Yhä vain feministinen pommitus jatkuu. Jotenkin ufoa.
Tuntuu, että feministit ovat katsoneet elokuvaa todella tarkoituksella väärin ja ohi.
Jos elokuva olisikin ollut
naisen/piirifeministin tekemä, se olisi aivan varmasti tulkittu naisen vuosisataisen tuskan latautumaksi naisen yksilölliseen elämään sekä vuosisataisen patriarkalismin piilomuodoista ja näkymättömistä paineista avioliitossa, naisen tuskan kieltämisestä ja sen purkautumisesta hallitsemattomasti. Naisella olisi ollut lupa kuvata tämä naisen sisäisen kaaoksen jäsentymättömyys ja jäsentymättömän identiteetin aggressiivista purkautumista. Naistaiteessa veri saa lentää ja nainen kirkua metsässä. Miehen käsissä se taiteellinen ratkaisu nähdäänkin sitten aseena, manauksena.
Aivan kuin miehille ei kuuluisi naisen seksuaalisuus?
Keitähän heteronaisen seksuaalisuus rajummin koskettaa, miehiä vai toisia naisia?
Onko feministeille aivan mahdoton ajatus todellisuudesta, että aivan kuten miehet, naisetkin voivat purkaa pahaa oloaan tuhoavalla väkivallalla?
Feministeille elokuvan mies ei ehkä vihannut tarpeeksi naista.
Naisen tuskaisten tekojen vertigo, syöksykierre, osoitetaan elokuvassa ehkä liian epäfeministisesti naisen omalle vastuulle, naisen valinnaksi, itseilmaisuksi. Miehen hybris nähdä vaimonsa kuin tyttärenä tai terapeutin asiakkaana ei ollut feministeille kenties tarpeeksi vahva signaali epäterveestä suhteesta - miehen kattavasta vastuusta suhteen ylläpidossa.
Mutta niin kuin psyykkisesti ihmisen hajonneessa omakuvassa,
väkivaltaa kuvaavassa elokuvassa on hajonneisuutta ja kaaosta. Väkivaltaisen ihmisen avuton uskontunnustus on kaaos, jota vastaan auttaa vain voima - ja muut ihmiset ovat osa kaaosta, eivät ratkaisua. Siinä ei sukupuoli auta, kun ihminen turvautuu väkivaltaan.
Monessa avioliitossa saavutettu "avioliittostatus" on pahan olon ja
menneisyyden tulppa, itse tulevaisuus, uusi elämä, uusi juhlittu roolistatus ja arvonnousu yhteisössä. Saavutus. Hääpuheissa puhutaankin siekailematta juuri fantastisen uudesta elämästä ja uudesta vaiheesta, siunauksesta, jonka avioliiton valinta tuo automaattisesti tullessaan. Uusi elämä on useinmiten vanhan elämän taakse jättämistä - toiveena. Unelmana.
Lapsen kuolema voi päästää sitten kummankin osapuolen pahan olon padotut tunteet irti ja katkeruus, jopa viha syntyy tunteesta, että toinen ei sittenkään tuonut uutta, hyvää elämää ja pyyhkinyt entistä pois. Menneisyys saavuttaa. Käsittelemätön menneisyys satuttaa saavutetun turtumuksen jälkeen.
Jos avioliitto julistetaan harhaoppisesti, katoliseen tyyliin
pyhäksi, siitä tule pyhä velvollisuus yhteisöä kohtaan. Suoritus. Jonka ensisijainen kriteeri on esikuvallisuus, yhteisön kiitollisuus kiitollisille kiitettäville. Avioliitossa ei mennä toisen ihmisen kanssa naimisiin vaan yhteisön.
Esikuvallisuus on aina maskeeraavaa, lavasteiden taakse katoavaa itseyden muokkaamista ulkoisen kautta. Itsetuhoa.
Muu on noituutta, yhteisön ihanteiden ulkopuolella toimimista.
Vaikka
noituus on feministeille lähes juhlittu
toiseuden historiallinen ja yhteisön "arvojen" ulkopuolella toimimisen rituaalinen
ilmenemismuoto, syyttävät nyt monet yliopistofeministit käytännössä von Trieriä noituudesta, feminististen arvojen uhkaamisesta, manaamisesta ja mitätöimisestä.
Noituuden perusmääritelmä onkin juuri perusarvojen uhkaaminen.
Se on noituutta, mikä uhkaa määritellä yhteisön perusarvoja uudelleen ja toimia yhteisön vastavoimana.
Feministit jatkavat kirkon asemaa ja asennetta, nyt naisten imagonvalvojana, jonka on valvottava ja määriteltävä miesten vuosisataista noituutta, hyökkäyksiä koskemattoman naiseuden pyhyyttä ja määrittelyä kohtaan.
Feminismi
jatkaa samalla jännällä tavalla
patriarkalistista "herkän naisen" tabua.
Naisen väkivaltaisuus oli tabu patriarkaaliselle ihmiskuvalle. Ihannenainen oli ihmisyyden perikuva ihanuudessaan ja suojeltavuudessaan - eikä siis millään tavoin uhka miehelle. Kyvytön, vajaa, emotionaalisesti yliherkkä, hellä ja tukea tarvitseva, lohtua tarjoava. Enkeli.
Nyt feministit jatkavat tätä vaillinaisen naisen ihmiskuvaa oudolla pakkomielteellä. Feministien puheessa nainen yhä on ihmiskunnan ja perheen ainoa toivo viattomuudessaan eikä tälläinen nainen siis kykene väkivaltaisuuteen, muuta kuin miehen pakottamana. Feministit julistavat intoa puhkuen samaa naisen eksistentiaalista erilaisuutta, vastuuttomuutta ja pyhimysmäisyyttä kuin patriarkalismi.
Lasten pahoinpitelytilastot kertovat jotakin hyvin erilaista ihmiskuvaa.
"No vihdoinkin te onnistutte pääsemään naimisiin"
.
Tekstit
