Soinaamista ja Urhoutta?
Tässäkö nyt sitten on poliittinen ajankuvamme?
Soinaamista ja Urhoutta.
Ääripopulistinen liike sensuroi itseään ja vanhoillisin puoluesysteemi haikailee Neuvostoliitolta apinoidun hierarkisen poliittista (t)aikaa ja muuttumattomuuden illuusiota, itsesensuuria. Vahvoja Arvoja. Kyseenalaistamatonta Johtajaa.
Minkälainen on yhteiskunta, jonka poliittinen systeemi ja käytäntö ei ole muuttunut 80 vuoteen?
Timo Soinilla on pelisilmää.
Niin medialle kuin oman piirin kilpailijoille.
Soini on tasan tarkkaan aina tiennyt, mitä aatteita Halla-aho on alusta saakka kannattanut. Mutta nytpä hän sai kätevän syyn uhata puolueen
hajoamisella ja samalla kukistettua suorasanaisen ja monia tunteita herättävän kilpailijansa. Soini on tapaus. Valtaa vallanmenetyksellä uhkaamalla.
Historia toistaa itseään.
Ensin Soini puolustelee omaa äkkinäistä mielihalun heräämistä EU-ehdokkaaksi "koska Halla-aho ei ole lähdössä". Ja nyt Halla-aho taipuu kumartuvaksi marttyyriksi lopulta sen takia, kun puolueella on jo nimekkäämpi ehdokas, joka lisäksi näkee hänet uhkana koko puolueelle. Joviaali-Soinin sulavaa kynärpäätaktiikkaa.
Soini herättää hilpeyttä.
Kunnes saa huomiota ja kannatusta.
Vuorossa onkin nyt pelko:
Nyt poliitikkojen kuoro aloittaa närkästyneen ja pelästyneen aarian (perinteisen) poliittisen uskottavuuden ja pseudosivistyneen jargonin puolesta. Virallisilla puolueilla on harvinaisen yhteinen ja vihainen rintama Soinia vastaan. Vuorossa on kuitenkin pelko, poliittisen kulttuurin paljastumisen pelko. Poliitiikan ytimen, populismin moottorin levähtäminen tielle kaikkien nähtäväksi.
He rikkovat nyt jopa poliitikkojen keskinäisen sovinnaisuuden, julkiseen henkilöön kohdistuvan kunnioittamisen ja epäemotionaalisuuden konsensuskoodia, kun haluavat niin palavasti leimata Soinin olevan sisäpiirin ulkopuolella. Mukana Kokoomuskin, joka itse julistautui hihitellen mm. työväenpuolueeksi - ja menettikin vaalipelleilyillään viimeisenkin totisuuden ässä-arvan poliittisessa pelissa.
Reino Paasilinnan paatos Soinin ja Perussuomalaisten halventamiseksi on aika yllättävän hurjaa: "Soini päätyy lopulta keräilyryhmaan, jonne kootaan muualle sopimattomat ryhmat".
Miksi tämä artikuloitu halveksunta muuten niin ultramaltillisilta ja konfliktivapailta poliitikoilta? Kuinka voi olla näin sokeaa ryhmähysteriaa ja julkisen teilaamisen harvinaista tarvetta poliittisen eliittimme joukossa? Eliitti siis halveksii aktiivisesti ja hermostuneesti jotakin "keräilyryhmää".
Eivätkö ammattipoliitikot näe, että Suomi on keräilyryhmä?
Vieraantuneiden, työkyvyttömien, stressattujen ja maailmanennätystahtiin psyykelääkkeisiin tukeutuva kansakunta. Aikaisempien sukupolvien nimettömiä traumoja polvet notkuen kantava tuntematon sukupolvi laskevan elintason kynnyksellä.
Vieraantuneisuus on jo kansallisuusaatetta ja puolueuskollisuutta yleisempi aate.
Kansakunta ajaa suksilla alas ja lujaa ja politiikan aatelisilla on yhä varaa kauhistella toista poliittista populistia? Eduskuntatalo täynnä mietoon yhtenäiskulttuuriin ja kirkkokristillisyyteen yhä uskovia ihmisiä?
Näennäisesti tyhjästä ilmestneen Soini-kauhistelun takana on poliitikkojen ainainen pelko suomalaisten todellisesta tyytymättömyydestä tuntemattomana poliittisena voimana, joka on onnistuttu aikaisemmin murskaamaan eliitin ylimielisellä välinpitämättömyydellä ja lama-ajan nöyryytyksillä. Pelko suomalaisten
politisoitumisesta ja narkoottisten juhlapuheiden torjumisesta.
Lama 1989 olisi voinut politisoida ja nostaa suomalaista kulttuuria eurooppalaisten tasolle - mutta suomalaisten tyypillinen reaktio valtaeliitin nopeasti lanseeraamaan vihaan ja syytöksiin kansalaisia kohtaan oli taas kansan lamaannus ja pelko. Eliitti, joka petasi laman, sai entistä vakaamman vallan lamaantuneilta kansalaisilta. Saksan ystävyyttä lanseeranneet poliitikot olivat sitten lanseeraamassa korvaamatonta ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa.
Hyväksytyn poliittisen populismin nimi on meillä ollut konsensus, "virallinen" politiikka. Virallinen ajattelu ja viralliset arvot ilman keskusteluja, ilmoituspohjalta. Kunnon kansalainen sai tuntea olevansa hyvä ihminen, kun ei vastustanut mitään ja nojasi
virkamiesten hyväntahtoisuuteen.
Tuleva
eläkepommi on yksi esimerkki tämän virkamiesten hyväntahtoinen ja lahjova ele suurelle ikäluokalle. Suuri ikäluokka sai kevyemmän verotuksen, jotta heidän lapsensa saisivat sen maksaa raskaammalla verotuksella.
YYA-Suomessa ei ollut tulevaisuutta. Siis mitään tilaa muutoksen minkäänlaiselle pohtimiselle millään tasolla. Vain iänikuinen nyt-hetki ja kyseenalaistamaton valtakunnan linja. Kelpaavuuspisteitä poliitikkona tai kansalaisena sai vain tyytyväisyydellä. Oli Kekkosen ja Koiviston sanelema yksimielisyys ilman mitään muuta reagoivaa prosessia kuin vain toisinajattelevien yksilöiden ulostaminen poliittisten valtaklikkien ulkopuolelle.
Nyt, kun poliittista valtaa on saavuttamassa Soinin suojissa toisenlainen populismi, alkaa poliitikkojen päässä kilistä.
Jos kykenemme muistamaan, kuinka finanssimies
Mauno Koivisto pääsi sympaattisella "työmiehen" roolin populismilla ja "käytännön järjen" höpinällä valtaan ja sitten paljasti Kekkostakin kovempaan tyyliin näköalattoman vallankäyttäjän olemuksensa (pankkien suojelua, paljon salaisia kokouksia ja kansalaisten moittimista). Yhteistyössä Holkerin kanssa he päästivät vapaaksi saatanallisen kovan kapitalismin, jotta 1989 laman aiheuttajat pääsisivät tanssimaan taskut täynnä rahaa.
Kekkonen hiihti ja poseerasi muut teilaavana epäjumalankuvana vain populismin voimin. Onko tämä kaikki todella unohdettu? Ovatko suurten puolueiden kaikki sadat rikotut populistiset vaalilupaukset unohdettu?
Nyt ehkä ymmärrämme hieman politiikan historiaa tirkistellessämme, kuinka oleellinen osa poliittista epäevoluutiotamme populismi on ollut. Emme voi unohtaa historiaa ja toivoa vain parasta hyvää tahtovilta poliitikoilta.
Suurpuolueidien populistit hermostuvat aina uudesta populismista, joka ei samaistu muiden puolueiden elitistiseen tapakulttuuriin. Silti Soini haluaa nyt matalaa profiilia ja tavallisuuden leimaa - ja menettää huimasti äänestäjiä.
Näinkin mediademokratia voi toimia maltillistavana voimana ääriryhmille, vallanhimon ja sosiaalisen kelpaavuskaipauksen kautta poliittisesti kunnianhimoisille urakarttureille.
Keskustan taantuva nojautuminen Kekkosen imagoon puoluekokouksen julisteissa ja iskulauseissa ei ole yllättävää.
Suomalainen politiikka on yhä wannabe-kekkosten ja lipposten hallussa. Yrmeää, salailevaa, uhkaavaa, satuttavaa ja syyllistävää johtajaa yhä ihaillaan sen mukaan, miten paljon hän saa aikaan pelkoa ja varpaillaan oloa. Pelonsekaista kunnioitusta aatelisten "vahvuuden" perinteisillä keinoilla. "Antakaa meille työrauha" - ja unohtakaa demokratia.
Vanhanen
on ilmaissut 6-vuotissuunitelmansa pysyä vallassa 2015 saakka. Miten minusta tuntuu kuin olisin käynyt hetken aikakoneella vuodessa 1979?
Suomalaisilla on hyvin lapsellinen ja kehittymätön asenne patriarkaaliseen politiikkaan.
Vihreätkin ovat nyt sopeuttamassa itsensä hengiltä sopeutumalla Kokoomuksen marssijärjestykseen värittömänä sylikoirana. Anni Sinnemäen ja muiden vankasti vihreässä urahississä asemaansa vakiinnuttavat ammattipoliitikot toivovat nöyrälle käytökselleen sitten joskus kiitosta, vakiintunutta hyväksyntää ja armonpaloja Kokoomukselta.
Kannattajat kannattaa unohtaa poliittisen pelikentän syöttökuviossa ja nenänhieronnassa? Miksiköhän suomalaiset eivät arvosta poliitikkoja?
A.-P. Pietilä, Pankkikriisin peitellyt paperit.
Art House, 283 s., Keuruu 2008
”Koivisto ei ainoastaan ottanut julkisestikin jyrkästi kantaa pankkien puolesta niiden velallisia vastaan, vaan myös järjesti oikeushistoriallisesti ainutlaatuisen puhuttelun presidentinlinnassa eräille korkeimman oikeuden jäsenille ja muille oikeuslaitoksen johtaville tuomareille ja alan huippujuristeille. Tilaisuuden jälkeen KKO:n linja muuttui ja se asettui uusissa ratkaisuissaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta pankkien puolelle velallisia vastaan.” - www.tuomioja.org
Kenelläkään ei siis ole poliittista valtaa ilman populismia. Suomessa populismin nimi on "virallinen linjaus".
Paitsi Ikellä, joka unohti aseksuaalisuuden tärkeän osana moraalisen arvovaltakulttuurimme ongelmajätteena.
Siksi niin karnevalistinen
Ilkka Kanervan mediateilaus maistui syntisen hyvältä ja tapahtui voimalla. Historiallinen tapaus, jonka merkittävyyttä eivät vielä kaikki kommentaattorit ymmärrä.
Se oli ensimmäinen julkinen ja estoton isäntappo-orgia Suomen poliittisessa elämässä. Kansa sai kerränkin käyttää kätevintä valtaa, moraalia valtaapitävää kohtaan. Vanhat kalavelat pontimena ja poliittisen kulttuurin tuhoamisunelma.
Eliitti on aiemmin pönkittänyt jumalallisen vallanpitäjän profiiliaan Suomessa aseksuaalisuudella, Kanervalle se vallan vallattomuus kääntyi median aseeksi, keisaria nähtiin ilman vaatteita. Kanervan nautinnollinen julkkisarvo ja hedonistinen tottumus suojatun poliitikon asemaan vuosikymmenestä toiseen kääntyi lyijypainoksi.
Politiikka on aina tarvinnut
leipää ja sirkushuveja, populismia kansalle. Kansan tuntemusten kanavoimista todellisen valtapolitiikan prosessien ja sisäpiirin toiminnan ohi.
Muut poliitikot ehkä myös näkivät, että tässähän onkin loistava päästöventtiili ja syntipukki kansan vanhoille ja käsittelemättömille aggressioille politiikkaa kohtaan - ja näytös olikin valmisteltu pikavauhtia. Kansan aggressio ei näin osunut systeemiin vaan karikatyriseen hahmoon, turvallisesti ohi puoluekoneiston ja hallituksen.
Kanerva unohti roolistaan tavanomaisen eliitin perinteisen aseksuaalisen moraalikoodisuojauksen ja antoi siten medialle vapaat kädet pommittaa ja revitellä hänen seksuaalisuutensa rahvaanomaisuudella. Tavanomainen himojen mukaan rallatteleva sisäpiirin mies kun ei ole Suomen kansalle opetetun puolijumalallisen aatelieliitin profiilin mukainen johtaja. Jos ei korosta etäisyyttä rahvaaseen, ei Suomessa (eikä Venäjällä) saa rahvaan (ja median) kunnioitusta.
Vallan statusasemaa on kuninkaan ja keisarin valtakunnan Suomen läänissä korostettu vastauksilla. Vallan statusta ylläpitävä ei ole ollut kysymysten kysyjä vaan nopeiden vastausten latelija.
Suomi on
politiikan kehitysmaa, on aina sitä ollut ja tulee olemaan, jos valtapoliitikot luulevat olevansa Soinin yläpuolella moraalisesti oman puolueensa poliittisen aseman taustatekijöiden kannalta.
Keräilyerä.
Rakas Suomi, synnyinmaa.
.
Tekstit
