasonicin videokameroissa. 4K video on tarkka ja elokuvascreenille tietysti sopiva. Paremmissa kameroissa on raw-kuvaustiloja joissa kuvataan pakkaamatonta kuvaa joka vaatii paljon tallennuskapasiteettia muistikorteilta ja kovalevyiltä. Kuvatessa joutuu usein siirtämään korteilta kovalevyille videomateriaalia tiedostomäärän takia.
Yhteiskunta elokuvissa?
Suomalaisessa elokuvassa ei näy lainkaan todellisuus, suomalainen valta, hyväveli-korruptio, CIA armeijan ohjaajana ja eliitin terrori yhteiskunnassa.
Eliitti tuntuu saavan nyt ylpeytensä vain röyhkeydestä myös elokuvasäätiön kautta sensuroimassa pois poliittiset elokuvat eliittiä häiritsemästä.
Markkinafasismi etenee ja pankkien "pelastamisen" kapitalistinen sosialismi eliitin keinottelun puolesta toimii, eliitin ylpeä röyhkeys vain kasvaa ja pohjoismaista mallia romutetaan vetoamalla "pelastamisee": tuhoajat esiintyvät pelastajina. Kuten aina röyhkeys on kasvanut lamaa kasvattaessa ja ryöstöretkeä odotellessa. Suomettuneen eliitin ei tarvitse enää edes käyttää sordiinoa vaan he voivat puhaltaa mielin kielin pasuunaan ilman mitään estoja. Liittovaltion juoksupoika Kataisen uusin valhe: Katainen esittää velkakriisin taltuttamiseen samoja keinoja,
joilla Suomi voitti oman kriisinsä 1990-luvun alussa. Ehdotus on noloa
historian vääristelyä: Suomi suosittelee kriisiin lääkkeitä, joilla ei
ollut osaa eikä arpaa Suomen oman kriisin taltuttamisessa
JA
Kreikkaa ei suinkaan pakoteta metsästämään veronkiertäjien ja pankkihuijareiden rahoja:
if you got to APARTHEID Israel, they have killed 100000 people with bullets, hunger, torture, destroying waterpipes, denying medicins, spraying toxins over Palestinian children
Blood @Darudevil - Blood in to your dreams if you go
"Nyt yli 140 taiteilijaa 18 eri maasta on kuitenkin allekirjoittanut julkilausuman, jossa vaaditaan boikottia Israelin euroviisuille. Boikotin perusteeksi on ilmoitettu Israelin valtion epäoikeudenmukaisuudet palestiinalaisia kohtaan.
Boikottia vaativa julkilausuma julkaistiin The Guoardianin lukijan kirjeissä.
Julkilausuman allekirjoittajissa on tunnettuja nimiä. Boikottia kannattaa esimerkiksi elokuvaohjaaja Mike Leigh, laulaja Helmut Lotti sekä ruotsalaisen The Knife -yhtyeen muusikot Karin ja Olof Dreijer.
Myös 15 suomalaistaiteilijaa on allekirjoittanut julkilausuman. He ovat Krista Kosonen, Aki Kaurismäki, Pirjo Honkasalo, Tommi Korpela, Martti Suosalo, Kimmo Pohjonen, Paleface, Kaija Kärkinen, Kyösti Laihi, Manuela Bosco, Noora Dadu, Ria Kataja, Elsa Saisio, Virpi Suutari ja Pekka Strang."
Miksi kokeileva, eurooppalainen, karakteerikeskeinen elokuva formaattikulttuurin sijaan?
Miksi tarvitsisimme inhimillisiä indie-tuotantoja, ennen kaikkea riippumatonta ja selkeästi erilaista indie-elokuvakulttuuria?
Elokuvan on oltava uutta ja uusiutuvaa mediaa,
taidetta ja taitoa toimia haastavana välineenä. Uskomme katsojaan ja kokemuksen ainutlaatuisuuteen.
Elokuva ei saa olla tuote, genremalli, lähes identtisesti tyyliltään tai rakenteeltaan verrattava markkinointiväline kulutustuotteena.
Ranskalainen ja tanskalainen elokuva ja nyt monet eurooppalaiset ohjaajat ovat rohkeasti vieneet eurooppalaista elokuvaa preesensin kokemiseen uskoen episodielokuvan rehellisyyteen muodosta vapaana median muotona ja tämä on ollut selkeä vastavoima jenkkidramaturgialle. Elämä on ainutlaatuista - elokuvan on myös oltava ainutlaatuista, käsikirjoituksesta lähtien.
Voimassa oleva jäykkä kaupallinen formaattikulttuuri väittää, että tuttu, tylsä, rakenteelisesti identtinen ja toistettu standardikokemus on "viihdekokemus", että jokaisen katsojan tulisi elokuvan jälkeen ymmärtää elokuvasta kaikki samalla tavalla.Formaattikulttuuri väittää, että elokuva ei ole poliittista vaan vain viihdettä ja pako todellisuudesta, vain ohjaajan näkemys tms ja että elokuva ei saa olla luettavissa poliittisesti eikä purkaa ja analysoidakatsojan kokemusta valtajärjestelmästä.
Aito taideilmaisu, dramaturginen näkemys todellisuudesta on aina muuttava, poliittista todellisuuden purkamista, todellisuuskuvan ja hegemoniharhan haastamista, ohjaavan valtasysteemin haastamista.
SQUARE-elokuva todisti mainiosti kuinka hyvin poliittinen elokuva menestyi mm. Cannesissa ja niin poliittinen elokuva otettiin Suomessakin levitykseen ja jopa Yleisradioon joka on nyt täysin oikeistolaisten poliittisten henkilöiden ohjaama.
Elokuvan tärkein muoto on käsikirjoituksen tyyli, jänniteratkaisut ja valinnat sekä näyttelijöiden luomat hahmot, ei loppuunhiottu kamera-/lavastetuotanto, ei plot-ralli hollywood-oppaan mukaisesti. On kysyttävä jokaisen elokuvan kohdalla, onko elokuva elämää köyhdyttävä vai rikastuttava kokemus? Jos se on rikastuttava, se on myös katsojalta paneutumista vaativa. Mitään ei saa ilmaiseksi tai helpolla. Edes elokuvakokemuksia.
Suomalaisessa elokuvakulttuurissa "ammattimainen"-rahoitusperiaate estää independent-elokuvien tukemisen mm. elokuvasäätiön kautta. Tuotannolle vaaditaan vain kovaa rahaa eli talkootyötä ei lasketa aidoksi budjetiksi.
Esim. Unkarilainen Benedek Fliegaufin elokuva DEALER ei olisi ikinä valmistunut, jos Unkarin elokuvatukijärjestelmä toimisi samalla tavalla. Fliegauf sai tukirahat ilman mitään muuta rahoitusta ja nousi ehkä puhutuimmaksi uudeksi ohjaajaksi 2005. Hänen elokuvansa on tinkimätön tyylissään koska rahoitussysteemi ei puuttunut elokuvan tyylivalintoihin kuten Suomessa nykyisin tapahtuu.
Markkinointikelpoisuuteen tähtäävä järjestelmä ei tuota vaan karsii ainutlaatuisia ohjaajia. Elokuvakulttuuri ei saa olla pelkkää tylsää formaattiuskontoa, ei amerikkalaista moraalisankarin pateettista tahtotoiminnan ylistämistä tai moralistista parannuksen tekoa, tuotannon muotojäykkää ryhmäkuria brändien todellisuuspaossa.
Jos elokuva on tuote, jonka katsoja tietää etukäteen ennen katsomista, ei se ole elokuvataidetta ja todellisuustajun haastamista.
Indietuotanto tai ammattimainen eurooppalainen eli episodielokuvaperiaate on päinvastaista kulttuuria kuin mitä kaupallinen massaviihdesuuntaus meille haluaa tarjota.Esimerkkeinä 2015 mm Lobster ja 2009 Dogtooth
Formaattikulttuuri on yksiviivaista kontrollikulttuuria, kuluttajaksi kasvattamista, kuluttajan lahjontaa ilman psyykkistä kokijan työtä: liioittelusta on tehty dramaturgian synonyymi - väkivalta, seksi ja hahmojen sekä moraalin mustavalkoisuus ja junttihuumori ja porvariromantiikka on markkinointivalmista tuotteistamista - ei taidetta, ei todellisuuden tutkimista.
Elokuvasäätiö on kylmästi osa oikeistolaista puoluejärjestelmää oikeistolaisen virkamiesvallan alla, hegemoniaa eli valtarakennelmaa, rahaeliittiä suojelevaa valtajärjestelmää. Viihdeteollisuus haluaa antaa valmiita (helposti markkinoitavia) brändejä ja lokeroida sillä kuluttajan elokuvakokemus mahdollisimman helpoilla ja yksiulotteisilla mielikuvilla. Tuotteistamalla halutaan standardisoida ilmaisua ja asiakkaan odotuksia, katsoja on maksava asiakas joka pitää päästää helpolla. Katsoja täytyy totuttaa toistuviin kuvioihin ja pakottaa tuntemaan tyytyväisyyttä tunnistaessaan tuttuja kaavoja.
Suurtuotantojen ja siisitien bulkkielokuvien ongelmana on tunnelman litistäminen totuttuihin kaavoihin. Keinotekoisuuteen nojautuminen on amerikkalaisen osa pikakulttuurin ihannointia. Katsojan ymmärrys halutaan lokeroida ja ohjata turvallisesti, varmasti - aivan karmaisevalla tavalla.
Tuotantoesimerkkinä "dogme"-tyylinen elokuva keskittyy tarinan kerrontaan ja inhimillisten hahmojen kehittämiseen. Koska kuvaus on preesens-toimintaa, dokumentaarisesti seuraavaa ja läsnä olevaa, katsoja voi itse katsomiskokemuksena määritellä rikkaammin ja itsenäisemmin tarinan tapahtumat ja roolihahmojen sisäisen kehittymisen. Tuotannossa ohjaajan huomion keskipisteessä ovat näyttelijät eivätkä lavasteet tai tekniikka.
Dogma- ja Cinema verite-tyylit ovat lähellä aitoa ihmisen kykyä hahmottaa vapaasti dramaturgisia elementtejä: hahmoja, seuraamuksia ja odotuksia, tunteita, tuntemattoman painetta. Independent-tuotannoissa pyritään antamaan katsojalle todellisuusläheisen kokemuksen fiktiosta, jolloin katsoja saa tehdä enemmän omaa mielle- ja tunnetyötä (elokuva)kokemuksena.
Kysymyksiä ja huomioita suomalaisen elokuvakulttuurin rasitteista
MIKSI SUOMALAINEN ELOKUVA EI OLE MARKKINOINTIKELPOINEN EUROOPASSA? Suomalaisen elokuvan tuotantonäkemyksessä on jotakin vialla. Suomalainen elokuva ei kelpaa Eurooppaan levitykseen. Useimmiten Berliinin elokuvafestivaalit ei hyväksy yhtään suomalaista elokuvaa edes esitettäväksi.
Tanskan elokuvateollisuus ja sarjateollisuus on noin 40 kertaa laajempaa kuin Suomen.
Ruotsalainen elokuva on ajoittain kovassa nousussa persoonallisen otteen takia. Miksi ruotsalaiset kriitikot tai katsojat lyttäävät Ruotsissa levityksessä olleet muut suomalaiset kuin Kaurismäen elokuvat jos ruotsalainen kulttuuri on meitä "lähinnä"?
Ongelmia riittää ahtaissa kulttuurisissa näkemyksissä, moralistisissa ja emotionaalisissa asenteissa sekä kapea-alaisuudessa. Pelokkuudessa.
Ongelmia
Eurooppalainen elokuva tarkoittaa persoonallista elokuvaa, nimenomaan käsikirjoittajan ainutlaatuisia ja erottuvia ratkaisuja. Jos hyviä käsikirjiottajia ei etsitä eikä kunnioiteta, Suomesta ei voi nousta hyviä elokuvia kuten Tanskasta. Tämänhetkinen trendi on tuottajavetoinen ja yksiulotteisen, Kaikille ymmärrettävän helpon peruselokuvan tuottaminen. Tanskassa elokuvakäsikirjoittajalle maksetaan 7-12 kertaa enemmän kuin Suomessa.
Nopeasti tehty käsikirjoitus on huono. Elokuvasäätiö hyväksyy huonoja käsikirjoituksia "keskeneräisinä" - uskoen tuottajan visiopuheisiin muutoksista - muutoksia, joita ei sitten käsikirjoitukseen lopulta tehdä hyvin vaan hyvin huonosti rahastuksen runnomisessa.
Kaupallisuus on tekosyy nyt tehdä huonoja toisiaan kopioivia "suomielokuvia"
Vain UUSIA käsikirjoittajia ja ohjaajia etsimällä, rahoittamalla ja kouluttamalla voidaan nostaa suomalaisen elokuvan tasoa. Ennakoiva ja käsikirjoitustuki valmisteluun ja kehittelyyn suoraan kirjoittajille on nostettava 400 000 euroon vuodessa ilman tuottajien manipulaatiota.
Keskustelu elokuvakulttuurista on Suomessa vaimeaa ja pelokasta. Elokuvakriitikot ovat ottaneet hoivaavan hovikirjoittajan aseman ja haluavat kannustamalla siivittää suomalaisen elokuvan nousua ilman turhan kriittisiä äänenpainoja ja ilman analyyttistä otetta. Ilman kritiikkiä "palkitaan säälipisteillä" hyvinkin outoja nostalgiaelokuvia.
Tuotantosysteemimme on katastrofaalinen. Ruotsissa 4-6 tuottajaa päättää hajautetusti pitkien elokuvien tuotantotuet, täällä yksi/kaksi henkilöä SES/YLE Suomessa päättää käytännössä kaikkien elokuvien tukipäätökset ja toteutumiset.
Tuottajilla on aivan väärä rooli Suomessa: nyt he kilpailevat ohjaajan kanssa ohjaajan roolsita elokuvan ohjaamisesta ja määräämisestä tuottajan makuun; tuottajan tehtävä on vain tukea ohjaajan ja käsikirjoittajan visioita. Tuottaminen ei ole tuottajan maun ja poliittisen ideologian esiintuomista. Tuottaja ei ole taitelilija vaan tehokkuuden lisääjä, mahdollistaja.
Elokuvasäätiö ei tue independent-elokuvatuotantojen kuluja, joissa työ tehdään talkootyönä. Vakava ongelma joka on tahallisesti luotu. Ei saa vaatia ulkopuolisia rahoittajia vaan tekijät saaavat itse määrittää tuotannon kulut ja tuki on oltava suoraa tuotannolle ilman ehtoja muista rahoittajista sillä tuen on tarkoitus tuottaa uudenlaista ilmaisua ja taiteellista vapautta
Suomalainen elokuva on jäykkää ja epäuskottavaa. Yksitotista ja sävytöntä, psykologisesti pelottavan kapeaa ja oieeistolaista ihmiskuvaa tukevaa, poliittisesti turvallista valvoville OKM-virkamiehille.
Suomalaisen elokuvan menestyksen puuttuminen ei riipu elokuvantekijöiden "yleisestä teknisestä ammattitaidosta" vaan suhtautumisesta sisältöön, käsikirjoitukseen, joka riippuu nyt runnovasta tuotanto- ja ohjaustyylistä. Kulttuurista sivistystä ei ymmärretä eikä sitä haeta tuotantopiireissä. Tuottajat eivät tunne eurooppalaista kulttuuria eivätkä tahdo tuntea. Aki Kaurismäki on ainoa auteur-ohjaaja Suomessa ja hänetkin yritettiin savustaa pois 90-luvulla.
Epäuskottava elokuva ei ole mielenkiintoinen. Liian usein kuulen lausahduksen: "aika hyvä suomalaiseksi elokuvaksi". Epäuskottava elokuva on huono elokuva.
Pateettisten, nostalgisten elokuvien jonkinlainen menestys Suomen rajojen sisällä ei kerro laatutuotannosta mitään vaan se kertoo jonkin kliseisen kerrontamuodon "sopivasta" hyväksikäytöstä vetoamalla kuluttaja-katsojan kapeaan emotionaaliseen tarpeeseen.
Pornoelokuvillekin on aina katsojia.
Suomalaisissa historiallisissa elokuvissa vääristellään suomalaista historiaa, mm. sotien syistä ja fasismista, salaisesta politiikasta, salaisesta vallasta Suomessa, kokoomuksen ja RKP:n historianäkemyksiä, sensuurinäkemyksiä ja arvonäkemyksiä myötäillen. Tämä on vakava ongelma.
On toki hyvä että mm suomalaiset viihteelliset ja helpot lastenelokuvat menestyvät maailmalla mutta se menestys ei lisää sisällöllistä laatua vaan käytännössä amerikkalaisten formaattien mukaisten elokuvien sovellettua kopiotuotantoa maustetttuna hieman inhimillisemmillä, pienimuotoisemmilla suomalaisilla sävyillä. Esim "Eläimiä lastenelokuviin ja elokuvaa voidaan markkinoida Japanissa". - ei laatuvaadetta sisällön suhteen
Dramaturgia on hylätty Suomen markkinointialueen -malliajattelun takia. "Kaikkien katsomossa on ymmärrettävä kaikki" Suomalaiset tuottajat eivät ymmärrä dramaturgiaa eivätkä siis eurooppalaista elokuvakerrontaa vaan heille on tärkeintä "aiheen suomalainen puhuttelevuus" ja teemojen tuttu, kodikas moraalinen sävy, mielikuvien helppous. "Suomalaisille mahdollisimman suomalaista", joten kaikki on "mielenkiintoisten suomalaisten" hahmojen varassa: käsikirjoituksen dramaturgiaa ei tarkastella sinänsä eikä varsinkaan kokeilevasti, rikkaan eurooppalaisen perinteen kautta vaan vain pakkomielteisten suomalaisten mielikuvien esiintuomisen kautta.
Päähenkilön samaistumisvoima katsojalle ei toimi suomalaisen elokuvasäätiön hyväksymissä käsikirjoituksissa eikä ohjaustöissä. Eurooppalainen katsoja ei ymmärrä suomalaisten konventioiden ja säälipisteiden kerjuuta päähenkilölle: suomalaisen elokuvan hahmo ei ole samaistumisen kohde vaan ohjatun yksioikoisen "suomalaisuuden" ilmentymä, poliittinen julistus, jotta eliitin ohjaama suomikuvaa ei kyseenalaistettaisi. Yksioikoisen hahmon rakentaminen nähdään jotenkin jylhän jäyhänä, vaikka se ei toimi. Jonkinasteinen pelko estää elokuvan tuottamisvaiheessa luomasta luontevasti emootioiden ohjaamaa päähenkilöä.
Tuottajat eivät osaa lukea erilaista ja oivaltavaa käsikirjoitusta.
Unohdetaan, että mm ranskalaisessa elokuvaperinteessä ei juoni eikä edes päähenkilö ole tärkeintä elokuvan keskivaiheeseen saakka ja että kohtalo voi olla voimakkain juoneen vaikuttava tekijä: katsojien mielenkiinto on tässä perinteessä elokuvan roolihahmojen reagoinneilla ja eettisesti yllättävillä ja mielenkiintoisilla jännitteillä kohtaloonsa. Ranskalaiset elokuvat eivät pönkitä mitään luterilasita tai perinteistä moraalisysteemiä.
Suomalaisten elokuvien ja teatterikäsikirjoitusten kerronnallinen perisynti on jännitteiden fiksoituminen eli jämähtäminen alusta loppuun saakka. Emotionaalisesti köyhä paatos; Sama jännite on alusta loppuun asti. Dramaturginen rikkaus puuttuu elokuvakerronnasta. Kertomuksista tulee uuvuttavan jankkaavia ja osoittelevia.
Elokuvakerronnan psykodynaamista kapea-alaisuutta ja suomalaisuuden psykohistorian rasitteita ei haluta pohtia tai tunnustaa universaalisti. Eurooppalaisia ei kiinnosta suomalaisen elokuvan dramaturgian pelokas kapea-alaisuus.
Moralistinen ote ja mentaalinen "suomalaisuuden periaate" ovat elokuvasäätiön rasitteina, kun elokuvasäätiö asettaa näkymättömiä poliittisesti korrekteja, "positiivisen ihmiskuvan" ja valistuksen ehtoja "kelpaavalle" käsikirjoitukselle. Tavallaan suomalaisiin elokuvakäsikirjoituksiin halutaan yleissanomana varoitus ja/tai valistus.
Moralistinen eli saarnaava ote hallitsee päähenkilön yksiulotteista hahmoa ja aiheuttaa käsikirjoitusten kapea-alaisuutta. Elokuvasäätiön porvarillisten arvojen ihannemallissa halutaan käytännössä elokuvalla olevan kannustavaa substanssia eli valistava vaikutus keskiarvokansalaiseen. Elokuva ei saa herättää kysymyksiä ja kuluttaja-ihmiskuvamme uudelleenarviointia kansalais-katsojassa vaan elokuvakulttuurin halutaan tukevan kunnon kansalaisen, häpeävän tai syyllistyvän ihmisen mallia. Aivan kuin katsojat olisivat lastentarhassa katsoessaan suomalaista elokuvaa.
Rohkea käsikirjoittajan luoma sanoma ei ole sama asia kuin moralistinen painotus, pakkopaita kulttuurisiin pakkomielteisiin. Moralistisesti ahtaat ratkaisut johtuvat siitä, että yritetään saada katsojien mahdollisimman laajaa hyväksyntä vetoamalla häpeäkulttuurimme perusratkaisuihin, vertaamalla kaikkea tapahtuvaa ja tarinan hahmoja "kunnon kansalaisen arvoihin". Ilmiöitä ei uskalleta tarkastella sinänsä moniulotteisena kerrontana niin että katsoja saisi päättää motiivien ja valintojen tulkinnasta.
Dialogin hurja minimalisointi eli sanojen vähyyden ihannointi on melkein ainoa laatukriteeri tuottajille, jotka tekevät paniikkiratkaisuja. Siten kerronta ja henkilöhahmot ovat ohuita ja merkityksettömiä.
Elokuvasäätiö ei tue kokeilevaa käsikirjoittamista sinänsä henkisenä rikkautena ja tuettavana toimintana elokuvakulttuurin rikastamiseksi - tuottajakeskeinen tuotantoputki on ammattilaisten palvoma prosessikäsite, kokeileminen taas on vain kirosana. Tuottaja ei ole taiteilija jos hänellä ei ole käsikirjoittajan mielikuvitusta ja sävyjen tajua. Suomessa ei ole tällä hetkellä tuottajataiteilijoita vaan vain käsikirjoittajan kanssa kilpailevia ex-taiteilijoita.
Elokuvasäätiön on luotava täysin erillinen stipendisysteemi suoraan käsikirjoittajille a) koulutukseen euroopalaisten avulla ja b) käsikirjoitusten kehittämiseen, kokeilua, kokeilua, vapautta - kokeilu ei ole tuhlaamista näin tylsien elokuvien maassa
Suomalaisessa komediatuotannossa on menty kepeästi helppoon halpaan: epäuskottavuus nähdään itsessään humoristisena ja tarinan ohkaisuus ja itseivallinen kerronnan epäuskottavuuden korostaminen komediallisuutena sinänsä. Tässä kohtaa ei katsota ollenkaan menestyneitä ja toimivia komedioitakaan: niillä on painavaa sanomaa ja varsin uskottavat hahmot, nimenomaan komedioissa, joissa vaaditaan enemmän samaistumisvälineitä katsojalle. Nauru on vaikeampaa tuotettavaa, sitä ei voi kieltää. Mutta naurua ei voi tuotteistaa yhteiskuntakelpoiseksi. Vain vaihtoehtoinen kulttuuri ja painotettu käsikirjoitustuki on tässäkin ratkaisu pienten budjettien elokuvatuontannoissa.
Elokuvasäätiö ei tunnusta eurooppalaisen elokuvan tarinankerronnallista, deskriptiivistä vapautta eli ei haluta ranskalaisen elokuvan rakennemallia, jossa
a) päähenkilö on enemmän nk kohtalon heiteltävänä vaan päähenkilön halutaan olevan aktiivinen jenkkiteorioiden mukainen sankarihahmo, jolla on selkeitä päämääriä ja
b) siten ahtaasti vaaditaan että elokuvan päähenkilön (motiivien) on tultava selväksi ensimmäisen viiden minuutin aikana, kun taas useassa ranskalaisessa elokuvassa päähenkilö voi tulla selkeäksi päähahmoksi vasta elokuvan puolivälissä.
(Oidipus-sankarin malli halutaan unohtaa suomalaisen käsikirjoitusluennan säännöissä - mm. Oidipuksessa kohtalo pakottaa motiivit, henkilö tekee sitä mitä ei tahdo yms).
EU-rahoituksissa ei voi yksinkertaisesti muuttaa käsikirjoitusta, jolle rahoitus on annettu, Suomessa itäsaksasta kopioitu uljas elokuvasäätiömme, opetusministeriön propagandakeskus taas ei välitä mistään sisällön eli käsikirjoituksen laadunvalvonnasta.
Suomalaisten dokumenttien käsittämättömän hidastempoisuuden takana on Yleisradion "periaate" maksaa minuuttien eikä ladun mukaan, joten dokumenttituottajat yrittävät puristaa maksimisuhteen teeman viipyilevän ja "laajan" esittelyn ja minuuttien maksimoimisen suhteen. Suomalaisen "dokumentin dramaturgisiin periaatteisiin" on siten uinut hyvin outoja mielteitä, vaikutteita ja periaatteita. Hitaus ei ole aina laatua sinänsä.
Epäonnistuneita elokuvia haukutaan meillä "liian eurooppalaisiksi" vaikka tosiasiassa ongelma on se, etteivät tekijät ole olleet ollenkaan tietoisia eurooppalaisen elokuvan todellisesta ilmaisuperinteestä ja jännitteiden hallinnasta käsikirjoituksessa. Tyylillisesti löysät ja laiskat tuotannot eivät ole sinänsä "eurooppalaisia" ja ehkä juuri huonojen elokuvien avuttomien puolustuspuheenvuorojen takia eurooppalainen elokuva ei ole käsitteenä eikä päämääränä ideaali elokuvakulttuurissamme.
Huonona mutta selkeänä esimerkkinä voi tuoda esille sinänsä hienosti tuotettua elokuvaa "Lapsia ja aikuisia", joka on tyylikäs mutta erehtyy oudolla tavalla pakkomielteiseen feministiseen paatokseen ja painotukseen jollakin hyvitysperiaatteella juuri naishahmoja korostamalla ja mieshahmoja typistämällä äärettömän epäuskottavaksi.
a) Mieshahmo on lähes halveksunnan kohteena, juonen robottimainen käynnistäjä, naisten korostaja, ilman sielua, epäihminen, samaistumisen ulkopuolelle tuomittu. Katsojan on näin "varmistettu" haluavan samaistua elämää janoaviin naisiin enemmän mutta miehen outo ja "väkivaltainen" kohtelu käsikirjoituksen roolihahmona aiheuttaa eurooppalaisessa katsojassa hämmennystä.Mm. ruotsalaiset kriitikot ovat olleet hyvin tylyjä tälle elokuvalle juuri tästä syystä.
b) Lisäksi elokuvan rakenne on perusteettomasti tyylillisesti käänteinen ranskalaisen elokuvan perinteelle - ilman mitään syytä tai aiheellista tehokeinoa: alku on hektinen ilman syventymistä (katsoja ei tutustu hahmoihin) kun taas loppuosa on perusteettomasti venytettyä "fiilistelevä" ja hidastuva vaikka elokuvan alkuhektisyyden takia henkilöhahmoja ei ole syvennetty fiilistelyä varten. Katsoja jää totaalisesti tyhjän päälle kahdessa tärkeässä asiassa.
c) Eurooppalaisella elokuvatyylillä leikittely ei toki ole sinänsä rohkeaa ja vaikuttavaa elokuvaa.
Aitoja tragediakäsikirjoituksia ei moralistisesti hyväksytä ns "negatiivisina" elämänmallin kuvauksina. Elokuvan halutaan vetoavan suoraan positiivisiin tunteisiin jenkkien suurtuotantojen tapaan tai neuvostoliiton propagandan tavoin. Esim. Kaurismäen tyyli on hyväksytty opetusministeriössä vasta massiivisen eurooppalaisen menestyksen jälkeen.
Jos suomalaisessa elokuvassa on "traaginen sävy", osoitetaan tavallisesti päähenkilön syyllisyys kömpelösti varoittavaan sävyyn ja hänen moraalisääntöjensä rikkomukset esitetään sormella osoittaen.
Elokuvasäätiö ja opetusministeriö haluaa "vähentää" eli karsia "tarpeettomia" esim. itsemurhakohtauksia elokuvista selkeillä moraaliasenteilla käytännön tukikriteereissään.
"Taide-elokuvia" ei tueta kaupallisuuteen vedoten. Elokuvaa ei haluta nähdä uusiutuvana taiteena. Elokuvaa ei nähdä vapaana eikä kokeilevana (itse)ilmaisun välineenä vaan asennesidonnaisena kerrontana, lähes propagandanomaisena kulttuurin muotona. Hypoteettisesti ajateltuna Tarkovski tai Bergman eivät saisi käsikirjoituksiaan läpi Suomen elokuvateollisuudessa.
Yksiulotteisuus. Yksioikoiset tarinat hyväksytään, joissa käänteet ovat joko äärimmäisen ennustettavia (Nousuaika) tai hatusta tempaistuja, teennäisiä, irrallisia (Hymypoika).
Elokuvasäätiö jakaa vieläkin "säälitukea" tunnetuille ohjaajille, vaikka jo käsikirjoitus on etukäteen selvä katastrofi (esim. Mosku-elokuva).
Elokuva-alan koulutus ei tue eikä etsi erilaisia ohjaajia, joilla olisi laaja sivistyspohja. Ohjaajaksi halutaan jäykästi yhteistyökykyistä ja nopeaa ohjaajaa. Esim. Kuvan rajaaminen, kuvakäsikirjoittaminen, lavasteiden suunnittelu ja kompositio nähdään tärkeämmäksi kuin erilaisuutta ilmaisuratkaisuissa ja näkemyksellistä näyttelijöiden ohjaamista nyt-hetkessä.
Käsikirjoitukset hyväksytään keskeneräisinä, tuotannoille annetaan täysi tuotantorahoitus ilman vastuuta käsikirjoituksen kehittämisestä ja tuotantoyhtiö käynnistää tuotannon keskeneräisillä käsikirjoituksilla rahaa "säästäen". Laatuun ei todellisuudessa uskota, koska sisältö tuntuu olevan tuotantosysteemin rinnalla toissijainen arvo. Tuotantotalo haluaa tuet saatuaan saada tuotannon nopeasti käyntiin eikä käsikirjoitusta tehdä uusiksi selkeistä persoonattomista puutteista huolimatta.
Tuotantoyhtiöt haluavat pitää luottokäsikirjoittajia, jotka ovat usein tuottajan kavereita eivätkä tuotantoyhtiöt muodosta vaihtoehtoisia käsikirjoitusvaiheita tai jaa käsikirjoitusta uudelleenkirjoittamisosioihin vaan haluavat antaa pääkäsikirjoittajalle ja jopa ohjaajan "suunnitelmille" kaikki taiteelliset valtaoikeudet. Tuotantoyhtiöt eivät halua henkilösuhdeongelmia, joita pelkäävät prosessikäsikirjoittamisen tuovan eivätkä budjetoida aikaa tai rahaa. Käsikirjoitusta ei ole tunnustettu tärkeimmäksi elementiksi. Alan ammattilaisten tarinat keskittyvät ihannoiden esim kameratuotannon erikoisuuksiin, näyttelijät ovat vain nappuloita kameran kuvakulmille. Näyttelijöiden ilmaisu on vain oheistuote, lavastus, ei kuvaustapahtuman keskipiste. Tuottajat toimivat kuin lavastajat, mahdollisimman yksioikoisesti.
Tunnustetut ohjaajat haluavat vuorollaan "täyden potin" ja siis tekevät elokuvasäätiölle myös käsikirjoituksen itse - nopeasti - ja omalle tuotantoyhtiölleen. Kritiikki ja työstäminen jää ihanasti minimiin.
Ohjaajia ei kouluteta ohjaamaan eläviä ja muuttumiskykyisiä näyttelijöitä. Ohjaajilla on outoa taikauskoa ison tuotantoryhmän ja ison kameran vaikutuksesta kuvaushetkeen: odotetaan maagista ihmettä, jonka tekninen kalusto aiheuttaisi elokuvanteon aikana.
Ohjaajille on tärkeintä hyvä fiilis ja mukava kaverisuhde näyttelijöihin. Näyttelijöiden egoa varotaan äärimmäisen tarkkaan. Ohjaajat eivät osaa ottaa omaa linjaansa.
Ohjaajat/tuottajat eivät uskalla säätää käsikirjoitusta käsikirjoittajien kanssa kesken kuvauksien ettei tule a) lisää työtä, b) ettei tuottaja/käsikirjoittaja suutu.
Ohjaajat eivät jaksa kokeilla eri versioita kohtauksista kuvauksien aikana.
Elokuvien dialogien "tiivistäminen" on luonnoton pakkomielle tuottajielle. Keskustelu ja karakteerit karahtavat karille pilalle pelkistettynä versiona. Jos taito ei riitä mestarilliseen tiivistämiseen, tiivistäminen on tuhoisaa.
Elokuvien dialogikielenkäyttö on hämmästyttävän useasti 50-luvun elokuvakäsikirjoitusten kaltaista eli luonnotonta ja töksähtelevää. Mm Päähenkilöhahmot kehoittavat itseään ja muita katsojan puolesta.
Elokuvasäätiö ei julkisesti eikä reaaliaikaisesti julkaise rehellisesti tietoja tuottavuudesta/tuottamattomuudesta eikä elokuvien markkinasaavutuksia/saavuttamattomuuksia muualla maailmassa teatteri- ja TV-levityssopimuksista alehintoinen.
Elokuvasäätiö ja Opetusministeriö ei rohkeasti osaa nähdä ja tukea erikseen taide-filmejä ns perinteistä ja haastavaa elokuvatuotantoa.
YLE maksaa aivan liian vähän esitysoikeuksista ontuen monopoliasemansa turvin - ja saa siksi aikaan huonolaatuisia, epä-eurooppalaisia, yksioikoisia suomalaisia elokuvia. YLE pumppasi ehkä miljardi euroa vanhentuneeseen digi-TV-"teknologiaan" ilman mitään todellista hyötyä. Sisällöntuotantoon ja erilaisuuden kannustamiseen ei haluta rohkeasti varoja käyttää.
Eurooppalainen elokuvakulttuuri on käsitteenä ja visiona aivan erilaista kuin jenkkitouhu. EU-tukisysteemit antavat rahoituspisteitä vain yhden käsikirjoittajan mukaan, jonka kansalaisuus ja taiteellinen oikeus käsikirjoitukseen merkitsee siis paljon noissa tuotanto/maa-rahoituskuvioissa. Euroopassa kunnioitetaan vielä taiteilijoita, ei kaupallisia venkoilijoita ja pelkääviä rajoitteita, joissa tuottaja on pääkäsikirjoittaja ja siis varsinaisen käsikirjoittajan kilpailija.
Arhi Kuittinen, tuotantoryhmä Simeoni
::
"Huoli suomalaisesta elokuvasta"
Markku Lehmuskallio on palkittu Jussi-patsaalla elokuvista Seitsemän laulua tundralta ja Elämän äidit. Vaikka elokuva-alalla menee taloudellisesti tällä hetkellä hyvin, veteraaniohjaajaa pohdituttaa nykyhetken kotimaisen elokuvan maailmankuva.
- Se on sidehoidon tarpeessa. 99 prosenttia elokuvista on vain teollisuutta. Elokuvissa ihmisen ei tarvitse enää ajatella, vain katsoa. Ja sitten se tulee ulos elokuvateatterista, eikä muista yhtään mitä on nähnyt, Lehmuskallio toteaa.
Helppoa ratkaisua elokuvien sisällön ohuuteen hänellä ei ole, mutta yksi vinkki tulee.
- Annetaan kaikenlaisille ajatuksille mahdollisuus. Niin ihminenkin on kehittynyt.
Tekstit
