Vapauden hajottava voima :: yksilön ongelma "Suurissa tarinoissa"

Kelloa yritettiin jälleen kääntää taaksepäin poliittisessa todellisuudessamme.

Uskonnollisesti motivoitu hedelmöityshoito-keskustelu ei ole vain politiikkaa vaan mittari neuroottisesta elämänhallinnasta poliittisessa tajunnassamme, tulevaisuudenhallinnassamme. Jumala ja ihmiskuvan rajat ovat politiikan rajuimmat tekijät, yhä. Aina.

"Seksuaalisuuden väärinkäyttö" herättää yhä ahdistusta niille, jotka luulevat olevansa oikean ihmisyyden neuroottisia puolustajia ikuisten kosmisten voimien ja totuuksien puolesta. Seksi pitää pyhittää heterorituaaleilla ja heterotodellisuuden tuottamiseksi. Oikean luonnon puolustamiseksi, oikean järjestyksen takaamiseksi. Yksilö ei saa löytää seksuaalisuuttaan vaan se on annettava kuin Jumalan sana. Säännösteltynä ja valmiina säännöille. Neuroottisen seksuaalisuuden uljas puhtaus.


Todellakin nyt tämä hedelmöityshoitoangstikiihko ja moralistien vihainen ahdistus ei-heterokulttuuria ja kasvatuksen joustavia sosiologisia malleja kohtaan on minusta merkki uudesti syntyneestä kalvinismista, USA:n puritanismin/fundamentalismin kautta kierrätettynä: vihaa ja pelkoa saa kokea "puhtaita ihanteita" uhkaavia, "oikeaa todellisuutta" murentavia vihollisia eli "epämoraalisia" ihmisiä kohtaan.

Täydellisen ihmisen kaipaus.

Ei-samankaltaisuus on kalvinisteille kapinaa hyviä moralisteja vastaan ja siis kapinaa yksioikoisen logiikan Jumalaa vastaan. Jopa Jumalan täytyi käsitteenä olla taas tukena ja aseena ahdistuneiden roolineurootikkojen taistelussa erilaisuutta ja toiseutta vastaan. Puhuttaessa jenkkien uskonnollisista liikkeistä, menestysteologiasta, reformisteista yms, täytyy muistaa, että käytännössä suurin osa on kalvinismia uudessa paketissa.

Ihmisellä ei saisi olla vapaata tulkintaa ihmisestä kalvinististen uusmoralistien mielestä. Porvarillinen parisuhdefantasma elää pyhittävänä tekijänä ja muu ihmiskuva on uhka turvallista mielikuvaa vastaan. Ikäänkuin heterovanhempien luoma väkivallan todellisuus maassamme ei olisi suurempi ongelma kuin erilaiset perhemallit.

Vain selkeä yhdenmukaisuus ja pelko on monille se ainoa jumala, jota kuvittelevat eläväksi luojaksi ja elämänhalun salliaksi. Pelkäämällä sinun on leipäsi syömän. Ja erilaisten viholliseksi, tuomitsijaksi, hyvien kansalaisten puolustajaksi. Roolien antajaksi.

Mikä on totuus ihmisestä?

Tosi ihminen?
Mikä erilaisessa uhkaa niitä, jotka hakevat turvaa säännöistä ja todellisuuden fundamentaaleissa ideoissa, uskonnollissävytteisissä fantasmoissa? Mitä turvaa ihminen saa neurooseista, joilla voi torjua ajattelun ja muuttumisen jatkuvan paineen?


Sokrates/Platon, Kierkekaard ja Nietzsche ovat mahdollistaneet yksilön.

Todellisuutemme. Modernin vapauden idean.
Havainnon. Omakohtaisen omantunnon.
Perustekijän, jonka takia uskallamme ajatella.
Ja vaatia onnellisuutta jokaiselle oman mittansa mukaan - ilman kilpailun tai moraliteetin ankaran rajaavaa kehystä.

Nietzsche on väärinymmärretyin filosofi. Hän oli poleemisin ajattelija mitä on ajattelijoiden mielikuvamarkkinoilla. Nietzsche on käsitteenä monelle hupia aforismeina ja Nietzschen lauseita mainitaan usein vitseinä ja huvittavina kärjistyksinä. Jumala on kuollut - muta Jumalan voi kullata eri tavoin.

Nietzsche - tai Kierkegaard - voisi olla mykkänä kauhusta nykyisen ajatusten tuotteistamisen, uskonnon siirtymisestä brändiulottuvuudeksi ja välineellistämisteollisuuden volyymin äärellä. Nietzsche ei uskonut yhtenäiskulttuuriin mutta oli täysin yhtenäiskulttuurin lapsi. Hän voisi kuitenkin kokea jonkinlaisen valaistuksen nähdessään kaltaisemme postmodernin, välineellisen kulttuurin kääntymisilmiöistä takaisin fundamentalismiin, kokonaisselityksiin amerikkalaisen kalvinismin tuotteistamissa neuroosien muodoissa.

Fundamentalismi on fantasma suuresta tarinasta, jossa Jumala loi Adamin ja antoi Adamille selkeitä tehtäviä ja jopa naisen Adamin turhautumista vastaan. Siinäpä suuren tarinan sanoma - Jumala antaa Adamille eläimet nimettäviksi ja - mikään ei riitä Adamin huvittamiseksi niin että Adamin on purtava ruokkijaansa käteen ja saatava kiihoketta lopulta vain kielletystä hedelmästä. Suuri tulkinta tarinana - kaikuna riittämättömän lapsen peloista?

Onko uskonnollisuus, fundamentaalisiin pakkomielteisiin fiksoitunut ja porvarillinen ihmiskuva vain kapinan pelkoa, taantumisen toivetta holhokki-Aatamin kapaloihin, arkkityyppi riittämättömän lapsen lapsuudesta, rakkaudettoman alkutodellisuuden oivaltamisen pelosta? Tiedostamisen pelkoa?

"Minä kelpaan, siis olen"

Monille ainoa apu ristiriitoja ja ahdistusta kohtaan on Neuroosi, esim uskonto tai kunnon kansalaisen heteromääreet, mikä tahansa fundamentalismi Oikeasta Todellisuuden Tietämisestä ja rajaamisesta. Järjestyksen ehdot, olemassaolon luvat, ehdollinen rakkaus.

Moni tulkitsee Nietzschen ahdistunutta pulputusta neuroottiseksi mutta Nietzsche oli kyllä minusta nimenomaan neurooseja hajottava ajattelija, vaikka tietysti itsestäänselvyyksien hajottajana luonnollisesti ahdistunut taistelija, ulkopuolinen kaiken sisällä. Nietzschestä on kirjoitettu niin huonoja analyysejä että ei ehkä kenestäkään muusta ole niin surkeita hahmotelmia kirjoitettukaan.

Nietzschellä ei ollut päämäärää tai jäsennystä vaan purkava tehtävä, julkilausuma hyvin fiilisipoleemisina purskahduksina - inhimillisenä vuorovaikutuksena rajaavia tekijöitä kohtaan. Porvarillinen luokittelu ja siistin maailmanjärjestyksen luominen hyväksynnän kategoriassa on purettava Nietzschen löytöretkellä. Henkisyys on ikuista kapinaa ihannepelkojen pseudotodellisuudessa, porvarillisen selkeää ajatus- ja sopeutumistyötä vastaan. "Kuinka tulen arvostetuksi" -toimintamalli ohjaa kaikkea sosiaalista hysteriaa eli olemisen tavan neurooseja määritellä "tavoiteltava ja arvonmäärittely".

Esim. "Hyvä työntekijä" olisi Nietzschelle kauhein tapa määrittää ihmistä, kadotus. Tosi ihmisyyden neutralisoiminen. Ali-ihmisen ylistämistä. Muodin orjien "yksilöllisyyden ylistämistä - ylistämällä alistamista. Kelpaamattomuuden korostamista, ihanteiden ruuvin jatkuvaa kiristämistä ohi subjektin. Aina enemmän, korkeammalle, paremmin . ulkopuolisten ja mielipuolisesti muuttuvien kriteerien mukaan.

"Ole muita parempi, nauti muiden nöyryyttämisestä ja halventamisesta kun olet muiden yläpuolella".

Kulttuuri määrittelee hyvän/kelpaavan määrityksiä ja "hyväksynnän ehtoja" mallien kautta. Ihmiset tuntevat turvallisuutta mallien ja helppojen moraliteettien kautta. Heteromalli saa ylistystä pyhän selkeän tarkoituksenmukaisuuden kautta. Ei hupia ilman biologista tuotantovelvollisuutta, vai mitä.

Standardi-ihmisen tuskanhallintaa helppojen ja halpojen ja kaikkien tykkäämien IKEA-moduulien avulla.

Sokrateen aloittama filosofinen vapaus ja vapaasti oivaltavan ihmisyyden etsintä ei ikinä turvaudu mallien ja hyväksynnän selkeyteen. Selkeys ja sokeus ristiriidoille ja monitahoisuudelle on eksistenssifilosofeille kauhein valhe. Jos ihminen haluaa varman onnen, hän turvautuu selkeyteen ja kulttuurin antamiin malleihin, jotta voit saada hyväksyvää palautetta. Kadottaa itseytesi identiteetin leikkurissa, rajata itsesi julmasti ilman ymmärrystä, väkivaltaisesti, ideologisesti; "Heteroseksuaalisuus on onnen ehto ja tasapainon tae. Muut, onnettomat eivät saa määräillä oikean ihmisyyden toteuttajia".


"Äitiys" on esimerkiksi hysteerisen korostettu itsearvo, "varmasti" positiivinen roolimääre ja sukupuolipolariteettia ylläpitävä fantasma kultturissamme, sillä tuetaan naiselle elämän tarkoitusta, äitiyden "hyvää" tuottavaa myyttiä.

Mutta Sokraattisesti (ja Nietzschellisesti) ajatellen Synnyttäjä ei voi mitenkään olla automaattisesti "uuden elämän hyvä luoja", (vaikka tottelisikin kulttuurillisia ihanteita täydellisesti) - vaan synnyttäjä voi olla vääristyneen ihmisyyden esimerkki, jos synnyttäjä etsii tarkoitusta vain hyväksynnän ja hype-roolin kautta. Saadakseen hyvksynnän toteuttaa tehtävän - antaakseen muille tehtävät oman pyhän roolinsa kautta. Lapset voivat olla silloin vain lavasteita ja saavat osakseen epäinhimillisen ja väkivaltaisesti rajatun roolin aikuisen elämänhallinnan fundamentaalisessa näytelmässä.

"Epäilen, siis olen"

Eli valheellinen toivo voi olla kauhein vankila.

"Yli-ihminen" inhimillesen perusvoiman ideana, vapaana ajattelijana, ideaalimallina, vapauden arkkityyppinä oli Nietzschelle vapauden metafora ja väline toivolle ihmisyyden persoonallisesta toteutumisesta, yksilön kulttuurista. Pelon suuntaviivoille sokeutumista. Eli ihaillut ideologiset ihanneihmiset eivät voi olla yli-ihmisiä vaan neuroottisia oman itsensä vankiloita, mielikuvina elämänhallinnassa. Yli-ihminen ei saa tulla kulttuurin muovaamaksi vaan ihmisen täytyy luoda kulttuuri. Luova ihminen, joka ei ohjelmoidu neuroottisesti neuroottisten mallien mukaan.

Ihminen ei ole kulttuuria varten vaan kulttuuri on ihmistä varten.

Neuroosi on aina manipulaation kokemista todellisuudeksi.
Selkeyden hysteriaa.
Eheyden fantasmaa.
Suorituskeskeistä olemista tiedostavan olemisen sijaan.
Standardi-ihmisen tuskanhallintaa rajoitetun tajunnan autuudella.


Freud jatkoi suoraan Nietzschen projektia.

Freud on ehkä pohjimmiltaan aivan samalla linjalla kuin Nietzsche.
Neuroottisuus identiteettifunktiona freudilaisittain sallii ihmiselle onnea, turvaputken, kun ihminen neuroottisesti haluaa itsestään selvästi määritellyn mielikuvan valmiin muotin mukaan ja mm rajaa seksuaalisuutta, hyväksyy "hyväksytyt aggressiotavat" kultturistamme. Varjopuolena sitten vihaa erilaisuutta ja tapojen vastaista ilmiötä. Määrittelemätön ahdistaa, määrittelemättömät, ymmärrystä pakevenvat yllykkeet suojataan neurooseilla jotka ovat aina kulttuurisesti latautuneita ja määritettyjä.

Neuroottisuus on Freudinkin mukaan kulttuurimme lokerikko, joka takaa valmiiksi määritellyn onnen
a) kriteereiden - ja b) hyväksynnän kautta.

Kulttuurimme vihaa/torjuu neuroottisuudesta vapaita ihmisiä. Neuroosi on korvamerkintä tehokkuudelle ilman valintaa.

Työhulluus eli työmoraali eli "työetiikka" oli Freudille vain mielettömän leimaamisen ja kelpaamishysterian yksi muoto. Itsensätoteuttaminen ulkoapäin on siis neuroosin selkein malli ansana. Työetiikka on aina myös ihanteisiin sovittautumisen estetiikkaa, metaestetiikka.


Yksilön itsensä kehittäminen on sekä Freudille että Nietzschelle Se suurin tehtävä, mikä yhteisölle ei ole ensisijaista.
Kulttuurinen väkivalta eli pakkokategoriat, selkeät asetelmat valmiista yhteiskunnasta ja ihannetehtävistä (valmiista identiteeteistä) ovat siis yksilön vapaata suuntautumista vastaan.

Rahan tms dogmaattisesti ankkuroidun ilmentymän arvostaminen on väkivallan yksi sokea muoto. Sisältö ja mielekkyyden päämäärä ei ole tärkeintä kun arvostetaan rikastuvaa ihmistä vaan menestyminen nähdään yleiskelpona turvana ja muille esimerkillisenä mallina - ihailu on aina kulttuurimallien ja muottien tottelemista. Kumpaa arvostetaan enemmän, visioiden mahdollistamista vai kunnon saldon todistettavaa saavuttamista?

Yli-ihminen on ideaalina ja arvona siis ikäänkuin Matrix-elokuvan päähenkilön tehtävä vapautua harhasta. Luoda omat ihanteet systeemiin nojautumatta.
Eikä siis Buddhan opetukset ja valinnat ole kaukana Nietzschen ja Kierkegaardin vapautuvan ihmisen ihmiskuvasta.


Freud ehkä hyväksyi pakon edessä, porvareille sopivan terapeuttisen ratkaisun aikansaamiseksi, rajoitetun yksilöllisyyden käsitteen onnellisen ihmisen määreeksi, "terveesti toimintakykyisen rajoitetun neuroottisuuden harhan", perusonnellisen yksilön minimistandardit ja että lopulta vain hyvin harva ihminen pystyy irrottamaan persoonallisuutensa sosiaalisesta roolipolttomerkistä, pakkopaidasta ja siteistä - mutta Nietzsche ei halunnut onnea yksilön korkeimmaksi määreeksi, jotakin kitkatonta systeemin osasena olemista ilman sisäistä tavoitetta; Nietzsche uskoi uuteen ihmisyyden aamunkoittoon ja yksilön tiedostamisen ja luomisen voimaan, uuden tiedostamisen voimiin ja tulevaisuuskulttuuriin luovasta yksilöstä, jolle ei riitä hyväksyntä ja yhteiset valheet riittävästä ryhmän jäsenyydestä.

Yksilöksi ei synnytä vaan yksilöksi tullaan.

Kelpaavan yhteiskunnan jäsenen määrittäminen heterovelvollisuuden toteuttamisen kautta olisi siis nietzscheläisittäin juuri mielettömyyden huippu: Olemassaolon tarkoitus tehtävien suorittamisen kautta -
Tietoisuus rajoittamisen kautta.
Persoonallisuuden hallinta hyväksytyn identiteetin rajojen kautta. Horror, horror.

Nietzsche vastusti "realiteetteja" filosofisesti vapaan mielen vuoksi - ja kyllä tavallaan Freudin teorioissa teoreettisena lähtökohtana kaikelle on myös vapaan yksilön ideaali, johon Freud vertasi kaikkea sairasta, neuroottista, psykoottista ja hallusinatorista. Siis negaatioiden kautta Freud mallinsi näkemystä Tiedostavasta ihmisestä. kaikki mielensairaudet olivat tiedostamisen vääristymiä Freudinkin ihmiskuvassa. Freudia ja länsimaalaista psykologiaa ei voi ymmärtää ilman filosofista tausta-ajatusta yksilön individuaatiosta "ryhmän kautta yksilöksi".

Ryhmä on siis yksilö varten eikä yksilö ryhmää varten länsimaisen mielenterveyden metapsykologiassa.

Fundamentalismi on olemisen ahdistuksen neutralisoimista varten ja yksilön kehittymisen tarpeen torjumista. Tulkinnanvaraisuuden kieltämistä ryhmäidentiteetin tarkoitusta pyhittämässä.
Das Gruppen uber alles.

Freudia on kummallisesti leimattu mahdollisimman raadollisen ihmisyyden kuvaajaksi vaikka minusta hänelle pohjimmiltaan homo sapiens oli harha, taantuneisuuteen tukeutumista ahdistavassa pakkomiellekulttuurissamme ja terveys oli vapautta, vapauden tiedostamista, yllykkeiden tiedostamista, sairaiden viritysten tiedostamisen kautta vapautumista henkiseksi olennoksi. Eli siis seksuaalisuuden tiedostaminen JA hyväksyminen Freudilla ei ole seksuaalisuudelle ylivallan antamista. Seksuaalisuuden torjuminen taas oli Freudille selkeästi seksuaalisuudelle ylivallan antamista.

Niin Freudilaisuus kuin kaikki hyvä filosofia perustuu paradokseille. Viisaudelle, joka näkee ihmisessä mahdollisuuksia eikä vain lain alle pakotettavaa rajoittuneisuutta ja hillittävyyttä. "Laki", sopimussysteemi ryhmän mahdollistamiseksi, ei saa olla yksilöllisyyttä dumppaamassa vaan mahdollistamassa.

Freud on niin väärinkäsitetty Suomessa että hävettää. Täällä Freud-kirjallisuus on laiskuuden ja ideologisen Freudvärittämisen takia käännetty englanninkielisestä kirjallisuudesta eikä aidosta saksankielisestä.

Freud oli ennen kaikkea sosiologi ja hän ymmärsi, kuinka persoona muodostuu ensin vain sosiaalisen tiedostamisen ja vuorovaikutuksen kautta MUTTA hän ymmärsi prosessina individuaation eli persoonallisen olemisen tiedostamisen korkeimmaksi voimaksi ja terveyden suuntaviitaksi.


Mitään filosofia ei pitäisi ymmärtää totisesti.

Elämää ei voi ymmärtää ilman filosofiaa, mahdollisuuksien viisautta.
Mitään suurta ahdistunutta filosofia ei saa nähdä vain ahdistuksen maalarina vaan rakkauden ja kutsumuksen kautta suurista jännitteistä ja kulttuurikonflikteista huolimatta: vapauden uskonhyppyyn kykenevinä. Suurten ajattelijoiden ajatukset eivät tosiaankaan synny ahdistuksesta vaan ahdistus on syntynyt ajatuksien takia. Ahdistava eksistentiaalisen vapauden uskon hyppy ilman kategoriaa , ulkopuolista tarvetta ja kiitosta.

Mr Nietzsche oli ahdistunut veikko kuten edeltäjänsä Kierkegaard ja ne jännitteet näissä tyypeissä on todellakin ensin hahmotettava, jos aikoo ymmärtää kirjoittajien tekstejä. Aito ahdistus on aina arvoituksen paineesta syntynyttä.

Nietzschen vihamieliset osuudet joissakin teksteissä esim. Sokrateesta ja tämän kaiken atomeihin purkavaa rationalismia kohtaan ovat minulle suurta huumoria ja parodiaa koska Nietzschen kirjoittamistyyli perustuu täysin Sokrateen tyylille ja filosofiselle "tietämättömyydelle kulttuurin oikeista linjoista".

Sokrates vaati filosofilta/"tosi ihmiseltä" täydellistä tiedon, tapojen ja jopa sanojen merkitysten kyseenalaistamista, jotta filosofi voi olla purkaja ja uuden tietoisuuden luoja. Pyhä tietämättömyys tietoisuuden ehtona, oikeiden kysymysten ehtona.

Esim
Onko ihmisyys todellakin määriteltävissä uskonnollisten motiivien käyttämässä biologisessa funktionalismissa ? Voiko fundamentalistista ihmiskuvaa ja aitouden vaatimusta pitää mitenkään järkevänä, kun ihmisyys määritellään pelkojen ja uhkakuvien kautta? Voiko yksilön seksuaalinen itsetoteuttaminen tai perheen määrittely olla uhka yhteiskunnnan onnistumiselle?

Esim
Useimmille raha merkitsee vapautta mutta sokraattisesti nähden ihmiset suostuvat rahan takia orjuuttamaan ja hiljentämään itseään - ja siten vääristämän itseään työelämässä. Näin siis vapauden (kapitalistinen) mielikuva voidaan sokraattisesti nähdä paradoksina eli kuinka "vapaustavoite" onkin orjuuttamisen mekanismi.

Nietzsche kyseenalaisti kaiken ja on aforistisena shokkiefektinä ollut seurapiirihupia ja tunnettu "ääriesimerkki" , karikatyyri filosofiasta vaikkapa ihan vain sana-/ajatusleikkinä. Mutta Nietzsche, Kierkegaard ja Sokrates olivat vakavissaan leikittelemässä kaiken kulttuurin harhaisella ehehydellä. Hajottamisen vapaata leikkiä määritellyn Totuuden murskaamiseksi, yksilön oivaltavan totuuden tähden. Heille todellisuus ei ollut todellisuutta sellaisenaan, tyytyväisyyden ja helppouden maksimoimiseksi. Oivaltava ihminen, leikkivä ihminen. Elävä ihminen.

Vapauden hajottava voima
kulttuurimme luoman
todellisuuden eheää
harhaa vastaan.

Pois polulta


- Punahilkka-satu, unien ja satujen yleinen tulkinta
sekä myytit aggression kästieelemisestä

Myyttien ja myyttisten aggressioiden merkitys
ja toiminta psykoseksuaalisten satujen
ja rituaalien tragediaelementtien tulkinnassa

Sweet Movie

- makea kaunotar (1974)

:: elitisti.net

Persona Bergman

Suomalaisen filosofian suurin ongelmakohta on Nietzschen väärinkäyttö.

Ymmärrän että on suuri houkutus käyttää natsien väärentämiä Nietzschen kirjoja ja lauseita ideologiseen länsimaisen rappion kontrastiseen kuvaamiseen kaunokirjallisesti kristillisen romanttisesti "moraalin vastustajana", suuri saatana, yhtenäiskulttuurin hajottaja

 mutta on erotettava selkeästi natsien luoma retorinen tuomiohahmo, josta on tehty idyllisen moraalin vastustaja-hahmo, preparoitu fiktiivinen natsien nihilisminäkemyksen nihilisti-Nietzsche ja siitä todellista vapaudesta ja todellisesta rohkeasta vapautuvasta yksilöstä puhuva todellinen Nietzsche, joka ei salli ihmisen vedota kirkon tai ideologiseen huntuun ja valmiiseen identiteettipakettiin ratkaisujen perusteluna.
 
Todellinen Nietzsche

oli äärimmäisen intuitiivinen ja optimisti yksilökeskeisyydestä ja historiasta vapautumisen puhuja. Yksilövastuu on äärimmilleen viritettyn

Venäjällä Nietzschen vastakohdaksi nostettu Tolstoi puhui taas uskomattoman jäykän dogmaattinen yhteisön moralistisesti ja romanttisten standardien uskonnollisesti määrittämästä ja häpeällä ohjaamasta yksilöstä.

Nietzschen keskipisteessä oli luova, itseään uudestaan luova, dogmahistoriasta vapautuva ja tiedostava ihminen,

Tolstoilla  alistuva, kirkon rituaalimystiikkaan mukautuva nationalistinen ja kirkkoisien moraalimystiikan avioliittokeskeinen tavallinen ihminen ideologisen harmonisoinnin kohteena konservatiivisessa nostalgiassa,

jossa Vatikaanin Mithra-kultin uhri-opista luotu itäinen kirkkoversio nostetaan ihmisen dogmaattiseksi määrittäjäksi hyvin jäykillä esikuvilla ja rajamääreillä,

( mm uhri-estetiikassa jopa avioliitto-suhde on vain romanttinen uhri ja moralistisen unelman toteuttaminen eikä suhde).
 
Väärän natsien luoman varjo-"Nietzschen" runollinen ja retorinen käyttö äärimmäisen dikotomioiden luomiseksi on ymmärrettävää kontrastien luontia ihmisen aivojen kontrasteja vativien mekanismien vuoksi

 -  mutta on vain natsien ja siskon luomaa filosofista perversiota ja raiskattua filosofia, josta on tehty ideologinen preparaatti kontrastiksi ja vihan filosofiksi väärinkäyttäen/faktisesti sanoja väärentäen oikean filosofin kielellisiä mielikuvia.

KW: Franz Kafka työetikkaa eettinen ajattelu kuluttaminen kulutusyhteiskunta muoti muodikas zeitgeist tehotuotanto stressi sairastuttava stressiperäiset sairaudet teho
















maatalous eläinvideot sikala kanala tuotanto elinkeinoelämä politiikka pörssi pörssikurssit addiktio addiktiot anoreksia bulimia fantasia dystopia

Eurooppalaisen tarinankerronnan reunalla - Haastateltavana Harry Cleven Trouble-elokuvan pohjalta

Eurooppalaisen tarinankerronnan reunalla

Haastateltavana Harry Cleven Trouble-elokuvan pohjalta

Teksti ja haastattelu: Arhi Kuittinen 2005

Sain harvinaisen tilaisuuden haastatella kapinallista ohjaajaa Harry Cleveniä. Mikä on hänen mielestään eurooppalaisen elokuvan kohtalo?

Tarina on ollut ihmisten silta tuntemattomaan, toiveiden ja pelkojen varaan punottu suuri pyrkimys nähdä ihmisen selviytymistä tästä päivästä, ongelmista ja rajoitteista. Elokuva ja draama on aikamme vaikuttavinta tarinankerrontaa.Verbaalis-visuaalinen tarinankerronta on nyt korvannut pitkälle pelkän verbaalisen tarinankerronnan perinteen murskaavalla volyymilla. Ylikansalliset kerrontagenret hallitsevat monelta osin ihmisten maailmankuvaa ja jopa ihmiskuvaa.
Nykyään voidaan puhua selkeästi amerikkalaisesta ja eurooppalaisesta tarinakerronnasta, niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti. Amerikkalainen tarinankerronta keskittyy kokemisprosessin loppuunsaattamiseen, kun taas eurooppalainen tarinankerronta voi ratkaisuiltaan olla prosessin käynnistämistä katsojassa, katsojan vierailu jossakin ulottuvuudessa, tilassa, näkökulmassa ja kamppailussa. Eurooppalaisessa tarinankerronnassa mikään ei ole lopullista, mikään ei välttämättä muuttunut. Katsoja joutuu kokemaan jännitteellisen todellisuuden eri näkökulmasta.

Amerikkalaisessa tarinankerronnassa tyyli ja sisältö on kuin yksi yhtälö. Esimerkiksi kauhugenre pohjautuu rakenteellisesti melkein aina kauhukokemuksen etäännyttämiseen, sen ulkoistamiseen katsojasta tarinakokemuksen lopuksi. Eurooppalainen näkemys ei tätä tarvitse, vaan kauhun elementit voidaan jättää paljaaksi ihmisen pimeän puolen esiintulemiseksi. Vapaa eurooppalainen tarinankerronta ei eristä tarinaa kertomistekniikkojen konventioilla. Illuusion tarkoituksena ei ole luoda erillistä saareketta viihdehetkelle vaan dramaturginen illuusio on tarkoitettu tehostamaan muun muassa tiedostamista, roolien käänteistämistä ja individuaatioprosessia.
Eurooppalaisessa tarinankerronnassa on mukana jungilainen ulottuvuus: tunnustetaan prosessien jatkuvuus ja keskeneräisyys ihmisessä itsessään. Helpoin tapa ymmärtää itseään ihmisenä ei ole julistettavan oikea tapa; ilman oman ”varjonsa”, varjopuolensa tiedostamista ei voi olla persoonallista eheytymistä. Kukaan ei voi ratkaista yksilön puolesta yksilön ongelmia.
Vaikka amerikkalainen tarinankerronta mainitaan usein yksilökeskeisen kulttuurin ilmentymäksi, todellisuudessa se ilmentää hyvinkin arkaaista rituaalitodellisuutta: rituaalikonventiot sankaritarinoissa ovat ikään kuin yhteisön jäsenen puolesta ratkaistuja kaavoja ihmisen eksistentiaalisessa olemuksessa. Tarinat ja ihmistyypit ovat kaavoitettuja ratkaisumalleja ja rituaalisesti hyvän ja pahan rajan vetäviä yksilön puolesta. Yksilölle ei ojenneta kontemplaatiota, pohdintaa omasta suhteesta hyvään ja pahaan vaan vedotaan rituaaliseen selkeyteen eikä itseymmärryksen tärkeyteen.

Me olemme se, mitä meidän sanotaan olevan

Kävin mielenkiintoisen keskustelun ranskalaisen ohjaajan Harry Clevenin kanssa Espoo Cinén festivaalikahvilassa. Hyvin harvinainen tilaisuus jo senkin takia että ranskalaisia ohjaajia ei Suomessa usein nähdä mutta silti Cleven ei ollut suomalaisten toimittajien mielenkiinnon kohteena.
- Tarinat eivät ole enää vastaanottajille vaan vastaanottajat ovat nyt mediaa varten. Enää ei ratkaise sisältö vaan muoto.

Edessäni istuu rento kapinallinen. Hänellä on ranskalainen satoja vuosia vanha kapinaidentiteetti yhdistettynä perinteiseen ranskalaiseen ylemmyydentuntoon ja käsittämättömään itsetuntoon. Clevenille tarinankerronnan rikkauden puolustaminen on jatkuvaa taistelua: hänestä on luontevaa kusettaa tuottajiaan korkeampien arvojen tähden.

Mitä ovat nämä arvot ohjaajalle, joka aikoo saada tulevaisuudessa amerikkalaista rahaa tuotannoilleen, jotka ovat sataprosenttisesti eurooppalaisia?
- Tuottajat määrittelevät kohdeyleisön ja yleisön tarpeet oman mielikuvansa mukaan ja muotivirtausten mukaan. On käynnissä ikuinen taistelu eurooppalaisen tarinankerronnan ja amerikkalaisen tuotetun esteettisen teollisuuden välillä. Muotivirtaukset ovat masinoituja operaatioita, usein kysyntä luodaan tarjonnalle. Toivon, että tämä kulttuuri joutuu umpikujaan.

Voiko massakulttuuri murtua?
- Tarinankerronta on aina ollut kertojakeskeistä. Kertoja on muokannut itsensä kautta eheän tarinan, kokonaisuuden. Ohjaaja on nykyajan kertoja. Hän voi saavuttaa hyvin laajan yleisön ja tässä tulee mukaan tuottajien harha siitä, että yleisömäärä voisi määrittää tarinan laadun. Tuottajakeskeinen tuotanto ei pyri eheään, persoonalliseen teokseen. Tuottajien luoma esteettinen tarinankerronta ei pyri katsojan oivalluksiin vaan katsojan turvallisuudentunteisiin. Kaikki on tällöin formaattikeskeistä.

Metafyysinen ulottuvuus suljetaan pois, demoneja voi ampua lyijykuulilla ja paha eristetään ulkopuolelle.
- Ihminen pystyy kommunikoimaan vain persoonan kanssa. Jos tarina ei ole persoonan luoma, se on vain modulaarinen kokoelma komponentteja. Ihminen taas ei ole koskaan vakio eikä muuttumaton. Ihmisten on ymmärrettävä, että sama ihminen voi olla eri olosuhteissa erilainen käytökseltään. Aina paljastuu jotakin. Ihmisten täytyy nähdä naamioiden taakse – sitä on poliittinen aktiivisuus. Rehellisyyttä ja uskallusta. Elokuvat ovat simulaatioita äärimmäisistä tilanteista ja auttavat meitä tasaamaan kokemuksia tämän maailman äärimmäisistä kokemuksista.

Jokaisen meistä täytyy tutustua omaan Kainiin itsessämme.
- Vapaus on tragedia, meissä jokaisessa on tragedian siemen ja jos kiellämme sen, tragedian toteutumisen mahdollisuus lisääntyy huimasti. Ihminen pystyy kokemaan eri jännitystiloja amerikkalaisenkin elokuvan kautta mutta hän ei saa ehyttä eli persoonallista vuorovaikutuskokemusta kertojan kanssa koska viihdetuotanto on vain kokoelma jännitystiloja.

Ihminen voi tuntea vuoristoradalla tuntemuksia mutta jos sitä verrataan esimerkiksi tilanteeseen, jossa ihminen kuulee paljastuksia suvustaan, ei näitä kokemuksia voi mitenkään verrata toisiinsa?
- Amerikkalainen kulttuuri vie yksilön oman näkökulman, jotta ihmiset voisivat vertailla kokemuksiaan elokuvasta ja jopa etukäteen. Elokuvien markkinointi on kehitetty niin pitkälle, että katsoja tietää minkä tuotteen on ostamassa. Kuluttajalle tarjotaan tietyn tyylistä ajanvietettä ja hän saa sitä mitä tarjotaan.

Kuten McLuhan on todennut, ihmisille täytyy ensin markkinoida heidän tarpeensa. Näinkö myös markkinoidaan pelkoja, odotuksia ja poliittisia asenteita? Näkökulmia?
- Tunteiden ohjaaminen tai voimakkuus ei minua kiinnosta, hämmennys voi olla parasta mitä taideteos saa aikaiseksi. Todellisuus on siksi rikas, että ihminen itse saa kokea kokemuksensa ja vaikutelmat ovat ainutlaatuisia silloin kuin ne ovat aitoja. Haluan että teokseni herättävät vaikutelmia, tunteiden herääminen on hieno sivutuote mutta en halua ohjailla ihmisiä varman päälle.

Kulttuurisotaa

Amerikkalainen kulttuuri on tavallaan varmuustuote, selkeän uskon markkinapaikka. Jos ihmisille voidaan markkinoida pelkoja, silloinhan heille voidaan markkinoida toiveita?
- Kyllä. Odotuksien ja ratkaisumallien markkinointi on kulttuurillemme tuhoisaa. Minä haluan tarinan ilman muottia. Katsojan täytyy nähdä tarina itsensä kautta. Vain tarinan vastaanottaja saa antaa merkitykset tapahtumille. Minulle on tärkeää, että katsojilla olisi eri tulkintoja. Jos joku tulkitsee jonkin henkilön vihaiseksi, joku voi tulkita pelästyneeksi. Helpot ratkaisut eivät kuulu tähän elämään eivätkä siksi saisi kuulua tarinankerronnan uuteen muotoon. Elokuva imitoi pitkälle elämää: on hetkiä, havaintoja, liikettä, aistimuksia, rytmiä, sanatonta viestintää, vain sanallista viestintää, seuraamuksia, vihjauksia, kaikkea mikä ei ole valmiina. Ihmisen olemassaolo on keskeneräisyyden muutosta.

Jos elokuva tai kirja on formaattituote, on modulien välillä aina oletetut syy-seuraussuhteet eikä tarinan vastaanottaja voi katsoa omin silmin. Tuote jää elämän ulkopuolelle, vieraaksi ja vieraannuttajaksi?
- Minua ei kiinnosta ratkaisu vaan kysymys ja ristiriidat. Jos katsoja haluaa nähdä ratkaisun, hän saa nähdä.

Eurooppalaisen tarinankerronnan määrittely tapahtuu yksilön kautta. Grimmin satuja kantaa aina päähenkilön trauma, mikä on äärettömän yksilöllistä, yksilöllisyyteen vetoavaa ja yksilöllisyyden kautta maailman ilmiöiden tarkastelua.
- Elokuvissani on aina sanoma vaikkakaan ei ratkaisua sanomaan. Hyvän ja pahan ongelma on oltava aina yksilön harteilla.

Ideologisissa yhteisöissä korostetaan, että ratkaisu ei ole millään tavoin yksilöstä riippuvaa eikä yksilöön redusoitavaa.
- Yksilöltä ei saa viedä ratkaisumentaliteettia. Jokaisen on kerrottava oma tarinansa ja selitettävä ainakin itselleen omat ratkaisunsa. Ikuiseen tai uuteen totuuteen vetoaminen on vaarallista. Ihmisyys on itse suurin arvoitus ja mahtavin ratkaisu. Elokuvassani Trouble päähenkilö menettää vähitellen otteen elämäänsä sitä mukaa kun hän haluaa selvittää menneisyytensä. Koska hän etsii ratkaisua ja varmuutta menneisyydestään, hän menettää otteensa ainoaan todelliseen elämäänsä, tämän hetken elämään.

Eheys vai valhe?

Psyyken eheyttä yksilö ei saavuta uskomalla eheyteen vaan kohtaamalla vieraannuttavat kokemuksensa.
- Kyllä, taide on suuri eheyttävä voima mutta se ei saa tarjota eheyden illuusioita. Illuusioiden kulissien takana on kaaos ilman sitovia voimia.

Onko kulttuurin tärkein funktio itseymmärrys?
- Totuuskulttuurit ovat vieraannuttavia, pelottavia. Ne luovat pelko ja kauhukuvia, joiden mukaan on toimittava. Demonisoiva politiikka on sodankäynnin politiikkaa. Suvaitsematon politiikka luo sotaisia ja luokittelevia lapsia.

”Jaakko ja pavunvarsi"-sadussa äiti on pikkupoikansa varsinainen piiskuri mutta pikkupoika osoittaa kekseliäisyydellä selviävänsä aikuisten karusta maailmassa, jopa äitinsä kynsistä.
- Eurooppalaiset sadut ovat aina sisäistä kamppailua. Amerikkalainen kulttuuri on pelkojen hallinnan kulttuuria, fundamentalistista todellisuuden jakamista. Splitti hyvän ja pahan välille luo kuitenkin mahdottoman ihmiskuvan ja mahdottoman minuuden. Varmuuden hakeminen on ihmisenä olemisen traagisimpia puolia.

Ihmiset tekevät järjettömyyksiä mustavalkoisen selvyyden vuoksi, jopa siinä määrin että toimivat periaatteittensa vastaisella tavalla periaatteittensa puolesta, päämäärä pyhittää ikään kuin keinot. Tulkitsenko väärin, jos näen elokuvassasi Trouble päähenkilöissä Kainin ja Aabelin tarinan?
- Aluksi ajattelin jopa laittaa elokuvan nimeksi Kain ja Aabel, aivan totta.

Elokuvassasi Trouble katsoja joutuu kohtaamaan Kainin ja Aabelin perusongelman aivan tämän päivän henkilöhahmojen kautta ja ymmärtämään henkisen väkivallan seuraamukset fyysisen väkivallan mahdollistajana. Isä, joka on ihanteillaan demonisoinut toisen poikansa, on murskannut oikeastaan molemmat poikansa ihannekuviensa alle. Isä on katkera aikuisille pojille, etteivät nämä täyttäneet hänen toiveitaan, tulleet hänen kuvitelmiensa kuvien kaltaiseksi. Pojille on jäänyt vain viha jäsentämään identiteettiä, riittämättömyyden tunne. Toinen on uhka kun itse ei riitä.
- En lue Raamattua erityisenä uskonnollisena teoksena mutta koska kristinusko ja juutalaisuus on muokannut kulttuuriamme, luen sitä niiden silmälasien läpi, kulttuurisena avainteoksena – kuitenkin etsien ihmisyyttä ja ihmisyyden peruskysymyksiä. Mutta kaikki täytyy purkaa. Raamattua täytyy lukea jotta sen vaikutus selviäisi, jotta lumous haihtuisi.

Voisiko yhteiskunta toimia ilman uskontoa?
- Oh, se on melkein mahdoton tilanne että uskonto menettäisi otteensa mutta tietysti. Se olisi hienoa.

Eheys eheyden takia ja moraali moraalin takia ovat periaatteina ikään kuin eettisiä Hammurabin lakeja, velvoitteita ja muotteja.
- Kaikenlaisia ihanteita ja ihannekuvia luodaan, joiden tehtävä ei ole eheyttää toimintakykyiseksi yksilöksi vaan murjoa nöyräksi, häpäistä osaksi systeemiä.

Tragedian voima

Jos vertaa itseään koko ajan mahdottomaan esikuvan, silloin on voimassa sama tilanne kuin alkukantaisella heimouskonnolla, jossa esi-isien viha ja tuomio oli jatkuva uhka, selitys kaikkeen, tauteihin, nälkään, kuolemaan.
- Niin, elämää ei ole ilman tragediaa. Ihminen kaipaa rajoja pakkomielteisyyteen saakka.

Kuinka sinä määrittelet tragedian?
- Tragedia on ehkä siinä hyvän odottamisessa, pakkomielteisessä toivekuvassa, johon ihmiset takertuvat eivätkä voi siksi muuttaa päämääriään ja omakuvaansa. Muista ihmisistä tulee siten esteitä tai sitten portaita, välineitä.

Oidipus-tarinassa vanhemmat eivät vain toivo ja tee kaikkea lapsensa parasta ajatellen vaan käyvät uskonnollisen auktoriteetin, ennustajan luona ja uskoessaan tämän papittaren puheita he toteuttavat sen pahan uhkan, mistä papitar puhuu.
- Ihmisellä on toiveita onnellisesta lopusta. Ihmisen on vaikea erottaa pakkomielteet ja vastuu toisistaan. Ihmisen on vaikea uskoa että elämä on itsessään tarkoitus, ei mikään saavutusten tai rituaalien toteuttaminen. Tarinankerronnassa yksi esimerkki tragedian tehokkuudesta on siinä, että vastaanottaja näkee koko ajan mahdollisuudet ja heijastaa omat toiveensa tarinaan vaikka ongelmia ja umpikujia ilmestyykin koko ajan lisää.

Elokuvassasi Trouble on voimakas jungilainen aspekti...
- Millä tavalla näit jungilaisia ajatuksia elokuvassani?

Koska päähenkilö oli minusta sekä elokuvan alussa että lopussa syvässä torjunnan tilassa, koska hän vieraantui itsestään kohdatessaan kaksoisveljensä, jota ei ollut aikaisemmin tavannut. Hän ei siis saavuttanut eheyttä vaan rakensi jopa tietoisia valheita hyvän elämänsä kulisseiksi. Hänelle paljastui hänen vaimostaan piirteitä, jotka hän vain pyrki unohtamaan ja tilkitsi elämänsä roolivalheilla, jotta puitteet olisivat ihanneperheen mukaiset.
- Kyllä, hän joutui kohtaamaan pelkonsa mutta ei tehnyt mitään johtopäätöksiä ja tavallaan muuttui ”pahan” kaksoisveljensä kaltaiseksi vastustaessaan tätä ilman ymmärrystä ja eheyttä. Painajaiset ikään kuin tavoittivat hänet.

Juoniselostus elokuvan lopusta: päähenkilö valitsee lopussa näytellä kaksoisveljeään vaimolleen, sillä hänen vaimonsa ihastui kaksoisveljeen, eli päähenkilö saavuttaa vaimonsa ideaalisen hyväksynnän esittäessään molempien veljeksien kaikkia parhaita piirteitä ilman totuutta ja molempien pimeitä puolia ja vajavaisuuksia. Päähenkilö ei kerro veljensä vakavista ongelmista vaan omaksuu veljensä aktiivisemman ja feminiinisemmän hyvän puolen.

Pako oli päähenkilölle ensin tiedostamatonta ja sitten tiedostettua?
- Aivan.

Jungilaisittain ihmisen täytyy sulauttaa varjohahmonsa itseensä. Jungilainen eheys tarkoittaa siis omien pimeiden puolien havaitsemista, rakentavaa tietoisuutta. Rajoituksia ei voi siis voittaa ellei niitä tiedosta. Elokuvasi oli mielestäni jungilaisin elokuva mitä olen nähnyt.
- Mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista. Olen Jungin kanssa varmaankin samaa mieltä. Yleisin tragedia on... traagisinta esittää jotain muuta kuin on.

Onko sinulla näkemystä uskonnosta?
- Uskonnolla ja rituaaleilla on minusta ensisijainen tai ihanteellinen tehtävä tuoda ihmisestä hyvät puolet esiin ja suojella ihmistä mutta se ei ole paras itsetiedostamisen muoto. Uskonto antaa valmiita puitteita elämänhallintaan mutta jos olet vain näiden välineiden varassa, olet hukassa ja manipuloitavissa ilman ymmärrystä. Ihmisen pimeää puolta ei voi peittää ja jos uskonnollisesti luodaan mielikuvaa täydellisen hyvistä suorituksista ja rooleista, täydellisissä kulisseissa, ihminen voi pyhittää yllykkeitään valtavalla koneistolla ja kullatulla ihmiskuvalla ja kaikki elämän voima kuluu kulissien pyörittämiseen.

Kulisseista muodostuu helposti uhrialttari. Tolstoi on sanonut, että ihminen voi menettää myötätunnon kykynsä vain silloin kun hän perustaa instituution.
- Ihminen on taitava jalostamaan pelkojaan motiiveiksi ja kulttuurisiksi käsityksiksi, asenteiksi. Pimeän puolen kieltäminen myrkyttää silloin kaiken. Ei voi olla totuutta, ei voi olla oikeaa ideologiaa. Identiteetti ei voi perustua hyväksynnän rituaaleille. Minulle tarinankerronta on monikerroksisuuden avaamista ihmisille ilman oikeaa ratkaisua, ilman selkeää loppuratkaisua. Seksuaalisen identiteetin jatkuvaa muuttumista ei esimerkiksi voi supistaa ratkaisumalleihin ja vastakkainasetteluihin. Puhtausajattelu on mielen halkaisemista, kuin lobotomiaa. Rooliratkaisu kaupallisessa mediassa hyvään ihmiseen ja pahaan ihmiseen on pimeän puolen torjumista mutta samalla sen vahvistamista.

Oidipus lähtee tarinassaan pakoretkelleen suojellakseen ideaalisen hyviä ottovanhempiaan, luullessaan heidän olevan oikeat vanhempansa päätyykin lopulta tappamaan oikean isänsä ja naimaan äitinsä.
- Ideologia on pohjimmiltaan pelkästään pahan pois manaamista, rajan piirtämistä leirin ulkopuolelle. Arkaaista ja sokeaa. Ideologia on aina myymistä, yksinkertaistamista. Hyvä, eurooppalainen tarinankerronta ei voi olla ideologiaa, tuotteistamista.

Oidipus-tarinakaan ei ole yhden tulkinnan varassa.
- Ei todellakaan. Elämä on kompleksista, monitahoista, hyvä tarina on kompleksinen. En halua taivutella katsojaa tyytyväiseksi tai helppoon ymmärryksen tilaan. Yksinkertaisuus, yksiulotteisuus on vaarallista.

Jumalan kuva

Voiko eurooppalaista elokuvaperinnettä ja tarinankerrontaa tehdä kiehtovaksi sisällöstä luopumatta?
- Uskoisin niin. Haluaisin uskoa niin. Itse pyrin siihen. Tämäkin elokuvani on tehty trillerimäiseen muotoon mutta ei harhauttaakseen katsojaa vaan että katsoja kokisi olevansa matkalla, vuoristoradassa. Sitähän elokuvakokemukselta haetaan nykyisin. Katsojan täytyy kokea jännitteet itsessään, samaistuminen on tärkeä, tietysti. Minusta on hauska aloittaa kerronta yksinkertaisella selkeydellä ja sitten sysätä katsoja epävarmuuden ja aavistamattomien tunteiden kurimukseen. Elokuvassani on ulkoisesti ”happy ending”, mutta karmaisevalla tavalla. Nykyisin katsojat haluavat että heitä huijataan elokuvissa. Tuottajalleni kerroin elokuvan tarinasta sen osan siinä muodossa kuin hän halusi kuulla ja itse tein sitten kokonaisuuden oman makuni mukaan, jenkkikaavoja hyväksikäyttäen, jotta elokuvaa voitaisiin markkinoida trillerinä.

Tämä kapitalismimme on aika paranoidinen kulttuuri ja ihmiset leikittelevät paranoidisuudella vähintäänkin viihteen kautta?
- Jo pelkästään uutiset ovat aika masokistinen viihteen muoto. Suuret tarinat ovat tosiaan viihdekulttuurin käsissä ja siksi suuria tarinoita voi välittää enää vain viihdekulttuurien tiettyjä lainalaisuuksia ymmärtäen ja hyväksi käyttäen. Viihdekulttuuri on kuin suuri kasvatuslaitos, ei voi enää tehdä erikseen taide-elokuvia ilman kulttuurisen kerronnan muutoksia ymmärtämättä.

Onko Euroopassa elokuvakulttuuri hyvin tuettu - ja ymmärretty?
- Ei, tuottajat ovat pahasti harhautuneet jenkkikulttuurin ja markkinointinäkemysten kvantitatiiviseen viidakkoon. Taiteilijat, käsikirjoittajat ja ohjaajat joutuvat tekemään hurjasti töitä vakuuttaakseen tuottajia erilaisuuden ja ainutlaatuisen ilmaisutavan tärkeydestä. Paine samankaltaisuuteen on murskaava. Sitä ei voi kokonaan väistää mutta sitä voi käyttää hyväksi.

Ainutlaatuisesta eurooppalaisesta kerronnasta voisi tehdä hyvän brändin.
- Aivan, mutta kokoava päämäärätietoisuus, rohkeus ja ylpeys puuttuu. Ja sen mukana raha. Ei ole poliittista tahtoa ja näkemystä vaikka EU:ssa onkin kaikenlaisia rahakanavia.

Voisiko Da Vinci -koodi -elokuva olla jollain tapaa mahdollisuus eurooppalaisen ja ikivanhan mysteerikerronnan uudelle tulemiselle?
-Kyllä, todellakin voisi olla, mutta en oikein usko, että niin tapahtuu. Olen hieman toivoton. Eurooppalaiset tuottajat häpeävät jostakin syystä kulttuuriemme rikkautta vaikka juhlapuheissa niitä puolia kehuttaisiinkin. Minulla on yhteistyötä nyt uuden ”Little but hope” -tuotantoyhtiön kanssa ja se kertoo jotakin mielialastani. Yritämme saada New Yorkissa jalansijaa eurooppalaisille näkemyksille – toivoa on, mutta sitä on vähän.

Tuleeko Trouble Suomen elokuvakankaille? Tätä ei valitettavasti kukaan tiedä. Mutta onneksi elokuvassa on tarpeeksi trillerimäistä kuvastoa, että sitä voi odottaa DVD-julkaisuna. Elokuva on ehdotonta nautittavaa kaikille, jotka ihmettelevät, voiko eurooppalainen elokuva kehittyä ja kamppailla tunnottoman amerikkalaistuotannon rinnalla.

interview haastattelija Arhi Kuittinen

WWW ”HARRY CLEVEN - TROUBLE”:

http://www.twitchfilm.net/archives/003331.html
http://www.cineuropa.org/article_sp.asp?lang=ing&treeID=602&documentID=50785
http://www.tfmdistribution.fr/trouble/

arhimail@gmail.com

http://www.elisanet.fi/independent.film.finland/

Arhin artikkelit

Dramaturgian opas by Arhi

Dramaturgia dramaturgian opas

Pahoinvoinnin maksimointi

"Suomella ei ole varaa lasten ja nuorten pahoinvoinnin kasvun jatkumiseen. Myös valtiolle ja kunnille jatkuva lasten ja perheiden ongelmia korjaavien kalliiden erityispalveluiden kysynnän kasvu tulee kalliiksi.

Seuraavan hallituksen on sitouduttava konkreettisiin tavoitteisiin, jotta lasten ja nuorten eriarvoistuminen ja pahoinvointi vähenevät, vaativat lapsiasiavaltuutettu ja alan järjestöt.

Lasten ja nuorten hallitusohjelma julkistettiin Helsingissä maanantaina. Sen ovat laatineet Kirkon kasvatus ja nuorisotyö, Lapsiasiavaltuutetun toimisto, Lastensuojelun keskusliitto, Nuori Suomi ry, Allianssi ry, Terveyden edistämisen keskus sekä Valtion nuorisoasiain neuvottelukunta (Nuora). "

Tehoyhteiskunnassa hyvinvointi on sanana mantra, jolla voidaan polkea kaasua ohituskaistalla yleisen pahoinvoinnin ohi. Kun yksilönä menestyt, voit hyvin, muuten hyvinvointi on kielletty. Jotta kilpailumenteliteetti korostuisi ja "kannustaisi" ihmisiä "menestymään".

Presso-lehdessä oli outo propaganda-artikkeli Onnenmaasta nimeltä Suomi - olemmekin onnellisia, mm professori Lönnqvist levittämässä hyvinvoinnin propagandaa. Hänen mielestään Suomi ei ole koskaan voinut näin hyvin. Sama mies lupasi -85 puolittaa Suomen itsemurhaluvut kevyesti uhoten, kun hänen johdollaan ymmärretään itsemurhan tautiluonne ja sen diagnostisointi - mutta ei ihan niin tapahtunut. Nytkin tämä sama Lönnqvist väittää, että olemme todella hyvinvoivia - vaikka alle 30-vuotiaiden itsemurhissa olemma jatkuvasti Euroopan surullisia ykkösiä tai kakkosia vuodesta riippuen. Ja propagandaministerimme Lönnqvist ei halua muistaa, että juuri meillä käytetään Euroopassa eniten kasvavasti mielialalääkkeitä - tai niin, ehkä hänen maailmankuvassaan se lääkkeiden siunaama olotila on onnellisuutta.

* Presso-lehdessä on just nyt netissäkin luettavana hyvä artikkeli ydinpahoinvoinnista tunnevammaisessa perheessä Lionel Shriver:in kirjassa ja ihmiskuvassa.

Pahoinvoinnille on ideologinen taustavoima ja tilaus rikkauden ihanassa harhassa, menestymisen onnentila, todistettu onnistuminen, johon rikkain osa Suomesta uskoo. Vain parhaat saavat palkinnon ja turvan. Menestyjät saavat sitä paremman onnistumisen tunteen, mitä surkeampi kohtalo on ei-menestyjillä.

Sen ideologian seurauksena on työvoiman, mielenterveyden, vapaa-ajan ja ihmisarvon halveksuntaa. Työntekijöiden halveksuntaa ja ihmisten näkemistä vain materiaalina. Yhteiskunnan halveksuntaa käsitteenä ja päämääränä johtaa yksilön pahoinvointiin ja aina lasten pahoinvointiin. Ihmisarvo on ideologinen valinta. Kun raha ja teho ohittavat ihmisarvon ja hyvinvoinnin maksimoimisen, seurauksena on raatelua ja kilpailua kylmässä luokkayhteiskunnassa.


Miksi hyvinvointiyhteiskunta ahdistaa eliittiosastoa ja hyväpalkkaisia?

Koska he haluavat olla vielä varakkaampia, erillään yhteiskunnasta, harmaasta massasta, peruselämästä.
Koska he rakastavat alipalkkaista massaa, koska libertaristinen onnen ehto on eliitin erottautuminen onnistumisen ideologisessa logiikassa.


Nokia on harha. Perspektiiviharha.

Ei ole Nokiaa, on vain hyvinvointiyhteiskunnan luoma hyvinvoivien, turvallisten olojen ja kekselijäiden nuorten insinöörien synergiaa, jonka itsemurhan tehnyt Kari Kairamo oivalsi visiona ja voimavarana.

Totta kai Suomessa on rikkaita enemmän kuin ennen.
Se ei ole mahdollisuus vaan valhe.
Se ei ole hyvinvointia vaan jakaantumista.
Hyvinvoinnin minimoimista tehon käsitteillä lavastettuna.

Juppiajan uusi tulo on potkaisemalla isketty sisään tajuntaamme - seuraavaa lamaa odotellessa, tyhjien spekulaatioiden vahvassa kurssinousussa.

On ihanaa pröystäillä ja olla ylpeä johtotason heebo. On ihanaa erottaa eri tasoille työn todelliset tekijät ja johtajien hohtotaso. Johtajat samaistuvat toisiinsa, muu on materiaalia johtotason fantasioissa mystisen johtamisen maagisesta vaikutuksesta.

Huvittavin esimerkki on suomalainen tekstiviestin GSM-keksijäinsinööri Matti Makkonen . Kaikki suomalaiset innovaatiopalkinnot ovat ohittaneet hänet tylysti - sillä se nyt on niin yksinkertainen keksintö, että mitä sitä palkitsemaan.

Firmoissa johto saa tuhdin tulosbonuksen - alaisten tekemästä työstä. Tämä on uuden orjuuden ihme. Alaiset kiittävät kiitoksesta ja kelpaavuudesta, aina moittimaan ja kiristämään altis johtotaso sitten käärii hillot kiimaisiin näppeihinsä.

Henkinen köyhyys on maallisen köyhyyden taustalla.
Ahneus, röyhkeys, hyväksikäyttö. Kaikki kilpailutettavia käsitteitä ja ilmiöitä.
Lyhytnäköinen viha "ansaitsematonta" hyvinvointia kohtaan.
Laiskuus anomalisena uhkana.
Kelpaamattomuuden mörkö.
Ilmaisen onnen ahdistus.
Mittaamisen ja vertaamisen kulttuuri.

Persoonallisuushäiriöisten pätemisparatiisi.
Kilpailuvimman vammauttamat persoonallisuushäiriöiset uskovat vain kilpailuyhteiskuntaan.
Epätasapainoiset uskovat vain kauhun tasapainoon.
Eivät turvaa tarvitsevaan nuoruuteen ja ihmisen herkkyyteen...

>> Pahoinvoinnin maksimointia ii

Kaurismäki-ulottuvuus; mököttävän Buddhan kosto

Kuinka Kaurismäki-ulottuvuus täytyisi ymmärtää?

Mitä on Aki-logiikka ja Akin ontologinen dilemma?

Vapaan taiteilijan vapaa sielunmaisema vai poliittisesti määrätietoinen peluri?
Tässä on pieni ristiveto. Jännite. Paradoksaalista vapauden ja itsensä välineellistämisen problematiikkaa a la Kaurismäki.

Dilemma, jota voi lähteä n kahdesta perusajatuksesta riitauttamaan ::

:: Jos Kaurismäki olisi poliittisesti käytännöllisen määrätietoinen toimija taiteilijana, hän ymmärtäisi taideteoksensa taiteellisen voiman vain sen omassa elementissä eli tavoittavuudessa vuorovaikutuksena yleisön kanssa - ja hän haluaisi antikapitalistisen elokuvansa mahdollisimman monen nähtäväksi - hyväksikäyttäen kapitalistisia systeemejä ja julkisuutta (joita hän ei todellakaan voi muuttaa primääristi eli suoraan).

:: Jos Kaurismäki olisi ensisijassa vain taiteilija, hän ei uskoisi poliittiseen pelailuun ja suoraan poliittiseen statementtiin, pääasia olisi elokuvan julkaisu ja levittäminen, taiteellinen prosessi vastaanottajien mielikuvien saavuttamiseen ja "muokkaamiseen".

eli - kumpikin minusta plausiibeli lähtökohta-arvio on pätevä ja ristiriidassa oikean vihaisen Kaurismäen boikottikampanjaidealismia vastaan.

:: Jos Kaurismäki todellakin uskoo että vain primääri suora poliittinen (valta)kamppailu poliittisesta vallasta ja esim eristäminen ovat hänen tärkein yksilöllisen vaikuttamisen päämäärä poöiittisena toimijana ja tehokkain muuttamisen voima/keino, niin taideteoskin olisi tällöin vain väline eikä siis taiteellisesti sinänsä riippumaton visio kapinallisen maailmankuvassa tai taiteellisen vaikuttamisen logiikan alainen teos suoraan taiteellisena prosessina vastanottajille taiteellisen vuorovaikutusprosessin kautta.


Minusta perusjärkevä perustelu ei oikein istu tähän mökötysboikotointivaihtoehtoon, jonka kunnianarvoisa Aki Kaurismäki on valinnut.

Kaurismäen vihan (katkeruuden) ilmaisu täytyy jostain syystä olla primääriä, eli hän käyttääkin omaa taideteosta aseena, välineenä, vain sekundäärinä ilmaisukeinona eli nyt boikotointiaseena. Kaurismäki siis välineellistää oman taideteoksensa ja oman taiteilijamaisuutensa - aika yksioikoisesti. Kaurismäki ei oikein ymmärrä tai usko, että Oscar-systeemikin on ollut poliittinen antivoima Bushia vastaan, palkiten mm Mooren elokuvan. Kaurismäki ei uskokaan nyt taiteen imaginääriseen vapauteen ja omaan ulottuvuuteen, mitä hän on korostanut useissa haastatteluissa. Kaurismäki ei nyt ajattele, hän olisi sokea jääräpää ja saa onnensa jääräpäisyydestä, koska on sen varassa selvinnyt hengissä Suomen kulttuurikadotuksesta - mutta hän ei huomaa kuinka pirun tuhoisaa ja tyhmää jääräpäisyys on itseisarvona ja virnuilevana statementtina. Kaurismäki ei odota palautetta vihamieliseltä ulkomaailmalta mutta... haluaa näyttää kuinka vihainen ja halveksiva hän on ulkoisen elokuvamaailman babelia, Oscar-fantasia-akatemiaa kohtaan.


Jotenkin Kaurismäen tuotoksista saisi sen käsityksen, että hän ei olisi lyhytkatseinen ajattelija ikuisten taiteellisten linjaustensa takia mutta kiukuttelijana hän taitaakin olla aika lyhytkatseinen eikä usko taideteosten itsenöäiseen voimaan sinänsä - kuin tupakoitsija, joka luulee kuolemaa uhmaamalla voittavansa kuolemanpelon.

Suomalaisille itsetuhoisa käyttäytyminen on jostain syystä aina ollut ylpeyden aihe, itsemurhakin on monelle vain uhon äärimmäisin ja vastaansanomattomin muoto itsemurhaviestienkin perusteella. Häpeän vastavoimana uho.
Oi suomalainen vetäytymisen depressiivinen voima ja tuho.

Kaurismäki vetosi Oscar-komiteaan


.

"Suomi on propagandavaltio" - Haavikko -

PS. kommentointi on nyt jokaiselle vapaa,
ei vaadi enää blogger-jäsenyyttä

"Suomi on propagandavaltio"

"– Kvartaalitalous ei ole toiminnallista taloutta
vaan pelkästään taloudellista havittelua,
Paavo Haavikko sanoo." - Taloussanomat

Olemme pitkään olleet yhden, ainoan vaihtoehdon maa. Mentaalisesti ja "realistisesti".

Tämäkin Haavikon haastattelu on niitä harvinaisia ja tärkeitä pilkahduksia ymmärryksestä, että ideologiat eivät ole kadonneet minnekään. Ihmisen tulevaisuustoiminta on aina ideologiaa, tulevaisuuteen kurkottaminen ja hahmottaminen on aina ideologiaa. Valinta. Aina siis myös Perustelujen valintaa.

"Järkeen" eli perusteltuun tulevaisuususkoon vetoamisen tapoja on erilaisia keinoina. Vaihtoehdottomuus on pelotestrategia. Tehokkuus, tuottavuus, yksityistäminen ei ole todellisuutta kuin vain arvovalinnan kautta - vaikka ne esitetään meille todellisuudeksi. Vaihtoehdottomuuden retoriikka on aina vallankäyttäjän retoriikkaa.

Tehokkuusajattelu on vain yksi dogma, ei ennakkoehto todellisuudelle.
Tehokkuusajattelu on veruke, ei ehto. Siitä on tehty mentaalinen ehto.
Se on hyvin ahdas hyvinvoinnin arvomäärittelytapa.

Dalai Laman tuore poliittinen boikotointi eli ministerien torjumat audienssit Suomessa on vain tehokkuusajattelua. Ettei veli Kiina hermostu ja erurojono ehdy suurfirmojen maailmanvalloitukselta. Poliittinen rajaaminen taloudellisella realismilla. Häntä heiluttaa koiraa. Mitä nyt pienestä miitinkipannasta nokiaurosten hikoilevien pallien takia.

Kapitalismi ei ole ennakkoehto todellisuudelle.

Me olemme valinneet uskomme kohteet ja sitä kautta nykyisen todellisuuden.
Hyvinvoinnin ohittaminen arvona on ratkaisu, ei mikään seuraamus.
Talouden hyväksyminen pelinä on valinta.

Uskomme että globaalilla rahalla voi mitata kaikkea, uskomme että katoavia luonnonvaroja saa tuhota, uskomme että saastumista ei voi lopettaa. Uskomme tulevaisuuteen? Ei, uskomme "hyvää" tuottaviin asioihin, uskomme halpoihin raaka-aineisiin, uskomme jatkuvaan talouskasvuun - ja kiellämme seuraamukset uskomme välikappaleisiin tuijottaen.

Pahinta on sokeus vaihtoehdoille.
Monorealismi.
Pelko on vallan voima.

Arbeit macht frei.
Freiheit macht arbeit.
Libertaristinen harha on vapauden näennäisessä illusorisessa voimassa.

Vaihtoehdottomuus ja libertaristinen periaate, "käytännön positivismi" eli "järkeisusko" on äärimmäisen vaarallista mm pörssitalouden järkeistämistä. Jos pörssikurssit nojaavat hypoteeseihin, ne eivät ole järjen tuotosta vaan uskomustapojen ja siis muotivirtausten seuraamusta. Mielikuvien shakkipeliä.

Yhteiskunnan tuhoaminen arvoratkaisujen ylläpitäjänä on libertaristinen haaveuni. Usko mielettömään vapauteen ja mielipuolinen näkemys ihmisen hyvyyteen ilman säännöstelyä. Libertaristinen ontologia on näkemys, jossa kilpailu jalostaa ihmisen hyvään olemukseen. Hyvinvointi ei ole ensisijalla tässä ihmiskuvassa vaan kilpailu ja statusmenestys. Häviäjät eli väistämätön prosentuaalinen osa ihmisistä eivät ole ole ansainneet onnellisuutta ja ihmisarvoa.

Libertarismi on pseudohumanistien pseudoevolutionismia.

Arvovalinnoilla on aina seuraamuksensa. Rajaton Pörssitaloutemme hyväksyy silmittömän sademetsien tuhoamisen ja orjatyövoiman käytön dollarilla per päivä-palkalla. "Tehokas" teollisuus halpatyövoimamaissa on sallittua. Nämä hirvittävät kapitalistiset arvovalinnat perustuvat uskomuksille, että joitakin ihmisiä saa orjuuttaa ja joitakin ei. "Kaikki ovat tasa-arvoisia, periaatteessa, mutta toiset ovat vain tasa-arvoisempia". Globalinen hyötyajattelu halvalla on valinta. Ei vahinko.

Pimeänä keskiaikana kirkon selitykset, rituaalien seuraamukset, pelon kohteet, kiroukset, vääräuskoiset ja "noidat" olivat erittäin laajojen selitysten kohteena. Uskomukset ovat olleet siis aina laajojen selitysten varassa. Magia ei ole ikinä magiaa vaan aina oma syy-seuraussuhdekokonaisuutensa.

Vaikka vaihtoehdottomuus olisi massiivisen selityskokoelman varassa, se on silti vain valinta.

Magiaa on kaikki vaihtoehdottomuus.
Vaihtoehdottomuus luo magiaa.

"Raha tekee minut kunnioitettavaksi, koska kaikki kuinnioittavat vain rahaa. En halua olla luuseri, koska en tunne olevani luuseri ja teen mitä tahansa että muutkin ymmärtävät ett en ole luuseri. "

Kapitalistinen vaihtoehdottomuus ja suuryritysten tukeminen nähdään nyt pyhänä vaihtoehdottomana ratkaisuna.
Kapitalismiamme, pörssiämme ja kvartaalitalouttamme markkinoidaan vaihtoehdottomana tilana, tosiasiana vaikka se on vain arvovalinta. Teologina olen opiskellut nimenomaan kulttuurimme uskomuksia ja sidostekijöitä eikä minun näkökulmastani pörssi eroa mitenkään kirkkojen uskomus- ja rituaalisysteemistä.

Manipulointi on aina ensin selitysmallien valintaa.
Muiden selitysten kumoamista ja mitätöimistä.

Mediatodellisuus muuttuu kuitenkin käänteiseksi.
Vastaanottajat muuttuvat aktiivisiksi.
Digitaalinen ajan, paikan ja rajojen murtuminen on vapauden uusi muoto.
Kultuttamisesta tulee jokaisella ostokerralla äänestys, kun ostaja tulee saamaan tietoonsa reaaliajassa tuotteen eettisen tuotantoarvon eerilaisten tuotetiedotuspalvelujen kautta.


Fasismi ei ole mitään muuta kuin vaihtoehdottomuutta
ja seuraamusten kieltämistä.
Olemme pitkään olleet "ainoan" vaihtoehdon maa.
Että muita ratkaisuja ei ole voitu tehdä kuin mitä on tehty.
Että kukaan päättäjä ei tahdo pahaa vaan kaikki tehdään yhteiseksi hyväksi eikä piruja kannata maalata seinälle vaan antaa päättäjille työrauha. Hyvän tahdon positivismia, poliittisen todellisuuden kieltämistä. Että tulevahko elintarvikeveroale on köyhille eikä elintarviketeollisuudelle.

Talvisotaakin on markkinoitu historian kirjoissa vaihtoehdottomana tapahtumana, vaikka suomalaisten diplomaattien ylimielinen käyttäytyminen ja vihamielinen töykeys diplomatiassa Neuvostoliiton poliitikkoja kohtaan on selkeä historiallinen tosiasia. Suomi käyttäytyi diplomatiassaan kuin suurvalta ennen sotaa. Neuvostoliiton vähäiset sotilasaluevaatimukset hylättiin vihaisesti, koska täällä luotettiin vain Natsi-Saksan tuhatvuotisen valtakunnan alkuun. Tietysti Neuvostoliitto oli törkeä esittäessään alueluovutukset mutta on hyvin todennäköistä, että Neuvostoliitto ei olisi hyökännyt Suomeen pienen myönnyttelyn ansiosta. Mutta täällä oli jo valittu Hitler kukkosodan voittajaksi, toiveena ja poliittisena ratkaisuna. Ainoana tulevaisuutena.

Kekkonen oli diktaattori, koska osasi sitten opettaa meidät pelkäämään vapautta. Kekkonen rakasti Neuvostoliiton pelkokuvan rakentamista, jotta hän sai olla Avaintenhaltija. Se on jättänyt pysyvät vammat suomalaisten demokratian hahmottamisen kyvyttömyyteen. Demokratiaimpotenssia.

Kirkko tuhosi muinaisuskontomme pyhät paikat järjestelmällisesti. Kirkko kertoi kuinka helvetti on valmistettu pakanoille, jotka ovat Jumalan vihollisia oman uskonsa kanssa. Armon uskonto häpeän, halveksunnan ja itsetuhoisten ajatusten voimalla. Mutta hei, päämäärä pyhittää keinot.


Pelko on vallan voima.

Hesarin päätoimittajat poistivat pari viikkoa sitten toimittajan valmiin jutun rikkaan liikemiesnaisen ylimielisestä lapsenhoitoa ja hyvinvointivaltiota halveksivasta lausunnosta valmiiksi taitetusta Hesarista - ja tämä sensuuriproseduurikaan ei ole varmaan päätoimittajan mielestä sensuuria. Hesarin piti suojella liikemiesnaista hänen omalta "mokailultaan", ettei bisnesihmisen todellinen nihilistinen ihmiskuva olisi päässyt sensuroimatta julkisuuteen - ja se sensuurisuojelu on siis päätöimittajan mielesta vain empaattista ymmärrystä "lipsahdusta" kohtaan.

Pois jättäminen on ankarinta sensuuria.

Hesari on yksinkertaisesti noteeramatta monia ilmiöitä ja se on sensuuria ja käytännössä Hesari (oheisjulkaisuineen) on taloudellisesti merkittävien ammattikuntien virallinen uutistoimistomonopoli. Kuinkahan moni poliitikko jaksaa enää lukea kotiseutunsa päälehteä vertaillen Hesariin?

Journalismi on vaarallista, jos se ei tiedä mitä väriä tunnustaa. Jos Hesarin tomittajat jatkavat hermostunutta naurua joka kerta kun he kieltävät pomojensa vaikuttavan heidän työhönsä, pysyy Hesarin todellisuus vääristyneenä ammukahvipöytään saakka. Itsesensuuri on selvä tosiasia parille toimittajalle, jotka sen ovat minulle uskaltaneet myöntää. Hesari on poliittinen media, jolla on poliittiset vaikuttimet. No okei, Hesari on yllättävän hyvin reportoinut Kiinan tilanteesta monesta muusta ristiriitaisesta asiasta niin että olen yllättynyt.

Törkein kouluesimerkki on ollut Hesarin lasipalatsin pikajunttaus lupahakemuksineen, vain pieni ilmoitusjuttu ensin lehdessä, ikään kuin päätös olisi jo tehty lupahakemuksen mukana, tietysti ilman keskustelua. Ja se parin vuoden takainen ruotsalainen mielenosoitus, jossa ammuttiin mielenosoittaja. Hesarin mukaan se oli mellakka vaikka ruotsalainen poliisi oli palkannut omat häirikkönsä mielenosoittajien sekaan.

Hesari julkaisi myös aikoinaan tyylillisesti faktauutisointina USA:n "tiedustelupalvelun" piirroskuvat Saddamin liikkuvista kemiallisista tehtaista ja joukkotuhoase"löydöistä". Hesari julkaisee yleensäkin valkoisen talon masinoimat tiedotteet ja "uutiset" uutisina. Hesari ei käytä sanaa terrorismi kuvaamaan suurimman sotilasvaltion hyökkäämistä vieraaseen valtioon mutta Israleille vieralla, israelilaisten varastamalla tai miehittämällä maalla tapahtuvaa sissitoimintaa kutsutaan huoletta terrorismiksi.


Vastaanottajat muuttuvat aktiivisiksi.
Journalismi muuttuu yhä enemmän amatöörien vapaudeksi.
Journalismikin muuttuu valinnan markkinoiksi yleisölle.
Ihmiset tulevat luottamaan tyylillisesti ja ilmaisullisesti vapaisiin nettijournalisteihin, blogeihin enemmän kuin monopolimediaan. Tyyli tulee ratkaisemaan uskomattoman paljon mutta myös vastarinnan avoimuus. Mediatietoisuus alkaa murentamaan ikuisten arvojen ikoneja, TV-uutisia ja Hesaria.

Ruotsalaisessa Agenda-ohjelmassa on parin amerikkalaisen nuoren kundin haastattelu (englanniksi itse haastattelu). He ovat vaihtoehtoisen 911-dokumenttiaallon yksi tuottajaryhmä. (Haastattelu on puolenvälin jälkeen tuossa videoclipissä - windows media videotyyppinä).


Eläköön vaihtoehdot.

Eläköön järki, joka ymmärtää vaihtoehdot.
Eläköön järki, joka ei perustele vallassa olevaa todellisuustulkintaa.
Eläköön pelosta vapautuminen ja pelkokuvien tunnustaminen.
Eläköön uusi journalismi.
Eläköön ajattelu.
Eläköön nettijournalismin mahdollisuudet.
Eläköön todellisuuden löytäminen.

.

Piispan pallit ja vähän muidenkin

PS. kommentointi on nyt jokaiselle vapaa,
ei vaadi enää blogger-jäsenyyttä

Gustav Björkstrand valittiin piispaksi.
Hänellä oli palleja puolustaa naispappeja.

Hän on siis perusjärkeville suomalaisille seurakuntaäänestäjille sopivan humaani.
Mutta minkä Gustav Björkstrand näkee uhaksi palleilleen?
Homot.

Porvoon piispa Gustav Björkstrandin mielestä homoja ei saa vihkiä kirkon puolesta liittoon, koska "sitä voitaisiin väärinkäyttää" ( 6.10. TV1 SUOLA-haastatteluohjelma).

Väärinkäyttää?
Miten? Ketä vastaan?

Uhka vakavia heteropareja kohtaan? Uhka heteroidentiteettiä kohtaan niin että miehet jättävät heteroliittonsa ja liittyvät laumoittan homojen hikiseen rintamaan jos kirkko siunaa homoja?
Että kirkon arvovalta on kiinni siitä jos joku vaikkapa menee pilailumielessä naimisiin kaverinsa kanssa?

Väärinkäyttävät Jumalan määräämää seksuaalisuutta? Että homot eivät ole adosti homoja ja pakenevat "homoudesta tervehtymisen"-terapiaa?
Siis?

Toimittajalla ein haastattelussa ollut palleja, ei siksi että hän oli nainen vaan ennen kaikkea koska hän ei uskaltanut tarttua siihen uskomattomaan väärinkäyttö-argumenttiin.

Piispan virka on julkilausuma. Piispa on valtaa ja kunnioitusta. He ovat ihmisiä, jotka ovat muiden yläpuolella koska vain heillä on valta vaatia mitä jäseniltä ja pelastumiselta vaaditaan, heillä on valta määrittää synti ja pelastus. He ovat ihmisiä, jotka ovat halunneet hyväpalkkaisen viran (8000 e kk + auto kuljettajineen) ja puhdasta valtaa ja he kokevat, että miehuus on kiinni pallien käyttötavasta. Että heidän täytyy puolustaa tosimiehisyyttä ja avioliiton pyhyyttä - vaikka sallivat mitä omituisimmat pika-avioliitot, kypsymättömien nuorten "teinihurmos"avioliitot ja tietysti kaikki perusavioerot.

Ennenkaikkea opillisesti he ovat harhauskoisia, luterilaiselta kannalta tukeutuvat vielä paavin katoliseen oppiin "pyhän" avioliiton ajatukseltaan. He ovat unohtaneet, että kirkon uudistaja, heidän oppi-isänsä Luther määräsi jyrkästi, että avioliitto ei ole sakramentti, ei ole pyhä toimitus vaan vain ihmisten välinen sopimus.

Kirkon jämähtänyt ihmiskuva ja pelokas kulttuuri on tekopyhien mielikuvien varassa. Virsien valitus, ikivanha outo jumalanpalvelustyyli, syntioppi, hairahtuneen piispan erotusteloitus, kirkon miljardiomaisuus, kaikkipääseetaivaaseen-papit, rippikoululaisia iltaisin halailevat papit, kastamalla taivaaseen-periaate, neitsyt Marian ikuinen neitsyysoppi ja saatanaoppi kelpaa suomalaisille piispoille mutta ei homot, jotka voivat käyttää väärin pyhää avioliittoa.


Kirkko tukeutuu 1700-vuotta vanhaan todellisuuden hallintaharhaan. Kirkon valta perustuu todellisuuden omistamiseen, sen selittämisen yksinoikeuteen. Piispat luulevat vieläkin omistavansa korkeampaa tietoa, jolla he voivat tarjota pelastuksen tuotettaan mutta se on lukittu ahtaaseen ihmiskuvaan. Kirkolle todellisuus on muuttumaton mutta kuten naispappiaiheesta tiedämme, kun jyrkät sanankäänteet julkisuudessa ja kirkosta eroaminen kiihtyi, piispat muuttivat kantaansa - vain pakon edessä. Homojen takia ei nyt kovin moni julkkis ole kirkkoa painostamaan. Ehkä Ruotsin emokirkon maanittelun jälkeen ja nykyisten piispojen hallitessa vain hautaansa, ihmisarvo tunnustetaan ilman demonisia pelkotiloja.

Homot ovat uhka Jumalan luomisjärjestykselle, sano.


Heitä ei Jumala ole luonut piispojen ihanan turvallisen puhtaan maailmankuvan mukaan.







  *   2014

Arkkipiispa ei ole suositellut kertaakaan kirkolliskokoukselle lainkaan täysin tasavertaista asemaa homoseksuaaleille. 

 

Nyrkkiä hellempi rakkaus - pelastakaa aikuiset syyllisyydeltä

* tekstiä on uudelleen muokattu...

**PS. kommentointi on nyt jokaiselle vapaa,
ei vaadi enää blogger-jäsenyyttä

***Parisuhdeväkivalta tuomitaan lapsen lyömistä jyrkemmin -IS

Hesarin mielipidekirjoituksissa oli kai 28.9. (tai aikaisemmin) herkullinen kirjoitus, jossa kirjoittaja ihmetteli että "lyökö kovin moni lasta tosiaan nyrkillä" - ja tekstin sanoma oli että tuskin.
Ei varmaan.

Että ei siis perheväkivalta ole todellista väkivaltaa, jos ei nyrkillä hutki.

On nyrkki ja sitten on pelleily.
On fyysinen vammma ja on kommunikointi, vaikkapa tukistaminen.

Eli implisiittisesti kirjoittaja oli sitä mieltä, että vain nyrkillä lyöminen jättää aidon, rikosoikeudellisesti todistettavan vamman eli fyysisen vamman. Muuten ei voida puhua väkivallasta.
Muu on rakkauden seuraamuksia.
Muu on elämän koulua.
Muu valitus on sitten vinguntaa.
Henkiset vammat vain sitä vikinää, huomion avulla manipulointia, tekosyyn varjolla ongelmien kanssa pelaamista.

Tämä kirjoitus antoi hyvää taustapohjaa viime viikolla julkistetulle gallupille, jonka mukaan siis kolmasosa suomalaisista hyväksyy/kannattaa väkivaltaa jalona kasvatuskeinona. Vaikka laki ja psykologit ja sosiologit ja filosofit sanoisivat toista.

Tällaisia siedettävän väkivallan kannattajia taitaa Suomessa olla reilusti kolmasosa ja hyvällä omallatunnolla. Kunnon moraalilla ja ryhmysauvalla kasvatettua kansaakuntaa.
Sopivan väkivallan aknnattajat eivät tiedä, kuinka pienen lapsen ravistelu aiheuttaa neurologien mukaan peruuttamattomia aivovammoja ja että murhaajapsykopaatit ovat ehkä juuri äidin kiihkoisan ravistelun tuotoksia. Että pelko ja häpeä muuttaa aivojen biokemiaa kuin happo.

On valitettavaa, ettei joka sortin väkivaltaa pystytä ymmärtämään aina joka tapauksessa ensisijaiseksi henkiseksi väkivallaksi. Fyysinen väkivalta on vain henkisen väkivallan yksi muoto. Väkivalta ei ole kasvatusta vaan käsittelemättömän väkivallan siirtämistä. Tuskansiirtoa. Vastuun pakoilua. Jokainen, joka yrittää mitätöimällä pyyhkiä pois omat kokemuksensa, mitätöi väkivallan kohteen kokemukset. Joka ei pysty tuntemaan empatiaa omia traumoja kohtaan, halua traumatisoida toisenkin ihmisen.

Väkivalta on tuskan kierrätystä.


Esimerkiksi tämä Nataschan sieppaaja.
Karmean selkeä ja tyypillinen tyyppiesimerkki.
Mamin kiltti poika.
Psykoottisesti kelpaavuutta kerjäävä, joka myös osasi vaatia tottelevaisuutta. Kunhan sai käynistettyä oman näytelmänsä, jossa sai äitinsä lailla olla toisen kontrolloija ja määrittelijä. Toimia kuten äitinsä pelin pyörittäjänä.

Tyyppi on täydellisesti äitinsä henkisen terrorin ja manipulaation alla. Äiti siivoaa melkein joka viikko tupasulkeisissa pojan talon, motkottaa siisteydestä mutta loukkaantuu, jos poika siivoaa eikä mamille jää siivottavaa - poika on kaikin puolin jatkuvan tarkkailun ja vittuilun kohteena. Mami kertoo naapurin tädeille kaiken pojastaan, huomauttelee jatkuvasti tyttöystävän puutteesta mutta loukkantuu verisesti jos poika aikoo ihastua johonkin naiseen, jne - eikä tyyppi uskalla sanoa mamille mitään ettei mami loukkaannu ja vihastu. Uhri samaistui musertajaansa ja loi oman sadomasokistisen valtanäytelmänsä.

Kuinka häpeä ja turhautuma purkautui?
Mikä oli henkisen väkivallan jalostama seuraamus?


Väkivalta on aina roolipeli. Toisen rooli vahvistaa toisen roolia.
Väkivalta on ehdottoman vallan kokemuksen tuottamista. Sinä avuton, minä Tarzan. Sinä avuton, minä en. Itke, niin oloni paranee ja hoidat uhrin roolin tyydyttävästi.

Miksi aikuisten tarve väkivaltaan lapsen kohdalla on hyväksyttävä? Jotta aikuinen voisi purkaa turhautumiaan? Jotta aikuinen ei turhautuisi, kun haluaa tehdä pahaa lapselle? Jotta lapsi olisi yhtä onneton kuin aikuinen tunneryöpyssään? Jotta lapsi oppisi jotakin? Jotta aikuinen saisi toistaa oman lapsuutensa lapselleen? Jotta lapsi ei pehmentyisi liian onnellisena? Jotta lapsi saisi hävetä pahuuttaan? Jotta lapsi ymmärtäisi, mikä uhka hän on aikuiselle?

Väkivalta tuottaa häpeää.
Turvattomuutta.
Kamppailumielialaa.
Heikkouden halveksimista.
Tunteiden pakoa.

Häpeä tuottaa pahimmat vammat.

Ja pahimmillaan hajottaa ihmisen psykopaatiksi, pelokkaan, sairaalloisen, epäitsenäisen, eettisesti välinpitämättömän, vertailukyvyttömän ja väkivaltaan taipuvan ihmiskuvan alle.
Eikö häpäisy ole vammauttavaa?
Eikö halveksunta ole vaarallista?
Kaikki fyysinen väkivalta on henkisen väkivallan seuraamusta.

Juoruaminen henkilökohtaisista asioista on kriminalisoitu työpaikoilla aikuisten kesken.
Vääristelevä pilkkaaminen ja rienaaminen on tietyin osin kriminalisoitu aikuisten kesken. Jos pomo sanoo julkisesti, että et koskaan tule selviämään elämässäsi ja ettet ole missään hyvä, niin se on sakon paikka.

Mutta kansa vaatii että nyrkki-Kyllikki saisi hoitaa kunnon kotoisan kasvatuksen. Joka kodissa.

Tärkeintähän on aikuisten syyllisyydestä vapauttaminen.

Jos rakastat kovaa kasvattamista, niin toimi aikuisia kohtaan, niinkuin toimit lapsia kohtaan. Tukista seuraavan kerran työkaveriasi, kun hän ärsyttää sinua. Ja katso mikä on seuraamus.

* VIDEO
Aikuisten suojelu ja lasten vaijentaminen
- Lasten hyväksikäyttö ja katolinen valtakulttuuri

BBC - Sex Crimes and the Vatican

.

Lapsi kiittää lyöjäänsä

HS 28.9.2006

"Kolmannes hyväksyy lasten kurittamisen

Tuoreen tutkimuksen mukaan kolmannes hyväksyy lasten kurittamisen kasvatuskeinona.
Vastaajista 12 prosenttia "ei osaa sanoa", onko käyttänyt mainittuja väkivallan muotoja.
- Ei tunnu uskottavalta, että ihminen ei tietäisi onko hän piiskannut lastaan vai ei. Kyseessä lienee valikoiva muisti, eli asiaa ei vain haluta myöntää, arvioi Sariola. "

Väkivalta tuo hyvää.

Väkivalta tuo turvaa.
Väkivalta on valtaa.
Väkivalta on turvallisuuden perusta.

Kun alistut roolisi mukaan.

Väkivalta on aikuisen turva.
Pelottavaa lasta, muokkaamatonta, vapaata vastaan. Rooliin suostuneen aikuisen torjunnan uhka, lapsi.

Synnin ja pelon siittäminen suomalaisten mieleen onnistui Ruotsin kuninkaan turkishimon ansiosta.

Paavi antoi kuninkaalle luvan, keinot ja velvoitteen alistaa suomalaiset heimot kaikilla keinoilla. Yksi häpäisevä jumala ja saatanan helvetti korvasi kymmenet jumalattaret, hengettäret ja luonnosta tuli vihollinen. Ihminen oli valtaapitävien silmissä saatanan oma, jos ei alistunut täydellisesti vieraalle kulttuurille.

Lapsen vihaamisesta ja rankaisusta tuli velvollisuus munkkien ja kirkkoherrojen opastuksella. Helvetin takia. Helvetti on arkipäivää uudelle eurooppalaiselle suomalaiselle lapselle, jonka äiti helvetin pelossa on valmis tekemään mitä tahansa, että lapsi olisi hiljainen kirkonmiesten mieleen. Sinne syntiset joutuvat, jos ei kerjää kiitosta ja hyväksyntää.

Syyllinen, häpeävä ja pelkäävä mieli on julmalalle otollinen.
Aikuiselle otollinen. Joka julmalaa rakastaa, se syntiä ja lastaan vihaa.


Suomalaiset vanhemmat ovat nyt Euroopan väkivaltaisimpia.

Mutta eihän heitä voi syyttää.
Ei toki.

He ovat vain vastuullisia roolilleen.
 He ovat niitä, jotka tuottavat maalle kunnon kansalaisia ja ylityön tekijöitä

He tekevät niin kuin heitä vastaan on toimittu. Eihän heitä voi siksi syyttää, jos lapsen lyöminen, tukasta repiminen ja huutaminen tuottaa heille mystistä nautintoa ja voimaa. Minkä tunteen ja pakkomielteen he tietysti kieltävät ja vetoavat vain suureen kipeään velvollisuuteen itkettää lapsiaan ja saada lapsensa minipsykooseihin vapisevana mutta ah nin hiljaisena.

Alistettuna.
Kasvatettuna.
Tottelevaisena.
Itseään häpeävänä, kelpaavuudessa kilpailevana.


Väkivalta kieltää lapsen tarpeet.
Väkivalts kieltää aikuisen traumat. Pitää ne purkissa ja paittaa pahan kiertämään.

Väkivalta on tasapainon irvikuva mutta silti toimii "tasapainon" eli torjunnan funktiona.

Se on totaalisen vallanhalun yksi muoto - vuorovaikutuksen kieltämiseksi.
Aikuisen vastuun kieltämiseksi.


Väkivalta on sadismia.
Se on mielihyvän etsimistä.
Itsensä ylentämistä ja muiden alistamista. Vihan tunteiden oikeuttamista kaiken yli - ilman selityksiä.

Jos hylätty ja laiminyöty lapsi käyttäytyy sairaalloisesti ja vaarallisesti, siten että aikuisen on "pakko" lyödä tms, se ei ole väkivallan alku. Se on vain jatkumoa hylkäämisen väkivallalle.

Mikään tutkimus ei osoita väkivallan lisäävän lapsen itseymmärrystä ja vakautta. Mutta epävakaa lapsi on monen aikuisen mielessä avuttomuudessaan ja epätietoisuudessan se unelmien kiltti lapsi, hellyyttävä ilmestys, joka tekee kaiken vain aikuisten tahdon mukaan. Miellytä tai kuole.

Silti kaikesta psykologisesta tiedosta riippumatta väkivalta on yhä pyhä teko, ryhdikäs teko ahdistuneelle aikuiselle, joka puolustaa aikuisen mielikuvaansa ihailtuna ja voimakkaana, asemaansa lapsen yläpuolella. Sillä voi purkaa aikuisen avuttomuutta, kumota avuttomuuden tunne aikuisen torjutusta lapsuudesta ja kieltää aikuisen oma nimetön, anumeeninen avuttomuus, sillä lapsi on valloittava uhri avuttomana.
Uhrin rooli siirretään omalle lapselle.

"Tehkää lapsillenne se, mikä teille on tehty".

Omien lapsuuden kokemusten kieltäminen on aina väkivallan alku.
Se on väkivaltaa omaa itseään kohtaan.
Omien Vanhempien idealisoimista, koetun väkivallan jumalallistamista millä hinnalla tahansa, ainakin siis omien lasten nahan ja hiustukon hinnalla.

Aikuinen voi torjua omat traumansa lapsuudestaan ja kiittää kuviteltuja mielikuviaan vanhemmistaan tunnollisina kasvattajina ja kiittää sitten itse itseään, omaa tunnollista aggressiivisuuttaan ja voimakasta kättään kaaoksen voimia vastaan. Oma avuttomuus ja kauhu kääntyy vallan hurmioksi. Raiskatusta tulee raiskaaja.

Lapsi on kiitollinen väkivallan kohde.

Lapsi ei yleensä tee rikosilmoistusta.
Lapsi näyttää nautittavan avuttomalta totaalisen vallan näytelmässä.
Lapsi osaa syyllistää itsensä hyvin.
Paha lapsi.
Itsekäs lapsi vaatii aikuisilta liikaa.
Itsekäs lapsi ei suostu näkemään aikuisen toivekuvia.
Aikuinen näyttää mielihyvin kivulla lapsen rajat.
Ettei lapsi luulisi itsestään liikoja.

Se on vain rakkautta, tämä kipu ja tuo sinun itkusi.

Väkivallan jälkeen on sitten emotionaalisen raiskauksen vuoro.
Aikuinen lohduttaa itseään lohduttamalla "hellästi"
juuri väkivaltansa kohteena ollutta lasta.
Vaatii lohtua lapselta, jolta on kieltänyt lohdun.
Suuria tunteita. Pahinta mahdollista väkivaltaa.
Aikuinen etsii hyväksyntää ja anteeksiantoa
vain jotta voi kumota oman pahan olonsa
ja kieltää väkivaltaisuutensa.

Emotionaalinen insesti on lapsen tarpeiden kieltämistä ja tunnemyrskyn voimalla lapsesta tehdään vain aikuisen tunteiden jätesäkki. Lapsi joutuu ilmaisemaan sitä avuttomuutta, jota aikuinen ei uskalla tunnustaa itselleen omasta lapsuudestaan.
Lapsen tunne-elämän kaappamista.
Lapsen tunne-elämän pakottamista "aikuisen" tunne-elämän palvelukseen.
Lapsen tunne-elämän raiskaamista.

Näytelmä on hyvin lavastettu.
Aikuinen kieltää tekonsa ja sanoo väkivallan valintaansa pakoksi.
Vahingoksi. Sanoo Moraaliksi. Säännöiksi.
Tavoiksi. Perinteeksi. Vahingoksi.
Omia vaatimuksiaan elämän ehdoksi ja lapsen tarpeita taakaksi ja itsekkyydeksi.

Lapsi pakotti tähän.
Ihmiskunnan pahuus lapsessa.
Aikuisen taakkana mutta Lapsen maksettavana.
Lapsi ei ole ihannelapsi, jollainen aikuinen vaatii hänen olevan.
Lapsi ei olekaan tilausfantasman mukainen ja on siksi paha.

Sinä olet uhka itsellesi, siksi minun on oltava väkivaltainen.

Miksi sinä pakotit minut tällaiseen?
Miksi et voi olla kiltti lapsi ja pelätä käskemättä ja lyömättä?
Ole kiltti ja alistu pienestäkin vihjeestä.
Muuten minä vihaan sinua yli kaiken.
Lapsi, sinuun minä laitan toivoni ja hyvinvointini
kunhan olet toiveitteni mukainen.

Siunattu olkoon vapiseva lapsi,
joka kaipaa lohdutusta kiduttajaltaan.

Sadomasokistinen kulttuurimme.

Väkivalta on aina hyväksikäyttämistä.
Uhriuden siirtämistä, projisoimista, transaggressiota.
Toisen tekeminen uhriksi ja toisen avuttomuudesta nauttiminen on neurofysiologisestikin todistettu aivoissa mielihyvää tuottavaksi ilmiöksi. Ihminen käsittelee sadomasokistisesti käsittelemätöntä.
Nauti rangaistuksesta ja kiitä väkivallasta.
Nauti viihdeväkivallasta ja salli se alaikäisille.
(Ja kiellä kuitenkin kaikki seksuaaliset viitteet alaikäisiltä, sillä kauheampaa ei ole kuin nähdä lapsi tiedostavana ja seksuaalisena olentona.)

Pelokas lapsi on kiltti lapsi.
Kiitä häntä väkivallan sietämisestä,
aikuisen ymmärtämisestä, kiitän, ihana lapsi.
Niin ymmärtäväinen.

Ymmärrät sitten aikuisena kun pääset itse
ravistelemaan, tönimään, kirkumaan,
raivoamaan, lyömään, nipistämään, pelottelemaan,
tukistamaan, kiskomaan, vähättelemään, nimittelemään,
häpäisemään, pilkkaamaan, uhkailemaan, haukkumaan,
potkimaan, torjumaan, hylkäämään
lastasi.

Kuinka hyvältä se tuntuu inhota lasta,
joka ei tiedä kuinka paha ja riittämätön onkaan.
Kuinka pahasti rikkoo aikuisten tarpeita, lapsi,
joka ei rakasta tarpeeksi, odotuksien mukaisesti.
Joka ei osaa istua hiljaa käskystä.
Törkeän kiittämätön ja ylpeä lapsi.

Joka sitten aikuisena kiitollisena opetuksestaan
opettaa myös omat lapsensa
kiittäen vapisemaan
ja kerjäämään lohdutusta
aikuista lohduttaen
sopivasti häpeävänä, alistuvana, kilttinä.

Opettaahan kirkkokin että ihminen syntyy pahana.
Kiitos. Pahaa on pelättävä. Se se on.
Lapsi on niin ovela piru, että tahallaan yllyttää aikuisia väkivaltaisiksi.
Aikuinen on kauhuissaan, mitä kaikkea lapsi
saa aikuisen tekemään lapselle.
Miten salakavala piru.
Kauhistuttava olento.
Miten paljon pahaa lapset ovatkaan tuoneet maailmaan.
Niin.

Joillekin sivistys on vain häiriötekijöiden eliminoimista.
Fasismilla on monta nimetöntä kannattajaa.

Aikuisten täytyy pelätä pientä tarvitsevaa lasta, joka on suuri, suuri uhka aikuiselle, joka itse uskoo olleensa ihannelapsi lapsena - pelkonsa ansiosta.

Pelossa suurinta on rakkaus
ja rakkaudessa pelko.
Eikä pelko koskaan katoa,
jos sitä vaalitaan.
Olkaa hyvä.
Saatte lyödä lastanne.

Tai tukistaa, mikä vain tuntuu hyvälle.

Pelastakaa lapset ry lasten oikeudet, kansainvälinen sopimus

PS
Moni aikuinen joutuisi aika nopeasti erotetuksi työpaikaltaan, jos kohteleisi työkavereitaan niinkuin kohtelee lapsiaan. Siinä on hyvä vertailukuva väkivallan hyväksyville kasvattajille, vai mitä?

Suuri kysymys on ilmassa ihmisen valinnanvapaudesta. Voiko ihminen valita tekonsa, jos lapsen kurittaminen on orgastinen kokemus jumalolentona. Voiko vilpitöntä aikuista tuomita, joka toimii vain yllykkeittensä mukaan?

Tai ennemminkin, voiko ihminen tunnustaa tekonsa ja niiden vaikutukset? Ihminen voi aikuisena vedota yllykkeisiinsä ja pyhään vihaan tottelematonta lasta kohtaan, että lapsi on uhka - mutta se ei poista vastuuta.

Jos ihminen väittää ettei ole väkivaltainen mutta käyttää väkivaltaa, se on yksinkertaisesti valhe. Jos joku väittää, että on kiitollinen lapsuutensa väkivallasta, sekin on valhe, sokerilla kuorrutettu, joka varsin lyhyelläkin psykoanalyysilla saadaan kuorittua. Yhteiskunnan pitäisi mahdollistaa isolla budjetilla ilmainen terapia ja varsinkin pakollinen niille aikuisille, jotka ovat tunnustaneet tai jääneet kiinni väkivallasta. Aikuisten vapauttaminen syyllisyydestä on rikos lapsia kohtaan.
Vastuu on sinun. Lapsen ainoa suoja on nollatoleranssi.
Jokainen lapsen pahoinpitely pitäisi ilmoittaa poliisille.
Tukistaminenkin. Väkivalta tuottaa väkivaltaa.


.