Suomalaisen elokuvan uusi aika - hegemonia on murskattava

Indiestatement

Ohjelmajulistus suomalaisen elokuvakulttuurin laajakatseisuuden ja digitaalisen mediakulttuurin kehittämisen puolesta. 

Ilmaisu ennen toistamisen formaattia. 

Sisältö 

I. Analyyttinen asetelma ja tavoite; 

Miksi vapaa elokuvakulttuuri kalliin formaattikulttuurin sijaan? 

II. Kysymyslista ja huomioita suomalaisen elokuvakulttuurin rasitteista, 

mikä on tilanne analyysin avulla ja mitä selvästi muutettavissa

 
Suomalaisen nostalgiaa pursuavan bulkki-elokuvan tila

- eroaako suomalainen elokuva roskaruuan mättämisestä?

Cannesin tai Berlinaren elokuvia ei saa Suomessa tehdä

I

Miksi kokeileva, eurooppalainen, karakteerikeskeinen elokuva formaattikulttuurin sijaan?

Miksi tarvitsisimme inhimillisiä indie-tuotantoja, ennen kaikkea riippumatonta ja selkeästi erilaista indie-elokuvakulttuuria?

Elokuvan on oltava uutta ja uusiutuvaa mediaa, 

taidetta ja taitoa toimia haastavana välineenä. Uskomme katsojaan ja kokemuksen ainutlaatuisuuteen. 

Elokuva ei saa olla tuote, genremalli, lähes identtisesti tyyliltään tai rakenteeltaan verrattava markkinointiväline kulutustuotteena.

Ranskalainen ja tanskalainen elokuva ja nyt monet eurooppalaiset ohjaajat ovat rohkeasti vieneet eurooppalaista elokuvaa preesensin kokemiseen uskoen episodielokuvan rehellisyyteen muodosta vapaana median muotona ja tämä on ollut selkeä vastavoima jenkkidramaturgialle. Elämä on ainutlaatuista - elokuvan on myös oltava ainutlaatuista, käsikirjoituksesta lähtien.  

Voimassa oleva jäykkä kaupallinen formaattikulttuuri väittää, että tuttu, tylsä, rakenteelisesti identtinen ja toistettu standardikokemus on "viihdekokemus", että jokaisen katsojan tulisi elokuvan jälkeen ymmärtää elokuvasta kaikki samalla tavalla. Formaattikulttuuri väittää, että elokuva ei ole poliittista vaan vain viihdettä ja pako todellisuudesta, vain ohjaajan näkemys tms ja että elokuva ei saa olla luettavissa poliittisesti eikä purkaa ja analysoida katsojan kokemusta valtajärjestelmästä.

Aito taideilmaisu, dramaturginen näkemys todellisuudesta on aina muuttava, poliittista todellisuuden purkamista, todellisuuskuvan ja hegemoniharhan haastamista, ohjaavan valtasysteemin haastamista.  

• SQUARE-elokuva todisti mainiosti kuinka hyvin poliittinen elokuva menestyi mm. Cannesissa ja niin poliittinen elokuva otettiin Suomessakin levitykseen ja jopa Yleisradioon joka on nyt täysin oikeistolaisten poliittisten henkilöiden ohjaama.

https://en.wikipedia.org/wiki/The_Square_(2017_film) 

   

Elokuvan tärkein muoto on käsikirjoituksen tyyli, jänniteratkaisut ja valinnat sekä näyttelijöiden luomat hahmot, ei loppuunhiottu kamera-/lavastetuotanto, ei plot-ralli hollywood-oppaan mukaisesti. On kysyttävä jokaisen elokuvan kohdalla, onko elokuva elämää köyhdyttävä vai rikastuttava kokemus? Jos se on rikastuttava, se on myös katsojalta paneutumista vaativa. Mitään ei saa ilmaiseksi tai helpolla. Edes elokuvakokemuksia.

Suomalaisessa elokuvakulttuurissa "ammattimainen"-rahoitusperiaate estää independent-elokuvien tukemisen mm. elokuvasäätiön kautta. Tuotannolle vaaditaan vain kovaa rahaa eli talkootyötä ei lasketa aidoksi budjetiksi.

Esim. Unkarilainen Benedek Fliegaufin  elokuva DEALER ei olisi ikinä valmistunut, jos Unkarin elokuvatukijärjestelmä toimisi samalla tavalla. Fliegauf sai tukirahat ilman mitään muuta rahoitusta ja nousi ehkä puhutuimmaksi uudeksi ohjaajaksi 2005. Hänen elokuvansa on tinkimätön tyylissään koska rahoitussysteemi ei puuttunut elokuvan tyylivalintoihin kuten Suomessa nykyisin tapahtuu.

Markkinointikelpoisuuteen tähtäävä järjestelmä ei tuota vaan karsii ainutlaatuisia ohjaajia. Elokuvakulttuuri ei saa olla pelkkää tylsää formaattiuskontoa, ei amerikkalaista moraalisankarin pateettista tahtotoiminnan ylistämistä tai moralistista parannuksen tekoa, tuotannon muotojäykkää ryhmäkuria brändien todellisuuspaossa.

Jos elokuva on tuote, jonka katsoja tietää etukäteen ennen katsomista, ei se ole elokuvataidetta ja todellisuustajun haastamista.

Indietuotanto tai ammattimainen eurooppalainen eli episodielokuvaperiaate  on päinvastaista kulttuuria kuin mitä kaupallinen massaviihdesuuntaus meille haluaa tarjota.Esimerkkeinä 2015 mm Lobster ja 2009 Dogtooth

Formaattikulttuuri on yksiviivaista kontrollikulttuuria, kuluttajaksi kasvattamista, kuluttajan lahjontaa ilman psyykkistä kokijan työtä: liioittelusta on tehty dramaturgian synonyymi - väkivalta, seksi ja hahmojen sekä moraalin mustavalkoisuus ja junttihuumori ja porvariromantiikka on markkinointivalmista tuotteistamista - ei taidetta, ei todellisuuden tutkimista.

Elokuvasäätiö on kylmästi osa oikeistolaista puoluejärjestelmää oikeistolaisen virkamiesvallan alla, hegemoniaa eli valtarakennelmaa, rahaeliittiä suojelevaa valtajärjestelmää.

Viihdeteollisuus haluaa antaa valmiita (helposti markkinoitavia) brändejä ja lokeroida sillä kuluttajan elokuvakokemus mahdollisimman helpoilla ja yksiulotteisilla mielikuvilla. Tuotteistamalla halutaan standardisoida ilmaisua ja asiakkaan odotuksia, katsoja on maksava asiakas joka pitää päästää helpolla. Katsoja täytyy totuttaa toistuviin kuvioihin ja pakottaa tuntemaan tyytyväisyyttä tunnistaessaan tuttuja kaavoja.

Suurtuotantojen ja siisitien bulkkielokuvien ongelmana on tunnelman litistäminen totuttuihin kaavoihin. Keinotekoisuuteen nojautuminen on amerikkalaisen osa pikakulttuurin ihannointia. Katsojan ymmärrys halutaan lokeroida ja ohjata turvallisesti, varmasti - aivan karmaisevalla tavalla.

Tuotantoesimerkkinä "dogme"-tyylinen elokuva keskittyy tarinan kerrontaan ja inhimillisten hahmojen kehittämiseen. Koska kuvaus on preesens-toimintaa, dokumentaarisesti seuraavaa ja läsnä olevaa, katsoja voi itse katsomiskokemuksena määritellä rikkaammin ja itsenäisemmin tarinan tapahtumat ja roolihahmojen sisäisen kehittymisen. Tuotannossa ohjaajan huomion keskipisteessä ovat näyttelijät eivätkä lavasteet tai tekniikka.

Dogma- ja Cinema verite-tyylit ovat lähellä aitoa ihmisen kykyä hahmottaa vapaasti dramaturgisia elementtejä: hahmoja, seuraamuksia ja odotuksia, tunteita, tuntemattoman painetta.  Independent-tuotannoissa pyritään antamaan katsojalle todellisuusläheisen kokemuksen fiktiosta, jolloin katsoja saa tehdä enemmän omaa mielle- ja tunnetyötä (elokuva)kokemuksena.

Erilainen elokuva herättää.

II

Kysymyksiä ja huomioita suomalaisen elokuvakulttuurin rasitteista

MIKSI SUOMALAINEN ELOKUVA EI OLE MARKKINOINTIKELPOINEN EUROOPASSA?

Suomalaisen elokuvan tuotantonäkemyksessä on jotakin vialla. Suomalainen elokuva ei kelpaa Eurooppaan levitykseen. Useimmiten Berliinin elokuvafestivaalit ei hyväksy yhtään suomalaista elokuvaa edes esitettäväksi.

Tanskan elokuvateollisuus ja sarjateollisuus on noin 40 kertaa laajempaa kuin Suomen.

Ruotsalainen elokuva on ajoittain kovassa nousussa persoonallisen otteen takia. Miksi ruotsalaiset kriitikot tai katsojat lyttäävät Ruotsissa levityksessä olleet muut  suomalaiset kuin Kaurismäen elokuvat jos ruotsalainen kulttuuri on meitä "lähinnä"?


Ongelmia riittää ahtaissa kulttuurisissa näkemyksissä, moralistisissa ja emotionaalisissa asenteissa sekä kapea-alaisuudessa. Pelokkuudessa.

Ongelmia

1. Eurooppalainen elokuva tarkoittaa persoonallista elokuvaa, nimenomaan käsikirjoittajan ainutlaatuisia ja erottuvia ratkaisuja. Jos hyviä käsikirjiottajia ei etsitä eikä kunnioiteta, Suomesta ei voi nousta hyviä elokuvia kuten Tanskasta. Tämänhetkinen trendi on tuottajavetoinen ja yksiulotteisen, Kaikille ymmärrettävän helpon peruselokuvan tuottaminen. Tanskassa elokuvakäsikirjoittajalle maksetaan 7-12 kertaa enemmän kuin Suomessa.
2. Nopeasti tehty käsikirjoitus on huono. Elokuvasäätiö hyväksyy huonoja käsikirjoituksia "keskeneräisinä" - uskoen tuottajan visiopuheisiin muutoksista - muutoksia, joita ei sitten käsikirjoitukseen lopulta tehdä hyvin vaan hyvin huonosti rahastuksen runnomisessa.
3. Kaupallisuus on tekosyy nyt tehdä huonoja toisiaan kopioivia "suomielokuvia"
4. Vain UUSIA käsikirjoittajia ja ohjaajia  etsimällä, rahoittamalla ja kouluttamalla voidaan nostaa suomalaisen elokuvan tasoa. Ennakoiva ja  käsikirjoitustuki valmisteluun ja kehittelyyn suoraan kirjoittajille on nostettava 400 000 euroon vuodessa ilman tuottajien manipulaatiota.
5. Keskustelu elokuvakulttuurista on Suomessa vaimeaa ja pelokasta. Elokuvakriitikot ovat ottaneet hoivaavan hovikirjoittajan aseman ja haluavat kannustamalla siivittää suomalaisen elokuvan nousua ilman turhan kriittisiä äänenpainoja ja ilman analyyttistä otetta. Ilman kritiikkiä "palkitaan säälipisteillä" hyvinkin outoja nostalgiaelokuvia.
6. Tuotantosysteemimme on katastrofaalinen. Ruotsissa 4-6  tuottajaa päättää hajautetusti pitkien elokuvien tuotantotuet, täällä yksi/kaksi henkilöä SES/YLE Suomessa päättää käytännössä kaikkien elokuvien tukipäätökset ja toteutumiset.  
7. Tuottajilla on aivan väärä rooli Suomessa: nyt he kilpailevat ohjaajan kanssa ohjaajan roolsita elokuvan ohjaamisesta ja määräämisestä tuottajan makuun; tuottajan tehtävä on vain tukea ohjaajan ja käsikirjoittajan visioita. Tuottaminen ei ole tuottajan maun ja poliittisen ideologian esiintuomista. Tuottaja ei ole taitelilija vaan tehokkuuden lisääjä, mahdollistaja. 
8. Elokuvasäätiö ei tue independent-elokuvatuotantojen kuluja, joissa työ tehdään talkootyönä. Vakava ongelma joka on tahallisesti luotu. Ei saa vaatia ulkopuolisia rahoittajia vaan tekijät saaavat itse määrittää tuotannon kulut ja tuki on oltava suoraa tuotannolle ilman ehtoja muista rahoittajista sillä tuen on tarkoitus tuottaa uudenlaista ilmaisua ja taiteellista vapautta
   
   
   
9. Suomalainen elokuva on jäykkää ja epäuskottavaa. Yksitotista ja sävytöntä, psykologisesti pelottavan kapeaa ja oieeistolaista ihmiskuvaa tukevaa, poliittisesti turvallista valvoville OKM-virkamiehille.
10. Suomalaisen elokuvan menestyksen puuttuminen ei riipu elokuvantekijöiden "yleisestä teknisestä ammattitaidosta" vaan suhtautumisesta sisältöön, käsikirjoitukseen, joka riippuu nyt runnovasta tuotanto- ja ohjaustyylistä. Kulttuurista sivistystä ei ymmärretä eikä sitä haeta tuotantopiireissä. Tuottajat eivät tunne eurooppalaista kulttuuria eivätkä tahdo tuntea. Aki Kaurismäki on ainoa auteur-ohjaaja Suomessa ja hänetkin yritettiin savustaa pois 90-luvulla.
11. Epäuskottava elokuva ei ole mielenkiintoinen. Liian usein kuulen lausahduksen: "aika hyvä suomalaiseksi elokuvaksi". Epäuskottava elokuva on huono elokuva. 
12. Pateettisten, nostalgisten elokuvien jonkinlainen menestys Suomen rajojen sisällä ei kerro laatutuotannosta mitään vaan se kertoo jonkin kliseisen kerrontamuodon "sopivasta" hyväksikäytöstä vetoamalla kuluttaja-katsojan kapeaan emotionaaliseen tarpeeseen.
    Pornoelokuvillekin on aina katsojia. 
13. Suomalaisissa historiallisissa elokuvissa vääristellään suomalaista historiaa, mm. sotien syistä ja fasismista, salaisesta politiikasta, salaisesta vallasta Suomessa, kokoomuksen ja RKP:n historianäkemyksiä, sensuurinäkemyksiä ja arvonäkemyksiä myötäillen. Tämä on vakava ongelma.
14. On toki hyvä että mm suomalaiset viihteelliset ja helpot lastenelokuvat menestyvät maailmalla mutta se menestys ei lisää sisällöllistä laatua vaan käytännössä amerikkalaisten formaattien mukaisten elokuvien sovellettua kopiotuotantoa maustetttuna hieman inhimillisemmillä, pienimuotoisemmilla suomalaisilla sävyillä.  Esim "Eläimiä lastenelokuviin ja elokuvaa voidaan markkinoida Japanissa". - ei laatuvaadetta sisällön suhteen
     
15. Dramaturgia on hylätty Suomen markkinointialueen -malliajattelun takia.
    "Kaikkien katsomossa on ymmärrettävä kaikki"
    Suomalaiset tuottajat eivät ymmärrä dramaturgiaa eivätkä siis eurooppalaista elokuvakerrontaa vaan heille on tärkeintä "aiheen suomalainen puhuttelevuus" ja teemojen tuttu, kodikas moraalinen sävy, mielikuvien helppous. "Suomalaisille mahdollisimman suomalaista", joten kaikki on "mielenkiintoisten suomalaisten" hahmojen varassa: käsikirjoituksen dramaturgiaa ei tarkastella sinänsä eikä varsinkaan kokeilevasti, rikkaan eurooppalaisen perinteen kautta vaan vain pakkomielteisten suomalaisten mielikuvien esiintuomisen kautta.
16. Päähenkilön samaistumisvoima katsojalle ei toimi suomalaisen elokuvasäätiön hyväksymissä käsikirjoituksissa eikä ohjaustöissä. Eurooppalainen katsoja ei ymmärrä suomalaisten konventioiden ja  säälipisteiden kerjuuta päähenkilölle: suomalaisen elokuvan hahmo ei ole samaistumisen kohde vaan ohjatun yksioikoisen "suomalaisuuden" ilmentymä, poliittinen julistus, jotta eliitin ohjaama suomikuvaa ei kyseenalaistettaisi. Yksioikoisen hahmon rakentaminen nähdään jotenkin jylhän jäyhänä, vaikka se ei toimi. Jonkinasteinen pelko estää elokuvan tuottamisvaiheessa luomasta luontevasti emootioiden ohjaamaa päähenkilöä.
17. Tuottajat eivät osaa lukea erilaista ja oivaltavaa käsikirjoitusta.
    Unohdetaan, että mm ranskalaisessa elokuvaperinteessä ei juoni eikä edes päähenkilö ole tärkeintä elokuvan keskivaiheeseen saakka ja että kohtalo voi olla voimakkain juoneen vaikuttava tekijä: katsojien mielenkiinto on tässä perinteessä elokuvan roolihahmojen reagoinneilla ja eettisesti yllättävillä ja mielenkiintoisilla jännitteillä kohtaloonsa. Ranskalaiset elokuvat eivät pönkitä mitään luterilasita tai perinteistä moraalisysteemiä.
18. Suomalaisten elokuvien ja teatterikäsikirjoitusten kerronnallinen perisynti on jännitteiden fiksoituminen eli jämähtäminen alusta loppuun saakka. Emotionaalisesti köyhä paatos; Sama jännite on alusta loppuun asti. Dramaturginen rikkaus puuttuu elokuvakerronnasta. Kertomuksista tulee uuvuttavan jankkaavia ja osoittelevia.
19. Elokuvakerronnan psykodynaamista kapea-alaisuutta ja suomalaisuuden psykohistorian rasitteita ei haluta pohtia tai tunnustaa universaalisti. Eurooppalaisia ei kiinnosta suomalaisen elokuvan dramaturgian pelokas kapea-alaisuus.
    Moralistinen ote ja mentaalinen "suomalaisuuden periaate" ovat elokuvasäätiön rasitteina, kun elokuvasäätiö asettaa näkymättömiä poliittisesti korrekteja, "positiivisen ihmiskuvan" ja valistuksen ehtoja "kelpaavalle" käsikirjoitukselle. Tavallaan suomalaisiin elokuvakäsikirjoituksiin halutaan yleissanomana varoitus ja/tai valistus.
    Moralistinen eli saarnaava ote hallitsee päähenkilön yksiulotteista hahmoa ja aiheuttaa käsikirjoitusten kapea-alaisuutta. Elokuvasäätiön porvarillisten arvojen ihannemallissa halutaan käytännössä elokuvalla olevan kannustavaa substanssia eli valistava vaikutus keskiarvokansalaiseen. Elokuva ei saa herättää kysymyksiä ja kuluttaja-ihmiskuvamme uudelleenarviointia kansalais-katsojassa vaan elokuvakulttuurin halutaan tukevan kunnon kansalaisen, häpeävän tai syyllistyvän ihmisen mallia. Aivan kuin katsojat olisivat lastentarhassa katsoessaan suomalaista elokuvaa.
20. Rohkea käsikirjoittajan luoma sanoma ei ole sama asia kuin moralistinen painotus, pakkopaita kulttuurisiin pakkomielteisiin. Moralistisesti ahtaat ratkaisut johtuvat siitä, että yritetään saada katsojien mahdollisimman laajaa hyväksyntä vetoamalla häpeäkulttuurimme perusratkaisuihin, vertaamalla kaikkea tapahtuvaa ja tarinan hahmoja "kunnon kansalaisen arvoihin". Ilmiöitä ei uskalleta tarkastella sinänsä moniulotteisena kerrontana niin että katsoja saisi päättää motiivien ja valintojen tulkinnasta.
21. Dialogin hurja minimalisointi eli sanojen vähyyden ihannointi on melkein ainoa laatukriteeri tuottajille, jotka tekevät paniikkiratkaisuja. Siten kerronta ja henkilöhahmot ovat ohuita ja merkityksettömiä.
22. Elokuvasäätiö ei tue kokeilevaa käsikirjoittamista sinänsä henkisenä rikkautena ja tuettavana toimintana elokuvakulttuurin rikastamiseksi - tuottajakeskeinen tuotantoputki on ammattilaisten palvoma prosessikäsite, kokeileminen taas on vain kirosana. Tuottaja ei ole taiteilija jos hänellä ei ole käsikirjoittajan mielikuvitusta ja sävyjen tajua. Suomessa ei ole tällä hetkellä tuottajataiteilijoita vaan vain käsikirjoittajan kanssa kilpailevia ex-taiteilijoita.
23. Elokuvasäätiön on luotava täysin erillinen stipendisysteemi suoraan käsikirjoittajille a) koulutukseen euroopalaisten avulla  ja b) käsikirjoitusten kehittämiseen, kokeilua, kokeilua, vapautta - kokeilu ei ole tuhlaamista näin tylsien elokuvien maassa 
24. Suomalaisessa komediatuotannossa on menty kepeästi helppoon halpaan: epäuskottavuus nähdään itsessään humoristisena ja tarinan ohkaisuus ja itseivallinen kerronnan epäuskottavuuden korostaminen komediallisuutena sinänsä. Tässä kohtaa ei katsota ollenkaan menestyneitä ja toimivia komedioitakaan: niillä on painavaa sanomaa ja varsin uskottavat hahmot, nimenomaan komedioissa, joissa vaaditaan enemmän samaistumisvälineitä katsojalle. Nauru on vaikeampaa tuotettavaa, sitä ei voi kieltää. Mutta naurua ei voi tuotteistaa yhteiskuntakelpoiseksi. Vain vaihtoehtoinen kulttuuri ja painotettu käsikirjoitustuki on tässäkin ratkaisu pienten budjettien elokuvatuontannoissa.
    
     
25. Elokuvasäätiö ei tunnusta eurooppalaisen elokuvan tarinankerronnallista,
     deskriptiivistä vapautta eli ei haluta ranskalaisen elokuvan rakennemallia, jossa
    a) päähenkilö on enemmän nk kohtalon heiteltävänä vaan päähenkilön halutaan olevan aktiivinen jenkkiteorioiden mukainen sankarihahmo, jolla on selkeitä päämääriä ja
    b) siten ahtaasti vaaditaan että elokuvan päähenkilön (motiivien) on tultava selväksi ensimmäisen viiden minuutin aikana, kun taas useassa ranskalaisessa elokuvassa päähenkilö voi tulla selkeäksi päähahmoksi vasta elokuvan puolivälissä.
    (Oidipus-sankarin malli halutaan unohtaa suomalaisen käsikirjoitusluennan säännöissä - mm. Oidipuksessa kohtalo pakottaa motiivit, henkilö tekee sitä mitä ei tahdo yms).
26. EU-rahoituksissa ei voi yksinkertaisesti muuttaa käsikirjoitusta, jolle rahoitus on annettu, Suomessa itäsaksasta kopioitu uljas elokuvasäätiömme, opetusministeriön propagandakeskus taas ei välitä mistään sisällön eli käsikirjoituksen laadunvalvonnasta.
    
27. Suomalaisten dokumenttien käsittämättömän hidastempoisuuden takana on Yleisradion "periaate" maksaa minuuttien eikä ladun mukaan, joten dokumenttituottajat yrittävät puristaa maksimisuhteen teeman viipyilevän ja "laajan" esittelyn ja minuuttien maksimoimisen suhteen. Suomalaisen "dokumentin dramaturgisiin periaatteisiin" on siten uinut hyvin outoja mielteitä, vaikutteita ja periaatteita. Hitaus ei ole aina laatua sinänsä.
28. Epäonnistuneita elokuvia haukutaan meillä "liian eurooppalaisiksi" vaikka tosiasiassa ongelma on se, etteivät tekijät ole olleet ollenkaan tietoisia eurooppalaisen elokuvan todellisesta ilmaisuperinteestä ja jännitteiden hallinnasta käsikirjoituksessa. Tyylillisesti löysät ja laiskat tuotannot eivät ole sinänsä "eurooppalaisia" ja ehkä juuri huonojen elokuvien avuttomien puolustuspuheenvuorojen takia eurooppalainen elokuva ei ole käsitteenä eikä päämääränä ideaali elokuvakulttuurissamme.
• Huonona mutta selkeänä esimerkkinä voi tuoda esille sinänsä hienosti tuotettua elokuvaa "Lapsia ja aikuisia", joka on tyylikäs mutta erehtyy oudolla tavalla pakkomielteiseen feministiseen paatokseen ja painotukseen jollakin hyvitysperiaatteella juuri naishahmoja korostamalla ja mieshahmoja typistämällä äärettömän epäuskottavaksi.
  a) Mieshahmo on lähes halveksunnan kohteena, juonen robottimainen käynnistäjä, naisten korostaja, ilman sielua, epäihminen, samaistumisen ulkopuolelle tuomittu. Katsojan on näin "varmistettu" haluavan samaistua elämää janoaviin naisiin enemmän mutta miehen outo ja "väkivaltainen" kohtelu käsikirjoituksen roolihahmona aiheuttaa eurooppalaisessa katsojassa hämmennystä. Mm. ruotsalaiset kriitikot ovat olleet hyvin tylyjä tälle elokuvalle juuri tästä syystä.
  b) Lisäksi elokuvan rakenne on perusteettomasti tyylillisesti käänteinen ranskalaisen elokuvan perinteelle - ilman mitään syytä tai aiheellista tehokeinoa: alku on hektinen ilman syventymistä (katsoja ei tutustu hahmoihin) kun taas loppuosa on perusteettomasti venytettyä "fiilistelevä" ja hidastuva vaikka elokuvan alkuhektisyyden takia henkilöhahmoja ei ole syvennetty fiilistelyä varten. Katsoja jää totaalisesti tyhjän päälle kahdessa tärkeässä asiassa.
  c) Eurooppalaisella elokuvatyylillä leikittely ei toki ole sinänsä rohkeaa ja vaikuttavaa elokuvaa.
  
  
29. Aitoja tragediakäsikirjoituksia ei moralistisesti hyväksytä ns "negatiivisina" elämänmallin kuvauksina. Elokuvan halutaan vetoavan suoraan positiivisiin tunteisiin jenkkien suurtuotantojen tapaan tai neuvostoliiton propagandan tavoin. Esim. Kaurismäen tyyli on hyväksytty opetusministeriössä vasta massiivisen eurooppalaisen menestyksen jälkeen.
30. Jos suomalaisessa elokuvassa on "traaginen sävy", osoitetaan tavallisesti päähenkilön syyllisyys kömpelösti varoittavaan sävyyn ja hänen moraalisääntöjensä rikkomukset esitetään sormella osoittaen.
31. Elokuvasäätiö ja opetusministeriö haluaa "vähentää" eli karsia "tarpeettomia" esim. itsemurhakohtauksia elokuvista selkeillä moraaliasenteilla käytännön tukikriteereissään.
32. "Taide-elokuvia" ei tueta kaupallisuuteen vedoten. Elokuvaa ei haluta nähdä uusiutuvana taiteena. Elokuvaa ei nähdä vapaana eikä kokeilevana (itse)ilmaisun välineenä vaan asennesidonnaisena kerrontana, lähes propagandanomaisena kulttuurin muotona. Hypoteettisesti ajateltuna Tarkovski tai Bergman eivät saisi käsikirjoituksiaan läpi Suomen elokuvateollisuudessa.
33. Yksiulotteisuus. Yksioikoiset tarinat hyväksytään, joissa käänteet ovat joko äärimmäisen ennustettavia (Nousuaika) tai hatusta tempaistuja, teennäisiä, irrallisia (Hymypoika).
34. Elokuvasäätiö jakaa vieläkin "säälitukea" tunnetuille ohjaajille, vaikka jo käsikirjoitus on etukäteen selvä katastrofi (esim. Mosku-elokuva).
35. Elokuva-alan koulutus ei tue eikä etsi erilaisia ohjaajia, joilla olisi laaja sivistyspohja. Ohjaajaksi halutaan jäykästi yhteistyökykyistä ja nopeaa ohjaajaa. Esim. Kuvan rajaaminen, kuvakäsikirjoittaminen, lavasteiden suunnittelu ja kompositio nähdään tärkeämmäksi kuin erilaisuutta ilmaisuratkaisuissa ja näkemyksellistä näyttelijöiden ohjaamista nyt-hetkessä.
36. Käsikirjoitukset hyväksytään keskeneräisinä, tuotannoille annetaan täysi tuotantorahoitus ilman vastuuta käsikirjoituksen kehittämisestä ja tuotantoyhtiö käynnistää tuotannon keskeneräisillä käsikirjoituksilla rahaa "säästäen". Laatuun ei todellisuudessa uskota, koska sisältö tuntuu olevan tuotantosysteemin rinnalla toissijainen arvo. Tuotantotalo haluaa tuet saatuaan saada tuotannon nopeasti käyntiin eikä käsikirjoitusta tehdä uusiksi selkeistä persoonattomista puutteista huolimatta.
37. Tuotantoyhtiöt haluavat pitää luottokäsikirjoittajia, jotka ovat usein tuottajan kavereita eivätkä tuotantoyhtiöt muodosta vaihtoehtoisia käsikirjoitusvaiheita tai jaa käsikirjoitusta uudelleenkirjoittamisosioihin vaan haluavat antaa pääkäsikirjoittajalle ja jopa ohjaajan "suunnitelmille" kaikki taiteelliset valtaoikeudet. Tuotantoyhtiöt eivät halua henkilösuhdeongelmia, joita pelkäävät prosessikäsikirjoittamisen tuovan eivätkä budjetoida aikaa tai rahaa. Käsikirjoitusta ei ole tunnustettu tärkeimmäksi elementiksi. Alan ammattilaisten tarinat keskittyvät ihannoiden esim kameratuotannon erikoisuuksiin, näyttelijät ovat vain nappuloita kameran kuvakulmille. Näyttelijöiden ilmaisu on vain oheistuote, lavastus, ei kuvaustapahtuman keskipiste. Tuottajat toimivat kuin lavastajat, mahdollisimman yksioikoisesti.
38. Tunnustetut ohjaajat haluavat vuorollaan "täyden potin" ja siis tekevät elokuvasäätiölle myös käsikirjoituksen itse - nopeasti - ja omalle tuotantoyhtiölleen. Kritiikki ja työstäminen jää ihanasti minimiin.
39. Ohjaajia ei kouluteta ohjaamaan eläviä ja muuttumiskykyisiä näyttelijöitä. Ohjaajilla on outoa taikauskoa ison tuotantoryhmän ja ison kameran vaikutuksesta kuvaushetkeen: odotetaan maagista ihmettä, jonka tekninen kalusto aiheuttaisi elokuvanteon aikana.
40. Ohjaajille on tärkeintä hyvä fiilis ja mukava kaverisuhde näyttelijöihin. Näyttelijöiden egoa varotaan äärimmäisen tarkkaan. Ohjaajat eivät osaa ottaa omaa linjaansa.
41. Ohjaajat/tuottajat eivät uskalla säätää käsikirjoitusta käsikirjoittajien kanssa kesken kuvauksien ettei tule a) lisää työtä, b) ettei tuottaja/käsikirjoittaja suutu.
42. Ohjaajat eivät jaksa kokeilla eri versioita kohtauksista kuvauksien aikana.
43. Elokuvien dialogien "tiivistäminen" on luonnoton pakkomielle tuottajielle. Keskustelu ja karakteerit karahtavat karille pilalle pelkistettynä versiona. Jos taito ei riitä mestarilliseen tiivistämiseen, tiivistäminen on tuhoisaa.
44. Elokuvien dialogikielenkäyttö on hämmästyttävän useasti 50-luvun elokuvakäsikirjoitusten kaltaista eli luonnotonta ja töksähtelevää. Mm Päähenkilöhahmot kehoittavat itseään ja muita katsojan puolesta.
45. Elokuvasäätiö ei julkisesti eikä reaaliaikaisesti julkaise rehellisesti tietoja tuottavuudesta/tuottamattomuudesta eikä elokuvien markkinasaavutuksia/saavuttamattomuuksia muualla maailmassa teatteri- ja TV-levityssopimuksista alehintoinen.
46. Elokuvasäätiö ja Opetusministeriö ei rohkeasti osaa nähdä ja tukea erikseen taide-filmejä ns perinteistä ja haastavaa elokuvatuotantoa.
47. YLE maksaa aivan liian vähän esitysoikeuksista ontuen monopoliasemansa turvin - ja saa siksi aikaan huonolaatuisia, epä-eurooppalaisia, yksioikoisia suomalaisia elokuvia. YLE pumppasi ehkä miljardi euroa vanhentuneeseen digi-TV-"teknologiaan" ilman mitään todellista hyötyä. Sisällöntuotantoon ja erilaisuuden kannustamiseen ei haluta rohkeasti varoja käyttää.
48. Eurooppalainen elokuvakulttuuri on käsitteenä ja visiona aivan erilaista kuin jenkkitouhu. EU-tukisysteemit antavat rahoituspisteitä vain yhden käsikirjoittajan mukaan, jonka kansalaisuus ja taiteellinen oikeus käsikirjoitukseen merkitsee siis paljon noissa tuotanto/maa-rahoituskuvioissa. Euroopassa kunnioitetaan vielä taiteilijoita, ei kaupallisia venkoilijoita ja pelkääviä rajoitteita, joissa tuottaja on pääkäsikirjoittaja ja siis varsinaisen käsikirjoittajan kilpailija.  
     

Arhi Kuittinen, tuotantoryhmä Simeoni

::

"Huoli suomalaisesta elokuvasta"

Markku Lehmuskallio on palkittu Jussi-patsaalla elokuvista Seitsemän laulua tundralta ja Elämän äidit. Vaikka elokuva-alalla menee taloudellisesti tällä hetkellä hyvin, veteraaniohjaajaa pohdituttaa nykyhetken kotimaisen elokuvan maailmankuva.

- Se on sidehoidon tarpeessa. 99 prosenttia elokuvista on vain teollisuutta. Elokuvissa ihmisen ei tarvitse enää ajatella, vain katsoa. Ja sitten se tulee ulos elokuvateatterista, eikä muista yhtään mitä on nähnyt, Lehmuskallio toteaa.

Helppoa ratkaisua elokuvien sisällön ohuuteen hänellä ei ole, mutta yksi vinkki tulee.

- Annetaan kaikenlaisille ajatuksille mahdollisuus. Niin ihminenkin on kehittynyt.

  -YLE.fi  2012

Dramaturgian opas

teoriaa by Arhi

http://www.saunalahti.fi/arhiku/indiestatement_independent_feateure_films_finland_elokuva_suomalainen_manifesti_indiemanifesti.htm

 

 

Kirkko antoi itselleen anteeksi

Kirkko järjesti keskustelutilaisuuden.

Seminaari: Olisiko kirkon pyydettävä anteeksi vuoden 1918 tapahtumia

Kirkon järjestämässä keskustelutilaisuudessa julistettiin kirkolle vapautuksen evankeliumia, että kirkon ei tarvitse pyytää anteeksi. Suloinen konsensus vallitsi rauhantahtoisessa tilaisuudessa, jossa haluttiin ennemmin katsoa tulevaisuuteen, "ettei vastaavanlaista tapahtuisi enää". Silti kirkko kieltää yhä aktiivisen ja virallisen roolinsa ennen sotaa poliittisena kärjistäjänä, uskonnon sekoittamiseen oikeistolaisessa, monarkiaa ajavassa propagandassa ja sisällissodan julmuuksien toteuttamisessa.

Suomen historian professori Irma Sulkunen kysyi, kuka voisi esittää anteeksipyynnön kirkon nimissä. Vaikka virallinen kirkko asettuikin sisällissodassa valkoisten puolelle, myös punaiset olivat kirkon jäseniä.

- Kotimaa

Mikä on tämän lausahduksen logiikka? Eli punaisten kohtalo joutua lapsena kastetuiksi ja kirkon jäseniksi estää kirkkoa pyytämästä jäseniltään anteeksi?

Seminaarin järjestäjät ovat suloisesti unohtaneet valtiokirkon täydellisen ideologisen sitoutumisen perustuslakia myöten ja tiiviin propagandaliiton oikeistolaisten kanssa vuosina 1917 - n. 1965.


Tilaisuuden keskustelijat ja esitelmöitsijät oli valittu tarkasti positiivisen konsensushengen aikaansaamiseksi. Tilaisuus oli kaukana kohtaamisesta ja monitahoisesta keskustelutilaisuudesta. Yleisön joukosta kuuluikin lopuksi ihmettelyä, että miten tilaisuuden keskustelijat eivät näe uhrien kannalta kirkon virallisen johdon sekaantuneen valkoisten poliittiseen toimintaan.

Keskustelussa oli outo näkökulma kirkon olemukseen. Vaikka kirkko on äärimmäisen hierarkinen ja ammattikunnittain tiukasti rajattu, niin piispa Huotarille oli itsestään selvää, että "kirkko ei ollut yksi yhtenäinen instituutio" ennen sisällissotaa. Että silloiset piispojenkin teot ja puheet olivat vain yksityishenkilöiden toimintoja. Ruotsin kuninkaan ajoista voimassa olevassa kirkkolaissa virkaa tekevää pappismiestä ei voi kyllä nähdä mitenkään yksityishenkilönä, millään tavoin.

Piispojen kirkkokuva on yhä suoraan Katolisen kirkon kuvastosta. Koska kirkko on siinä käsityksessä Jumalan perustama ja pyhän "muuttumattoman" succession jatkumo, ei kirkko voi olla ollut fasistinen organisaatio tai siis mitenkään väärässä, vain yksilöt kirkossa ovat "hairahtuneet". Jos kirkko olisi ollut väärässä, olisi Jumala ollut väärässä. Piispoille on mahdotonta nähdä kirkon oppien, toimintatapojen ja perusteiden täydellinen muuntuminen 80 vuoden aikana ulkoisen paineen, eurooppalaisen humanistisen ihmisnäkemyksen vuoksi. Kirkon opetusten mukaan kirkko tuo maailmaan valkeutta, ei toisin päin.

Useat piispat olivat aktiivisesti sisällissodan aikana kannattamassa keskitysleirejä myös lapsille ja naisille sekä teloituksia "Herran pelon ja nuhteen palauttamiseksi". Kirkkoherrat olivat innolla järjestämässä nälkään kuoleville vangeille pakollisia kristinuskon "oppitunteja", kovennettuja kinkereitä syntisille, propagandaa vastoin vankien valinnan mahdollisuutta. Ennen sisällissotaa kirkolliskokouksessa piispat olivat räikeän avoimesti poliittisia puheissaan ja kirjoituksissaan, joten kirkolla oli selkeä poliittinen kanta ja paatos. Mutta enää kirkon edustajat eivät näe vastuuta tästä kirkon linjasta millään tavoin.

Kirkko ei missään vaiheessa yrittänyt estää teloituksia ympäri Suomen. Valkoiset saivat järjestää voitonjuhlia suojeluskuntien lippujen kera - kirkoissa. Edes punaisten menehtyneiden nimiä luettiin hyvin harvoissa kirkoissa. Piispoja ei huolettanut poliittisten asetelmien kärjistäminen sodan jälkeenkään.


Onneksi kirkko on sentään pystynyt antamaan itse itselleen anteeksi:

"Omista uskonnoistamme ja uskostamme voi kukin tänään etsiä rauhaa ja ihmisarvoa kunnioittavia puolia", Huotari tiivisti.

Tärkeintä on siis unohtaa kirkon väkivaltainen ja poliittinen menneisyys ja kurkottaa vain uskonnon positiivisiin puoliin ja mahdollisuuksiin.

Tilaisuudessa piispa Voitto Huotari esitti myös erittäin omituisen vastakkainasettelun yleisön ihmettelyn vastineeksi.

"Kumpi tärkeämpää, se, että pyytäisin anteeksi vai että siunaan (omaisten pyynnöstä) punaisten hautoja?"

Ikään kuin nämä olisivat jotenkin vastakkaiset valinnat. Retorista venkoilua ja hämäämistä. Totuuden torjuntataistelua.


Helsingin Sanomien uutisoinnissa esiteltiin tätä kirkon seminaaritilaisuutta ikään kuin puolueettomana prosessina:

" Kirkolta ei kaivata anteeksipyyntöä punaisille.

Kirkolta ei kaivata anteeksipyyntöä siitä, mitä sen edustajat tekivät sisällissodassa 1918. Sen sijaa lisää tutkimusta etenkin paikallisista tapahtumista saisi olla lisää, ja sitä on luvassakin. "

- Helsingin sanomat

Eli kirkon järjestämän seminaarin julkilausumaa esitetään uutisena.

Ja koko kavalkadin huipuksi tilaisuudessa poliitikko kutsui uskomattoman velmusti itseään "tutkijoiden edustajaksi" korottaakseen omaa "objektiivista" profiiliaan:

-"Ei", vastasi kirkon anteeksipyynnön tarpeellisuutta koskevaan kysymykseen kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd). Hänet oli kutsuttu seminaariin työväenliikkeen edustajana, mutta hän itse sanoi edustavansa tutkijoita.

Missä ulottuvuudessa poliitikko voi olla millään tavoin tutkija? Poliitikko on aina demagogi, jonka tavoitteena ei ole tieto vaan vaikuttaminen valittujen päämäärien ja yhteiskuntarauhan mukaan.

- Mutta jos joku haluaa tehdä tällaisen eleen, se kannattaa tehdä niin kauan kuin jotain työväenliikettä on, Tuomioja hauskutti yleisöä.

Yleisön joukossa esiintyi voimakasta ihmettelyä lopuksi siitä, että kirkko siunaa punaisten vainajia jopa joukkohaudoittain omaisten pyynnöstä, vaikka vainajat tiedettäisiin hyvin kirkkokriittisiksi henkilöiksi.

Kirkko on viime vuosina pyynnöstä siunannut myös punavankien joukkohautoja. Eduskunnan oikeusasiamiehen mukaan asiassa ei juridisesti ole ongelmaa.

- Kotimaa

Mielenkiintoisinta olikin myöntyväinen historiantulkinta, jonka mukaan kirkko on ollut edistämässä Suomessa tasa-arvoa ja demokratiaa - pakon edessä:

Piispa Voitto Huotari muistutti, että vuoden 1918 tapahtumien aiheuttama syyllisyys ja häpeä vaikuttivat merkittävästi siihen, että kirkko alkoi rakentaa yhteistyötä työväestön kanssa.

- Kotimaa

Kaikki tuntemani sosiaalihistorian tutkijat näkevätkin asian niin, että kuninkaan ja keisarin kirkko on lopulta "pakotettu" vasemmistolaisten liikkeiden suosion vuoksi yhteiskunnalliseksi ja hyvinvointia edistäväksi osapuoleksi, "lähelle kansaa". Vaikka kirkon ideaalit ja opetukset olisivatkin nyt aivan eri pohjalta kuin ennen ja kehitys ehdottomasta Tuomitsijasta hyvän olon Kansakirkoksi, on vastenmielistä pakoilla omaa veristä menneisyyttään väkivaltakoneiston tärkeänä osana.

Perustuslaissa kirkko on muurattu sotailaspappeja myöten valtion jalustaan. Viimeistään armeijassa sotilaspojat pakotettiin kuuntelemaan kirkon vanhatestamentillista sanomaa mahtavasta Jumalasta. En tiedä tarkalleen milloin uskonnonvapaus armeijassa toteutui mutta kovin myöhään.

Se kaari on pitkä, kuninkaan etujen vahtikoirasta aina maailmansotaa käyvän kansakunnan propagandaministeriön pyörittäjäksi, Jumalan tahdon välittäjänä valtapoliittisesti korrektisti. Kirkon politiikka on ollut kärkkäästi valtapolitiikkaa tukevaa ylivoimaisen etuoikeuden saavuttamiseksi - yli muiden uskontojen.

Uskonto on ollut tärkeimpiä väkivallan oikeuttajia valtiovallan näkökulmasta.

Tutkimattomana ilmiönä Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen tukevahko Punavankileirit 1918 tuo esiin vankileireillä kesä-syyskuussa 1918 harjoitetun "kasvatustyön". Sotavankilaitos perusti kasvatusosaston päällikkönään kirkkoherra Hannes Sjöblom (1874-1944), jota leireillä avustivat 16 pappia kasvatusjohtajina ja noin 90 kasvatusapulaista. Sjöblom oli kiistanalainen herranpalvelija. Hän piti hairahtuneiden punavankien valtavaa joukkoa "Jumalan lahjana Suomen kirkolle. Heihin piti juurruttaa porvarillinen maailmankatsomus", mutta virallisesti kirkko pysyi erossa leirilähetyksestä.

Herää kysymyksiä, oliko mieltä tarjota saarnaa ja ehtoollista, Kansalaiskunnon käsikirjaa, voimistelua ja laulua hoippuville ihmisille, jotka kaivoivat puunjuuria ja matoja ravinnokseen. Kun kuolinluku läheni 200:aa päivässä, huollontarve oli fyysisempi.

Eräät leirikasvattajatkin romahtivat makaaberista kokemuksestaan, "helvetin esipihasta", kuten nuori pappi Yrjö Alanen kuvasi. - HS.fi

Anti-tragedia

Esimerkki eurooppalaisen kritiikin ja terveen itsetunnon mittaisen kriitikon ulosannista "Sovitus"-elokuvasta.

"The Sunday Times"-kriitikko ei aikoinaan tarttunut ison rahan markkinointihypeen ja romanttiseen hehkutukseen tämän nyt tuoreen Golden Globe-voittajan kohdalla. Ultraromanttinen ja traaginen asetelma ei houkutellut kriitikkoa siinä mielessä mitä markkinointiajatus elokuvan tuotteistamisen takana koetti. Kriitikko katseli tarinaa ja kuunteli omia tuntemuksiaan, niin kuin kriitikon täytyisikin tehdä:

Atonement - Sovitus

The Sunday Times Review

"Its pedigree is perfect, but Atonement
falls prey to its own pretensions"

Sitten elokuvasta ( saattaa sisältää juonipaljastuksia ) ...

Elokuvan ongelma
on se, että päähenkilöt ovat välineitä, nukkeja suuren värisevän historiallisen tragedian lavasteina. Katsojiin halutaan pumpata tunteita ja epävarmuutta, jotta katsoja tuntisi toivoa ja täyttymyksen kaipuuta koko ajan vastavoimana elokuvan traagiselle viritykselle. Perustoive romanttisen tuotteistamisen takana.

Elokuvan vakava ongelma on jäykkä asetelmallisuus, jossa henkilöhahmot pyörittävät suurta tragediaa ja heidän tehtävänsä on tukea tiukasti romanttista paisuttelua. Henkilöhahmoilla on ennen kaikkea tehtävä mutta ei oikeastaan mitään karakteeria - heihin ei tarvitse samaistua prosessina kunhan ymmärtää katsojalle annetun tehtävän tuntea traagisia ja romanttisia tuntemuksia lähes jopa hahmojen puolesta.

Katsojan päätehtävä on tarkkailla tuntemuksiaan ja sovittaa ne oletettuun vireeseen elokuvan vihjeiden avulla. Katsoja voi kokea onnistumisen tunteita kun on mukana elokuvan ohjatussa tunne-flowssa.

Jos henkilöhahmon karakteeri on yhtä kuin tehtävä kertomuksessa, ei elokuvan käsikirjoituksessa ole välitetty uskottavuudesta. Tuotteistaminenhan viihdemarkkinoilla ei tunnetusti tarvitse uskottavuutta vaan kirkuvia huutomerkkejä ja alleviivauksia, tuotteistetun yksioikoisia signaaleja ja hahmoja. Henkilöhahmot eivät itse asiassa muutu lainkaan tässä kertomuksessa, mikä on jo aika hälyttävä merkki sanottavan puutteesta draamatuotteen sisällössä.

Samaistumista ei tarvita, tarvitaan vain katsojan suuri tarve romanttiseen tragediaan, kun tarvitaan kyseisen kaltaista tuotetta eli romanttista tragediaa. Tämä elokuva on mielestäni yksi tuotteistamisen ikävä ilmiö vaikka omaakin laatuelokuvan piirteitä. Ihan mukava elokuva katsoa, mutta lopun tragediaa lieventävä fantasiaosuus tuotti äärimmäisen epämiellyttävän kokemuksen.

Kun elokuva tekee itsensä tyhjäksi, turhaksi ja tarkoituksettomaksi loppukohtauksessa, mitä ajatteleva katsoja kokee elokuvan tehneen katsojille?

Miksi elokuvassa, jossa ensin ladataan hurjia oidipaalisenkin tragedian jännitteitä ja ihmisen julmuuden syvyyksiä jopa lapsen tietoisen teon kautta, sen lopussa äkkiä yritetäänkin sitten neutralisoida ja rikkoa koko elokuvan ajan rakennettua tragedian voimaa ja vieläpä sitten hihasta vedetyllä empatialla koko tarinan toivottomaan traagisuuteen syypäänä olleelle henkilölle? Minusta elokuvan tuottajat ovat sortuneet tässä niin valitettavan yleiseen tragedian väärinkäyttämiseen ja vesittämiseen viihdedraamana, kuin moni muukin tuotanto. Loppuratkaisu valitettavasti näkyy koko elokuvan ajan skeemana, jossa kohtalo on varsinainen pääosan esittäjä näyttelijöiden ohi.

Lopun ratkuisussa vedetään katsojalta matto pois ihmeellisellä pseudohumanistisella yleisempatialla, niin että katsojan elokuvan aikana rakentamat tunneviritykset katkaistaan ja "turhaututetaan" ällistyttävällä manipulaatiolla. Tällainen viihteellinen tragediapumppu happy endin omaisella lopulla nojautuu kai ajatukseen, että jokainen ihminen on vapautettava syyllisyyden taakasta, myös tietoiseen pahuuteen sortuneet tarinan karakteerit. Kaikki pääsee taivaaseen. Ja että jalo katsoja jalostuu tällaisesta lopun käsijarrukäännösdramaturgiasta. "Mitään pahaa ei tapahtunut, kaikki oli vain kohtaloa, toiset tuhonnut ihminen on itsensä uhri, häntäkin ajoi vain rakkaus, jne". No, älykäs katsoja voi yrittää kikkailla loppuratkaisun kohdalla omia tulkintojaan kertomuksen yllättävälle päähenkilön vaihdokselle ja vastustaa jotenkin pliisua loppusokerointia ironialla. Mutta ei hyvä.

Miksi tehdä tragedia, joka mitätöidään loppumetreillä kuin paniikkihäiriöinen lastentarhaopettaja, joka lukee lapsille Grimmin satuihin itse keksimänsä lopun?

Voiko olla pahempaa esimerkkiä kreikkalaisen tregediaperiaatteen väärinkäytöstä ja halventamista kuin tämä tuotanto, jossa käytetään tragediaa mutta pyritään osoittamaan lopun emotionaalisella käsijarrukäännöksellä, että ei nyt sittenkään olla niin traagisia. Katsojan säästämistä? Katsojan halventamista? Tragedia välineenä, kesytettynä hevosena?

KW: arvostelu, arvostelut, elokuvakritiikki, DVD, sotaelokuva seikkailu hybris oidipus odysseija arvio elokuva-arvio leffa leffat hyvä huono. palkinto palkitut palkittu voittajat.

Lama-ajan ajatusmalli lyömäaseena

Aamulehdessä Vanhanen jakaa samoja viisauksia kuin Viinanen ja Holkeri peitellessään poliitikkojen karmaisevia virheitä vuonna 1991:

Mutta eivätkö korkeat palkankorotukset tuo mukanaan myös kiihtyvän inflaation, joka syö ostovoimaa? - Sen jokainen palkkasopimuksia tekevä tietää. Se on oma häpeä.

- Aamulehti

Vanhanen ei näytä ylimielisen tahallaan tietävän, että vaikka Tanskassa ja Ruotsissa on paljon parempi palkkataso, ei siellä inflaatio ole sen erilaisempi kuin Suomessa. Ihmeellistä pelotteluliberalismia lama-ajan malliin, yhä, aina vaan samaa suomalaista kapitalismin mallia. Saatanallista kyykyttämishinkua.


1)

Enemmänkin "globalisaatio", suuryritysideologian epäeettinen ja epätoivoinen ulkoistaminen on juuri inflaatioon paljon suurempi suora syy ja aihe. Rajaton ja epäeettinen kilpailukulttuuri.

Kysymys ei ole verotuksen alentamisesta.
Kysymys ei ole teennäisten vaalilupausten täyttämisestä.
Hyvinvoinnin alasajossa on kyse veroproggression purkamisessa.

Veroprogressio täytyisi ottaa rohkeasti takaisin valtion talouspolitiikan tärkeäksi osatekijksi. Pääomaverotus Saksan tasolle ja voisimme puhua hyvinvoinnin jakamisesta.


2)

Valtion virkamiehet kuten Sailaksen saatana ovat huomanneet, kuinka paljon etua suuryrityksille oli laman lamauttamista työntekijöistä ja valtion törkeistä valtaoikeuksista. Keskustelu kiellettiin ja kaikki ajettiin kilpailuyhteiskunnan malliin. Siksi laman aiheuttaminen tuntuu olevan virallista valtion politiikkaa. Saksassa on verotuspolitiika keskitety tukemaan pieniä yrityksiä mutta Suomessa vain suuria, yli 200 hengen yrityksiä.

Asuntojen hinnannousu on tätä samaa kapitalistista unelmaa, jossa "markkinat" saavat määrätä hinnan. Valtio voisi hyvin yksinkertaisilla sääntelyasetuksilla ja tukitoimenpiteillä hillitä asuntojen hinnannousua, mutta rahan liikkuminen on kapitalistivirkamiehiemme ainoa ohjaava mielikuva.

Valtio ei ole enää kansalaisia varten vaan kansalaiset ovat yrityksiä varten. Seuraamuksia ei haluta ajatella yksilön kannalta. Siksi kansalaisia nöyryytetään luovuttamalla mielettömiä bonuksia valtion entisten firmojen ja nyt siis monopoliyhtiöiden johtohenkilöille. Pelkkää vittuilua ja halveksintaa hyvinvointiyhteiskunnan raunioille. Jotta ihmiset eivät uskoisi mihinkään ideologiaan, jotta kansalaiset luulisivat ettei mikään ideologia ohjaa valtion toimia. Vain raha.

Kohti kovaa yhteiskunnan jakautumista, kohti uusia sisällissotia. Kohti USA:n osoittamaa vastuuttomuuden kaaosta. Historia toistaan aina itseään, jos siitä ei ota mitään opiksi.

Ja voi kysyä, minkä ihmeen takia sosiaalidemokraatteja äänestävät ihmiset kelpuuttavat täysin oikeistolaisen puolueen sosiaalidemokratian nimessä? Lämmin ajatus pehmentää kovia arvoja?

Median hyvin lempeä ja hellä suhtautuminen stora enson järjettömiin riskitappioihin kertoo lehdistön solidaarisuudesta ison rahan kuvioihin. Tapahtui mitä tahansa, niin reaktioiden on oltava maltillisia ja sävyisiä. Tämä on kapitalistista inhmillisyyttä, yhteiskunnan ja vastuun redusoimista pois liiketaloudellisesta todellisuudesta. Taloudelliset tapahtumat ovat mediassa kuin kasinopeliä, ikään kuin kohtalon antamia, eivät yhteiskuntaa muokkaavia ideologisia tapahtumia.

Mitä kertoo yhteiskunnastamme se, että humaltuneen teinin polttama Porvoon kirkko tuottaa kuuden vuoden kovan kakun mutta neljän miljardin euron polttaminen taas kultaisen kädenpuristuksen hyvästä yrityksestä Soneran ja Stora Enson tapauksissa?


3)

Suomalaisten nuorten koulupahoinvointi ei huoleta viranomaisia, koska koulusuoritustaso on hyvä ja jopa erinomainen.

Vaikka Suomi on WHO:n mukaan väkivaltaisin maa Euroopassa, konservatiivinen pääministeri alensi alkoholiveroa asiantuntijoiden lausuntoja vastaan taloudellisista syistä, valtion verotuksen maksimoimiseksi.

Vaikka itsemurhatilastomme ovat maailman synkimpiä ja vaikka suuri osa itsemurhista on siirtynyt alkoholikuolemien rajusti kasvaneisiin tilastoihin, ei suomalainen nuori saa asiallista terapiaa ennen kuin yrittää itsemurhaa tai omaa rikkaat vanhemmat.

Pelin henki on selvä.
Keskustakin palkkaa Sarasvuon kouluttamaan itselleen kovan pelin henkeä.
Jokainen ymmärtää valtion talouspolitiikan sanoman.

Jokaisen olisi älyttävä pyrkiä "selviäjäksi" ja tehdä ilmaiseksi vaikka ylitöitä. Muuten jää jalkoihin.

Suomalaiset: Köyhyys johtuu olosuhteista, ei ihmisestä itsestään - HS.fi

WHO : Suomi on Länsi-Euroopan väkivaltaisin maa. - HS.fi

Mielenterveysongelmista iso lasku. Vuonna 2005 ennenaikaisista eläkkeistä naisilla
46 prosenttia jamiehillä 41 prosenttia myönnettiin mielenterveysongelman vuoksi,
ilmenee Kansanterveyslaitoksen tutkimuksesta." -Mediauutiset

.

Kivien heittelijät lasikirkon pihalla

** päivitetty ii

Tuomioja oli arvuutellut, kuuluukohan aatteellisen, ev.lut. kirkkoa peesaavan ja uskonjulistajien kouluttajien, teologisen tiedekunnan olla enää yliopistossa.

Valtion ja kirkon pyhä Status quo häiriintyi.

Piispa paheksuu: Tuomiojan puhe oli lapsus

- Puhe oli yksinkertaisesti lapsus, joita sattuu myös fiksulle ihmiselle, piispa Mikko Heikka sivaltaa kansanedustaja Erkki Tuomiojaa.

Piispa sanoo olevansa huolestunut ennemminkin Skepsis-yhdistyksen toiminnasta.
- Valitettavasti Skepsis on ottanut maalitaulukseen myös ihmiskunnan suuret uskonnolliset perinteet, joiden totuusarvon punnitseminen ei kuulu tieteen mandaattiin, piispa kirjoittaa. - IS

Nasse-setä on hyvin, hyvin vihainen.

Siispä Piispan mielestä vanha kirkko suurena uskontona ja perinneinstituutiona on niin arvokasta kulttuuriperintöä ja kiinteä osa kulttuuriamme, että sen toimintaa ja ihmiskuvaa ei saisi siksi arvostella ja kyseenalaistaa systemaattisesti ja vertailemalla. Muuten huojuvat perusarvot ja yhteinen identiteetti.


Mutta piispalle kyllä kelpaa se, että Skepsis kyseenalaistaa muita "lahkoja".

- Se suomii oikeuteutusti erilaisia uskomuksenvaraisia ilmiöitä, jotka selvästi eivät kestä tieteellistä testaamista.

- piispa Mikko Heikka

Kirkko kulttuurina on piispalle ennen kaikkea ihanaa selkeää perinnettä ja maailmanselistystä Jumalan näkökulmasta, ei toki todellisuustajua vääristävää magiaa. Tapoja, tottumuksia, rituaalista yhteisymmärrystä. Rauhaa ja rakkautta.

Piispan maailmankuvan logiikalla sopivasti valikoitu menneen ajan perinne määrää aina tulevaa. Tuleva hallitaan, käsitellään ja sidotaan menneen kautta.

Se rituaalinen tulevaisuuden hallinta onkin kirkon aatteellinen kivijalka.
Perinne. Totuus. Muuttumattomuus. Hallittavuus.
Arvaamattoman ja muutoksen poissulkeminen.

Uskomusinstituutiot, jotka kokevat omaavansa syvemmän tiedon ja tulkinnan todellisuuteen, nojautuvat uskomuksiin, jonka mukaan yksilöä täytyy ehdottomasti säädellä, muokata ja asettaa rituaalisiin ympyröihin. Usko tai ainakin tyylitietoinen lojaalius riittää, ymmärrys on turha rasite massoille, joille "kaikki on jo valmistettu".

Subjektin on oltava totaalisen alisteinen jollekin ylisubjektiiviselle ja yliajalliselle, tavoille ja sovinnaisuuksille, jotta yksilöä suurempi Tarkoitus lohduttavasti toteutuu ja että Tarkoitus olisi yhteisesti koettavissa yhteisten rituaalien ja määreiden kautta.


Kirkon politiikkaan ja itsejäsentämiseen ei vain kuulu vieläkään rehellisyys sen historian synkeistä, moraalittomista toimintatavoista ja raa'an vallan tavoittelusta Suomenkin pakkokäännytyksen aikana, jolloin kirkko on ängennyt itsensä historian lehdille maallisen miekan voimalla. Kirkko tarjoaa synninpäästöpalveluja mutta ei halua itse tunnustaa syntejään todellisissa historiallisissa mittakaavoissa. Johtopäätöksiin ei ole varaa jäykässä uskomusorganisaatiossa, jossa nähdään vain hyvät seuraamukset .

Teologisessa "tiede"-kunnassa opiskellessani ei kirkon miesten fasistista, antisemiittistä ja rotupuhtausideologiaa koskevaa lähistoriamme vaihetta käsitelty ollenkaan, muuta kuin vitsien muodossa.

Ev.lut. kirkon papisto oli sisällissodan aikana sananmukaisesti siunaamassa valkoisten teloituspartioita ja monet punaiset kristityt karkoitettiin ruumiina myös kirkkomaan ulkopuolelle itsemurhaajien joukkoon samalla kun jotkut ei-kristityt punaiset saivat pakolla kirkon siunauksen nimettömälle haudalleen. Hitlerin puolesta rukoiltiin myös hartaasti kovin monessa idyllisessä kirkossa. Vieläkin kirkoissa pidetään kiitospuheiden voimin "vapaussodan muistotilaisuuksia" valkoisille, taistelun voitonjuhlia, joita ei vahingossakaan järjestettäisi punaisten voitokkaista taisteluista. Kirkko on valinnut poliittisen linjansa, joka pitää viimeiseen saakka.

Kirkon moraaliarkkitehtien käsissä ovat myös tuhannet depressiiviset itsemurhakohtalot - kirkon avioliittoneuvonnan takia. Vielä 80-luvulla kirkon yksioikoinen moraaliopetus oli, että perheväkivallan uhrien täytyi tyytyä osaansa "ihailtavalla" nöyryydellä, jotta avioliitto/kulissi säilyisi. Jotta avioliiton idea pelastuisi ja olis jotain yksilöä suurempaa ja jalsotavaa. Kirkon neuvontaan kuului masokistinen kärsiminen jalolla "rakkaudella", koska Kristuskin suostui ottamaan iskuja vastaan ristiinnaulitsijoittensa käsissä. Avioliiton mitätöiminen oli monen "moralistin" silmissä suurempi synti kuin perhettään hakkaava nainen/mies.

Kirkon moraaliopetuksen ja modernihkon yhteiskuntanäkemyksen viimeisin semifilosofinen kannatinpalkki on ollut vetoaminen ns yhteiskuntarauhan tuottamiseksi. Sillä perustelulla uskontunnustukset, perinne, kunnia, tavat ja uskonnolliset reliikit, kirkot ovat niin korvaamattoman tärkeitä vielä nykyaikana. Siksi tämä maa oli pakotettava kristinuskoon uhkailun, väkivallan, kirkon kirouksen ja kiristyksen keinoin, jotta meillä olisi kirkon siunaama rauha.

Ja selitys kaikkeen ilman epäilyksiä ja ristiriitoja. Perinteiden mukaan. Rituaalisesti määrätty hyvä ja paha. Lapsi tuntee olonsa turvalliseksi vain silloin kun hyvä ja paha on määrätty ja rajattu.

Yhteisesti koettu pelko on aina pienempi paha.

Rituaalien originaali tarkoitus oli määrittää me ja ne.
Kuinka tunnemme olevamme me ilman että kukaan erehtyy luulemaan niiksi.


Nykyiset institutionaaliset uskomusjärjestelmät, "kirkkokunnat", ovat vieneet rituaalitodellisuuden kontrollin äärimmilleen. Kirkon sisällä vallitsee nyt eräänlainen aavemainen Monty Pythonmainen paradoksi, institutionaalinen status quo. Uskosta riippumaton uskomussysteemi.

"Uskoa" ei kyseenalaisteta tai sitä ei edes tarvita kun asiallista kunnioitusta perinteitä kohtaan löytyy. Moni pappi toimiikin tehtävänsä tärkeyteen nojaavan vakaumuksen mukaan, sillä uskoa ei tarvita, kun paketti on valmis ja systeeminä "käyttökelpoinen" ja arvokas tapakulttuuri. Tyylitietoisuus on kirkossa tärkeämpää kuin tavoitehakuisuus.

Älä lausu väärin systeemin perusarvoja - niin sun käy ihan hyvin.
Usko systeemiin niin systeemi antaa sinulle uskon.


Kääntyikö Suomi
sitten niin helposti ja kuin itsestään kuninkaan kristikansaksi?

Piispoilla oli vahvoja aseita kastepoliittisen toiminnan takeeksi. Kirkkoherra saattoi kieltää kuninkaan edustajana ammatinharjoitusoikeuden mieheltä, joka ei tuonut lapsiaan kastettavaksi ja raamattukouluun helvettikuvia katselemaan. Vastustajat vankilaan, karkotus metsään, jalkapuuhun, hirteen tai sotilaiksi kuninkaan armeijaan (jotka sitten kastettiin automaattisesti lupaa kysymättä).

Miehet eivät olleet munkkien ja pappien ensisijaisia käännytyskohteita Suomessa - vaan naiset. Naisille lupailtiin helvettikuvien edessa myös Neitsyt Marian ihmeellistä ja naisellista valtaa taivaassa ja suojelusta helvetiltä, mies-jumaluuden julmuudelta ja esi-isien demoneiksi leimatuilta jumaluuksilta. Lähes kaikki kirkot 1100-1400-luvulla nimettiin juuri neitsyt Marian mukaan tarkan kohdeyleisön takia.

Simsalabim, Suomi täynnä kristittyjä pakanoita.

"Tuomioja suri, että maailmassa kunnioitetaan kaikkein vähiten uskonnottomien vakaumusta. Hän halusi suojella alaikäisiä lapsia siltä, että heidät ennalta määrätään ja pakkosyötetään jonkin uskonnon kannattajiksi. Lasten mieltä ei saa Tuomiojan mielestä myrkyttää." - IS


"Juha Seppo huomauttaa, että vanhempien oikeus pitää lapsistaan huolta "omien katsomustensa mukaisesti" perustuu YK:n asiakirjoihin. - Uskonnonvapauslaki suojaa lapsen omaa uskontoa tai vakaumusta. Niin kauan kuin lapsi on alaikäinen, se on sama - ellei perheessä toisin sovita - kuin hänen vanhemmillaan. On vaikeaa löytää tilalle muutakaan juridista perustaa hajottamatta vanhemmuuteen perustuvaa kasvatusjärjestelmää." - Kotimaa

Piispojen vedotessa rationaaliseen ja maltilliseen luterilaiseen kirkkoon ei tule unohtaa, että kirkko tukee kuitenkin rahallisesti, erityisoikeuksilla ja ilmaisilla tilankäyttöoikeuksilla erilaisia lahkoja, mm. vanhoillislestadiolaisia, jotka uskovat iloisesti muun osan kansankirkosta menevän helvettiin.

Esitetäänkö uskonnoissa
väitteitä paranormaaleista ilmiöistä? Katsokaamme, montako paranormaalia ilmiötä ev.lut. -kirkon virallisessa uskontunnustuksessa on... Go Rin No Sho: Skeptikot ja uskonto

- jussikniemela.blogspot.com

Syyttäjä todella tyytyväinen
Porvoon kirkon polttajan tuomio kaksinkertaistui - IS
Porvoon tuomiokirkon sytyttäjän tuomio piteni kaksinkertaiseksi Helsingin hovioikeudessa. Hovioikeus tuomitsi tiistaina 19-vuotiaan Kalle Johan Ernesti Holmin kuudeksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan törkeästä tuhotyöstä. Miehen kaksi toveria saivat reilun 360 euron sakot pelastusrikkomuksesta. Porvoon käräjäoikeus oli jättänyt heidät tuomitsematta rangaistukseen jutun saaman suuren julkisuuden takia.

.

.

Hyvää uutta vuotta

* päivitetty iii

Hyvää uutta vuotta lukijoilleni.

Mitä vuodesta 2007 jäi käsiin?

Harvinaista eettistä rohkeutta nähtiin siellä täällä.

Kansalaispalkkaa ja esteetöntä tulorealismia yritettiin tuoda tietoisuuteen Vihreitten voimalla ja kirkkoherrat puolustivat vapisevia pakolaisia, jotka turvallisuuspalvelumme leimasi terroristeiksi, koska edustivat valtion vastustajia omassa kotimaassaan.

Kansalaisten mielipiteet hyvinvointiyhteiskunnasta ja positiivinen suhtautuminen korkeisiin veroihin ja veroprogressioon ovat pysyneet vakaina. Vain Valtion politiikka jättää kansalaisten mielipiteet huomiotta. Rikkaiden suhteellinen rikastuminen on vain kiihtynyt.

Tilastovalheita jaeltiin taas STAKES:in rautaisen kouran voimalla; kun tyttöjen itsemurhatilastojen kasvu oli hälyttävän nopeaa, julkisuuteen vuodettiin ensin voimakkaasti painotettuja uutisia yleisen itsemurhatason laskemisesta ja samalla unohdettiin kuinka monta tuhatta itsemurhaa suoritettiin alkoholin avustuksella. Itsemurhamäärät eivät ole laskeneet vaan ne on siirretty toisiin tilastoihin. Silti ihan viriteltyjen itsemurhatilastojenkin perusteella olemme Euroopan synkimmän kolmikon joukossa.

Jotakin viranomaisjärkeä alkaa tulla kuvioihin mukaan - vaikka rangaistukset lapsiin kohdistuvista raiskauksista ovat pienempiä kuin nakkikioskimurrot. Piispojen tekopyhä, katolisen kirkon keskiaikainen, lapsia uhraava salailuperiaate on nyt historiaa. Enää ei kirkon parisuhdeterapiassa terapeutti saa antaa anteeksi lasten puolesta väkivaltaisille vanhemmille.

Lastensuojelun ilmoitusvelvollisuus on tästä lähtien sosiaali- ja terveydenhuollon, poliisin ja seurakunnan työntekijöiden lisäksi myös mm. nuorisotoimen työntekijöillä ja yksityisen sektorin palveluntuottajilla. Salassapitovelvollisuus ei estä ilmoituksen tekemistä. - HS.fi

Mitä uhkakuvia meille kasvatettiin?

Smash asemista annettiin tuomioita nuorille, jotka eivät totelleet panssaroitujen poliisien käskyjä häipyä mielenosoituspaikalta. Stora Enson johto tuhosi 4 miljardia euroa Soneran hengessä ja lehdistö nuhteli heitä hyvin ystävällismielisessä hengessä. Käsittämätön tyhmyys oudoista yrityskaupista ja riskeistä ei estänyt johtoa saamasta bonuksia ja kultaista kädenpuristusta. Kovan tuhlauskapitalismin aatteeseen kuului samassa firmassa sitten "liian vähän" tuottoa tuottavien tehtaiden alasajo ja irtisanomiset. Kapitalismin kirkkaimpana kukkana säkenöi alunperin verorahoilla rakennettu Fortum ja sen sosialistinen monopoliasema, jolla tehtailtiin ennätysoptiot monopolin johdolle. Valtion hallintoneuvoston siunauksella ahneus on ihanaa ja riskitöntä, kapitalismia ilman vastuuta.

Mediassa USA:n aloittamaa sotaa ilmaistaan yhä USA:n luomalla terrorismisanastolla. Miksi haluamme pelätä öljysodan motivoimana? Miksi emme osaa tehdä johtopäätöksiä huumekaupan räjähdysmäisestä kasvusta 2002 sodan alkamisen jälkeen Afganistanissa? Miksi YK:n asetusten vastainen Irakin sota on ollut ministeriemme sydänaihe? Suomen armeijan kenraalit uhkuvat intoa lähteä tappamaan vääräuskoisia Afganistanissa, mikä on täydellisesti CIA:n luoma sotakenttä 70-luvulta saakka.

Suomessakin oma Patriot act otettiin käyttöön, kun poliisille annettiin perustuslain vastaisesti valta ottaa jokaiselta haluamaltaan passinhakijalta sormenjäljet ja luovuttaa kaikki keräämänsä tiedot passitietojen lisäksi ennalta määrittämättömille tiedustelutahoille USA:ssa ja EU:ssa - mikä on vastoin lakia tietokantojen keräämisestä ja ylläpidosta. Lisäksi sormenjälkirekisteri on nyt poliisin aktiivinen rikostietokanta, jota poliisi voi käyttää omissa selvityksissään.

Electronic Frontier Finland ry (Effi) on myöntänyt Isoveli-palkinnot kolmessa sarjassa tahoille, jotka ovat yhdistyksen mielestä rohkeimmin loukanneet kansalaisten yksityisyyttä ja sananvapautta. "Voittajat" ovat pääministeri Matti Vanhanen (kesk.), Nokia ja Euroopan parlamentti. - Tietokone.fi

Köyhyys ja depression takia työkyvyttömäksi jäävien määrä lisääntyi samalla kun puhe ongelmista lehdistössä hieman vapautui ja todellistui. Todellisuudesta jopa puhutaan mutta poliittinen mylly jauhaa yhä kovaa kapitalistista hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Ministerit vetävät kovaa linjaa ja oppositiossa istuvat keräävät sitten puheillaan empatiapisteitä. Systeemi niin sanotusti toimii. Puheet ja toiminta erotetaan eri areenoille. Tunnustetaan halu yhteiskunnan apuun mutta rahaa lastenkaan terapiaan ei lisätä, sitä jopa vähennetään. Yhteiskunnan sisäinen katastrofi on kaukana selviäjien statuskulttuurista - näin verotusta on kevennettävä hyvätuloisten hyvinvoinnin takaamiseksi.

Presidentti Halonen kielsi suoraan menneisyyden käsittelemisen, sen paljastamisen, "koska meillä ei ole oikeutta arvostella ja tuomita isiemme ratkaisuja" (10 kirjaa-ohjelmassa YLE:n videoareenalla). Halonen kieltää käytännössä sisällissodan ja presidenttien, poliittisten ratkaisujen historioiden esiin tulemisen pitämällä yhä suljettuna presidenttien arkistot. Itäsaksan myyrät voivat hyvin polittisessa eliitissämme - mitään ei ole paljastettu. Tuttavani pellosta löydettiin viime kesänä ihmisen luuranko. Mikään virallinen taho ei ollut kiinnostunut selvittämään, oliko se sisällisodan uhri. Riitti vain että se oli yli 50 vuotta vanha ja tarpeeksi maatunut tapaus.

Gunter Grasskin tuli paljastaneeksi että natsi-Saksan palvaluksessa oli suomalaisia lottia, sillä hän koki itse heidän hoivissaan hyvän huolenpidon. Tästäkin Lotta-järjestöt ovat tuhonneet kaikki arkistotiedot. Väinö Linnan haastatteluista täytyi aikoinaan sensuroida kaikki hänen vihaa ja ironiaa puhkuvat läusuntonsa lotista. Jatkosodan historiallista selvitystä saatiin vuoden aikana aika monta pykälää eteenpäin. Mussolinin massiivinen tuki Suomelle taliv- ja jatkosodassa paljastettiin ja sen aktiivinen sensurointi suomalaisesta historiamuistista ja asiakirjoista.

Suomalaisia sotaa ja sisällissotaa käsitteleviä propagandistisia elokuvia tehtailtiin minibudjeteille vanhojen viiteryhmien viimeisillä voimilla mutta tietysti kovin suurella paatoksella. Tuntuu kuin realismi olisi täysin mahdotonta suomalaisen sotatrauman käsittelyssä. 2007 valmistunut elokuva, joka julkaistaan ulkomaisilla festivaaleilla ensin, käsittelee sisällissotaa romanssin kautta: valkoinen souri rakastuu punaiseen sotavankityttöön. Voiko todellisuudelle vieraampaa suloista valhetta psykoottisesta vihan vaiheesta ja veljessurman puna-valko-fasistisesta menneisyydestä enää keksiä? Mannerheimin tulevalle soturifantasialle kerättiin muhkeat tuotantorahat - ja armeijakin rahoittaa tätäkin elokuvaa kuten muita ryhdikkäitä värväyselokuvia. Sota jalostaa uljasta kansaa.

Nuorten pahoinvointia yritettiin taas ohittaa syyttämällä internettiä mm. nuoren terroristin ongelmista. Kukaan poliitikko ei puhunut koulukiusaamisen väkivallasta. Kovan ja armottoman kasvatuskulttuurimme emotionaalisia puutteita ihmetellään mutta järjestelmällinen projekti suomalaisen mielenmaiseman avartamisesta puuttuu. Autot viedään kalliiseen merkkihuoltamoon ja lomia suunnitellaan tarkkaan mutta kaikille lasten kasvatus ja omien aggressioiden kohtaaminen ei ole itsensä kehittämistä vaan rasite ja ahdistus. Kolmasosa suomalaista kannatti vielä väkivaltaa itsestäänselvänä osana kasvatusta. Vahinko kiertämään vaan, elämä on kovaa ja lasten on hyvä se käsittää jo vanhempien kourissa.

Suomalaisen pop-kulttuurin vientiin herättiin vasta nyt kun vuosia itseään kaupanneet nuoret bändit menestyivät maailmalla. Apocalyptica sai vasta kymmenen vuoden raatamisen jälkeen ensimmäisen kerran menneenä vuotena vientitukea, kun olivat ensin repineet selkänahastaan tuhansia keikkoja usein nollabudjetilla. Ruotsissa taas isot levy-yhtiöt uskovat nuoriin tuottajiin, joilla on käytössään laajat resurssit tuntemattomankin mutta kyvykkään bändin markkinointiin. Suomalaisesta designista on puhuttu 50 vuotta mutta sisäpiirisysteemin rahoitus menee yhä teollisuudelle ja alitoksille eikä nuorten designereiden omiin innovatiivisiin proggiksiin. Maailmalla yksilöllinen elintasotuote on kovaa kamaa, kun taas kansainvälisille huonekalumessuille raijattiin isolla rahalla Alvar Aallon ja muiden vanhojen partojen huonekaluja ja puisia palleja.

Luovuudesta on puhuttu paljon mutta tuloksia on vähän. Suomalaisia kulttuurin aloja ohjaa umpimielinen ja ahdas tapakulttuuri, jolloin nimi ja ystävät merkitsevät enemmän kuin tuotokset. Erilaisuus on yhä rasite kulttuurin luoville voimille. Luovuuteen ja sen mahdollistamiseen ei rahoja haluta sijoittaa. Superyliopiston hurja lobbaaminen korostaa teollisuuden palvelukseen asettautumista ja luovien taidealojen "kesyttämistä" vieläkin kovemmalla kädellä.

Suomalainen elokuva ei päässyt Saksan Berlinareen edes yhdenkään lyhytelokuvan voimalla ja Elokuvasäätiö ei vieläkään ymmärrä kuinka pinnallista ja avutonta suomalainen elokuvakerronta on. Keskitytään suomalaiseen markkinointiin ja suomalaisuuden ikonisiin ja turvallisen nostalgisiin kliseisiin, jolloin ei ole tiedossa mitään eurooppalaista vuorovaikutusta. Käsikirjoittajat on hylätty markkinointimiesten masinoinnin alle.

Erilaista teatteria juhlittiin suuren haloon kanssa vasta kun se kävi käsiksi kansallisaarteeseen. Pelkoa ja ahdistusta oli odotuksissa havaittavissa mutta... kuitenkin teatterikriitikoille ja kulttuurieliitille oli tärkeintä että "se kunnioitti alkuperäisteoksen henkeä", "Se oli uskollinen Väinö Linnan linjalle". Huh, se onkin kiva ja sympaattinen perinteen jatkaja.

Suomettumisen outous ja jämäkkä lumo on yhä samanmielisyyden ja muuttumattomuuden ylistyksessä. Taiteen pyhä tehtävä on suomalaisessa "kulttuurissa" yhteisten ja tuttujen arvojen ylläpidossa eikä sen sallita hyväksyttävästi ilmenevän taiteilijan itseilmaisun ja temaattisen kyseennalalistamisen välineenä. Itseilmaisu ja tutkielma ovat kauhistus kulttuurin junttapositivisteille.

Kilpailukulttuuria ihmeteltiin toimittajienkin voimalla mutta TEHY uskalsi vihdoinkin näyttää keskisormea oikeistolaiselle palkkakulttuurille ja lamapelotetta käyttäville, jotka ovat ajaneet maatamme jyrkästi eri suuntaan kuin muissa pohjoismaissa. Rikkaus syntyy todellisuudessamme lähes aina sortamalla, halpatyövoimaa hyväksikäyttämällä, ylitöihin pakottamalla, rikkauden illuusiota ihastelemalla - usein naisten lehtien kautta.

Kaikki on politiikkaa.

Kuinka saamme toivoa?

Kuinka saamme vuodesta uuden?
Emmekä vain toistuvan kuukausijonon?

Uskalla.
Puhu.
Näe.

Kunnioita havaintojasi ja mielipiteitäsi.

Humaaninen ryhmä syntyy vain aidoista yksilöistä.

Yksilöllisyys syntyy rohkeudesta.

Myötäily antaa hetkellistä turvaa ja varmoja roolinaamioita mutta luo hyvin turvattoman ryhmävalheen ja valheellisen yhteiskunnan, jossa on paljon piiloaggressioita. Suomalainen myötäilyn ja samanlaisuuden umpimielinen kulttuuri on aktiivisesti tuhottava.

Iloista uutta vuotta.
Onhan se uusi?

YLE Uutisten teettämä selvitys kertoo, että perusoikeuksia pidetään tärkeinä.
Vain yksi prosentti vastanneista ei pitänyt mitään niistä tärkeinä. Vastaavasti neljännes vastaajista (tosin vasemmisto-vihreät -painotteisesti) piti kaikkia perusoikeuksia niin tärkeinä, ettei niistä mistään voida joustaa edes poikkeusoloissa. - Yle


Ohjaaja Kari Väänäsen kommentti yhteiskuntavastuuseen ( - IS 29.12.2007):
Mielivalta vastaan kansalaiset - IS

Vuoden levy 2007

Pan Sonic Katodivaihe


Vuoden teko 2007

Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen
ja aiheellisten pakolaisten suojelu kansalaistottelemattomuutena


Vuoden takapakki 2007 i

Suomalaiset tilastot ovat syöksyneet jyrkästi alas väkivallan voimalla.
Kiitos Matti Vanhanen valtion ahneesta viinaveron alaskiskaisusta,
kilpailukyvyn tähden.

Preliminary figures show a 7% rise in reports of crimes filed
with the police in Finland. Statistics show an increase especially
in assaults and cases of driving while intoxicated. - YLE news fi

Maakuntien välisiä eroja voi havainnollistaa vertaamalla henkirikosmääriä
ulkomaiden tilanteisiin. Esimerkiksi Lapissa surmataan asukaslukuun
suhteutettuna enemmän ihmisiä kuin Länsi- ja Keski-Afrikassa. - Kaleva

Vuoden takapakki 2007 ii

Tietosuojan ja yksityisyyden suojan harkittu ja nopea vähentäminen ilman julkista keskustelua.

Biometristen, sormenjälki-, varallisuus-, työhistoria-, uskonnollisuus- ja henkilötietojen luovuttaminen lukuisten nimeämättömien kansainvälisten tiedusteluorganisaatioiden, poliisijärjestöjen mm. Interpol ja Suomen poliisin huomaan uusien passien omistajilta. Kuten tiedämme, Interpol luovutti vapaaehtoisesti natsi-Saksalle kaikki arkistonsa ja rotutietokantansa ennen toista maailmansotaa. Ketään Interpolin johtohenkilö ei tuomittu luovutuksesta.

1)

" Sisäministeriön biopassiprojektin projektipäällikkö Tommi Rakshit valisti kuulijoita passien tekniikasta. Kun passilakia luki nämä uutiset luettuaan, niskakarvat olivat syystä pystyssä.

Voi miksei meillä ollut kaikkea Tommin kertomaa tietoa hallintovaliokunnassa kun laadimme mietintöä uudesta passilaista? En olisi ollut läheskään yhtä huolestunut passin tietoturvasta jos olisin tiennyt, miten suojaus on toteutettu. Suomen passit nimittäin suojataan paljon paremmin kuin useimpien muiden maiden. Esimerkiksi Hollannista, Saksasta ja Yhdysvalloista kuuluneet uutiset ovat olleet todella pelottavia: passien RFID-sirun suojausten murtaminen ja tietojen kopioiminen on ollut jopa naurettavan helppoa.

Suomessa on kuitenkin otettu käyttöön sellaisia suojauksia, joita kaikki maat eivät käytä. Valitettavasti passitekniikan määrittelevä ICAOn standardi ei kuitenkaan salli kaikkia suojauksia, jotka Suomessa olisi haluttu ottaa käyttöön, järjestelmästä olisi saanut vielä varmemmankin.

Kaikkia väärinkäyttömahdollisuuksia järjestelmä ei estä. Esimerkiksi jos passin tietojen salalukijalla on hallussaan passin tietosivun valokopio eli kopio passin tietojen avaimesta, tiedot voi lukea, tosin salakirjoitetussa muodossa. Tällä hetkellä tietokoneiden laskentateho ei salakirjoituksen avaamiseen vielä riitä, mutta avain on niin lyhyt, että muutaman vuoden päästä tilanne voi olla toinen.

Suuremman ongelman mielestäni muodostavat kuitenkin passeja lukevat raja-asemat. Niiden tietokoneisiin kertyy valtava tietokanta rajan ylittäneiden ihmisten henkilötietoja ja biometrisiä tunnisteita. Nämä tiedot ovat identiteettivarkaille kullan arvoista tavaraa, ja on vain ajan kysymys, ennen kuin näihin tietokantoihin yritetään murtautua. Raja-asemille kertyvien tietojen suojaamisesta ei ole kuitenkaan olemassa mitään kansainvälisiä sopimuksia. Totalitaaristen maiden viranomaiset voivat myös itse käyttää näitä tietokantoja tarkoituksiin,
joita me pidämme sopimattomina. "

- Jyrki JJ Kasvi

2)

" Kansainvälinen tietosuojajärjestö Privacy International on jälleen
arvottanut maailman maita yksityisyydensuojan perusteella.
Suomessa tilanne on heikentynyt viime vuodesta, järjestö arvioi.
Suomi sijoittui tämänvuotisessa International Privacy Ranking -
vertailussa punaiseen kastiin, mikä tarkoittaa yhden pykälän pudotusta
seitsemän värin asteikolla. Punaisissa maissa on järjestön mukaan
systeemisesti epäonnistuttu yksityisyyttä suojaavien rakenteiden ylläpitämisessä.

Suomen ongelmiksi lasketaan muun muassa työnantajien oikeus
sähköpostiseurantaan ja poliisien kyky hankkia verotustietoja
matkapuhelimella liikennerikkurien sakottamiseksi. Privacy
International mainitsee ongelmaksi myös matkustajien seurannan
Helsingin liikenneverkostossa ja nostaa esiin laajalti tarjotut
paikkatietopalvelut nuorison seuraamiseksi. "
- www.digitoday.fi/


3)

Effi:n Isoveli-palkinnot parhaiten orwellilaista
valvontayhteiskuntaa Suomessa edistäneille viranomaisille ja yrityksille

Effi Seminaarivideot:
http://www.effi.org/tapahtumat/bb-seminaari-07-videot.html

Lehdistötiedote: Isoveli iskee Ruotsista käsin
Ruotsin puolustusvoimien vakoiluyksikkö tulee saamaan kopion kaikista suomalaisten
länsinaapurimme kautta kulkevista sähköposti-, faksi- ja puhelinviesteistä. Ruotsin
lakiesitys käytännössä mitätöi suomalaisten viestintäsalaisuuden.
*Laki on jo voimassa.


FBI rakentaa maailman suurimman biometrisen tietokannan

KW: Mitä tapahtui Suomessa vuonna 2007 vuoden tapahtumat katsaus mitä tapahtui vuonna .