Sitten päivän sana Freudia - Fritzlin kunniattoman päivän merkiksi.
Jo pelkästään uutisten pinnalla nyt kelluvan sadisti Fritzlin
tapauksen kohdalla on hyvä pohtia, voiko lääkintöhallituksen ja psykologian laitoksen lellikki-ideologia, kognitiivinen psykologia, antaa mitään
vastauksia tai edes kysymyksiä J. Fritzlin profiilista ja yhteisöjen hyväksymisperusteista arvostetuille psykopaateille. Fritzlihän oli julkisesti erittäin arvostettu kasvatusväkivallan harjoittaja, yhteisönsä
tiedossa monista valtatempuistaan.
Eilen olin taas kuuntelemassa Suomessa esiintyviä Freud- harhakäsityksiä terveysalan ammattilaiselta (erikoislääkäri Pirkko Brusila), joka oli kouluttamassa nuoria lääkäreitä ihmisen seksuaalisuudesta (Lux Humana, Haartman-instituutti). Hänen käsityksensä olivat tyypillisen oudolla tavalla rajatun Freud-tiedon luomaa inhovihan tietämätöntä kuorrutusta.
Freud-paranoija onnistuu parhaiten, kun irrotetaan erilleen Freudin kärjistäviä havainnollistuksia ja esitetään ne Freudin ainoina opinkappaleina. Eilen siis esitettiin, että Freudin mukaan naisen seksuaalisuus tähtää vain lasten hankkimiseen. Sehän onkin Freudin koko kuva naisesta ihmisenä. Ja että seksuaalisuus on Freudin mielestä ihmisessä traumaattisin elämänalue. Näinhän se pitää käsittää. Freud on joillekin melkein kuin Fritzl.
Voiko pahemmin ohittaa Freudin holistista ja dynaamista ihmiskuvaa. Niin kuin kaikki sosiologit, Freud oli toki huomioinut naisten pragmaattisen elämän- ja seksuaalisuuden hallinnan biologisena elämän synnyttäjänä erilaisesti painottuneeksi kuin miehellä mutta freudilaisittain ei todellakaan nähdä naisen turhautumia, kehitysvaiheita ja traumoja jotenkin miehestä poikkeavina ihmisen individuaatioprosessin elementteinä ja ehtoina.
Kuuluisa freudismin typistymä, "mielihyväperiaate", on usein arkipsykologien ja käsikirjoittajien humoristinen heittosana ja sitä kautta täysin väärin ymmärretty "todiste Freudin mekanistisesta ja yksioikoisesta ihmiskuvasta". Freud on minusta monitahoinen ja varmastikin pintapuolisesti vilkaistuna ristiriitainen ajattelija.
Freudin nerokkuus oli kuitenkin siinä, että
hän ei halunnut selittää pois ihmismielen ristiriitaisia toimintamekanismeja. Sillä niitähän riittää aivojen sosio-evolutiivisen luonteen takia.
Ihmisen biologista kehitystä ovat viimeiset 60 miljoonaa vuotta nisäkkäänä ohjanneet myös sosiaaliset laumakulttuurit. Sosiaalinen tiedostaminen biologisen kehityksen osatekijänä?
Biologit voivat nähdä ihmisen aivojen kehityksen vain vaistojen biologisena biofeedback-evoluutiona - mutta freudilaisittain tarkasteltuna nisäkkäiden biologisen aivorakenteen kehitykseen liittyy kiinteästi mentaalinen mielteiden
kulttuurikehitys ja sosiaalinen identiteettiprosessi
, hormontoimintaa muokkaava kulttuurinen feedback-systeemi, joita eri tavalla tietoiset nisäkkäät ovat luoneet ryhmissään, erilaisissa ympäristöissä ja "kulttuuritottumuksissaan". Esim. empatia on syntynyt ryhmäkurista ja sukulaisten hormonaalisesta samankaltaisuuden "sympatiasta" erilliseksi psyykkiseksi prosessiksi "minä-sinä-me-tässä"-tietoisuutena.
Apinat ja mm norsutkin välittävät jälkeläisilleen asenteita, arviointitapoja, käyttäytymistapoja, sosiaalisia malleja ja tietoa, joita voi kutsua puhtaasti kulttuuriksi, vaistojen yläpuolella muodostetuksi kognitiiviseksi jatkumoksi, joita on erilaisia samalla lajilla eri paikoissa.
Bonobo-simpassi ovat standardisimpassi serkkuihinsa nähden selkeä esimerkki.
Bonoboille seksi ei ole reviirin tai alfauroksen raaka merkki vaan stressin välitön ja sosiaalinen purkamistapa. Sosiaalisen seksuaalisuuden hahmottaminen vaikutuksena biologiseen ja aivokemialliseen kehitykseen on näin ollen totaalinen ja kiistämätön.
Bonobo-yhteisön dynamiikkaa voi pitää mielenkiintoisena taustatukena Hännikäisen
visiolle, että naisten ei ole kulttuurisesti viisasta olla pihtareita ja pitää nuoria uroksia puutteessa naisten keskinäisen "maineen" ja ystävien sosiaalisen statuspainostuksen vuoksi.
Mielihyväperiaate on hyvä kynnyskysymys Freudin ja ihmimielen dynaamisessa ymmärtämisessä.
Mielihyväperiaatteen mukaan ihminen pyrkii standardimallina hyvään ja onnellisuuteen viettien toteuttamiseksi maksimaalisesti rajoitteiden puitteissa - ja jos Aristoteleeseen täytyy viitata, niin "oman luontonsa ja todellisen olemuksensta toteuttamiseen".
Mielihyväperiaate on kuitenkin vain rautalankamalli, ihannemalli normaalin ihmisen "ihanne"-normaaleista, "luonnollisista" pyrkimyksistä.
Mutta sitten kuvaan tulee välittömästi ja väistämättä freudilaisittain arvioituna sublimaation ja trauman merkitys persoonallisuuden kehityksessä.
Sublimaatioon liittyy usein myös kärsimyksen toistaminen ja kärsimykseen hakeutuminen - eikä vain vietin muunnettu johdannainen tai kärsimyksen pelko.
Thanatos-vietti, kuolemanvietti, on ikään kun kuolemanpelon psyykkinen voittamiskarnevaali. Kuolemasta ja uhkasta tehdään ystävä, jonka kanssa leikitään pelon voittamiskeksi.
Paina kaasua. Anna palaa. Kerranhan sitä vaan eletään. Älä mamoile. Väännä sen kättä.
Uhmaamalla ja käsittelemällä traumaa "kuoleman kanssa tanssimalla" (vrt.kansojen sotahulluushkohtaukset) käsittelemätön yksilön trauma-kokemus on yksilön intensiivisen aktiivisen toiminnan kohteena sekä generaattorina eikä vain muisto ja pelko uhkasta jossain takaraivossa. Mutta freudilaisen psykodynaamisesti ajateltuna prosessoimattomana traumana, joka estää persoonallisuuden kehittymisen.
Kärsimykseen hakeutuminen voi siis tuottaa mielihyvää. Outoa?
Toistamispakko ja thanatosvietti ovat selkeitä Freudin (ensimmäisenä) havaitsemia metakognitiivisia malleja, joissa ihminen etsii libidolleen, elämässä toteutumisen tahdolleen, rauhaa kokemastaan uhkaavasta häviämisestä, avuttomuudesta, tuhosta ja kuolemasta.
Häpeä muuntuu uhmaksi.
Suojattomaksi ja siis prosessoimattomaksi jäänyt traumatisoitunut libido (eli elämäntahto) voi tehdä kärsimyksestä itsehallinnan tärkeimmän pyrkimyksen, juuri thanatosvietillä. Thanatosvietti on ikään kuin käänteistävä ja kiihottava tai turruttava prosessi elämäntahdolle. Kuolema, persoonattomuus, adrenaliinimyrsky ja rajojen haihtuminen tuntuu tällöin yksilöstä helpottavimmalta.
Vahvojen lapsien kasvattajat usein halveksivat lapsensa traumakokemuksia ja käskevät lasta vain olemaan itkemättä "turhaan" ja prosessoimatta kokemustaan. Koska haluavat torjua aktiivisesti oman lapsuutensa traumatuntemukset.
Ihmisen kokonaisvaltainen tulkintahorisontti elämälle, merkityksille, kokemuksille ja emootioille (itsen ja muiden) on häkellyttävän traumakeskeinen prosessi. Ihminen on tavallaan hyvin traumakeskeinen olento. Siksi uskonnotkin ovat niin uhrikeskeisiä myytti- ja rituaalikokoelmia.
Kognitiivisessa psykologiassa halutaan nähdä toisinpäin ihmisen terapiaprosessin ja uusiutumiskyvyn ydintulkinta: ihminen on kognitiivisen psykologian alkeiden mukaan ratkaisukeskeinen olento. Juuri tämä "positiivinen ratkaisukeskeisyys" on sitä aristotelistä arvo/- tietoteorian ihannetta: ihminen on paha tietämättömyden ja väärien tottumusten takia.
Ulkoisesta todellisuudesta ja kokemuksista tulee yksilön todellisuutta varsinkin traumojen kautta. Yksilön psyykkiset piirteet kasvavat tai kapeutuvat traumaattisten rajoitteiden kohtaamisessa. Lapsen itsenäistyminen vanhemmista on yksi väistämättömistä prosesseista.
Itsehallinnan laaja "pyrkimys" kontrolliin psyykessä on freudilaisittain aivan eri asia dynaamisena systeeminä kuin pelkkä peruskognitiivinen "mielihyvä"-periaate.
Mielihyväperiaate on vain standardi-ihanneolojen raaka toimintamalli ja yllykeperiaate. Ihmisen psyyken varjopuoli, integroimaton osa, on kuitenkin modernin freudilaisen itsehallintaperiaatteen, mukaan osa mielihyväperiaatetta, sen pimeä osa.
Itsehallinnan pyrkimysmallissa ihminen voi olla myös sadisti ja tai masokisti etsien tuskan hallinnasta kontrollin tuntemuksia koetun trauman kontrolloimiseksi.
Psykopaatilla häpeä on murskanut kaikki sosiopsykologiset esteet uhmalta ja ylemmyydeltä.
Sadismi on sublimaatiota "perversoituneen" transferessin kautta: sadisti ulkoistaa oman traumaattisen psyykkisen tuskansa toisen ihmisen kannettavaksi. Toisen kärsimys tuntuu helpottavalta.
Fritzlin psyykkisen tuskan mestarina toimi hänen väkivaltainen ja terrorisoiva äitinsä. Joten feministinen teoria miesten "biologisesta väkivaltaisuudesta" voi olla tässäkin joutua suuren kysymysmerkin alle.
Käytännössä jokaisella ihmisellä on jonkinasteinen persoonallisuuden disintegraatio.
Eli jotain neuroottisen sublimaation, libidoa rankasti hillitsevän depression, emotionaalisen torjunnan tai psykoottisen kapeutumisen puolella. Empatiaa ei ole aina ollut saatavilla eikä ymmärrystä.
Freudhan kutsui itseään sosiologiksi ja näki, että hänen uudet näkemyksensä ovat etupäässä sosiaalisen olennon tiedostamisen paljastamista.
Eli ihmisen omakuva on aina
sosiaalinen identiteetti, kokemusten ja hyväksynnän konstruktio, täysin toisten kautta jäsentynyt. Jopa sadistinen ihminen on siis sosiaalinen ihminen, joka uusintaa omia valtafantasioitaan toisen heikkouden kautta - ja täten oman valtakokemuksensa kautta; sadisti voi neutralisoida omia heikkouden tuntemuksiaan, rakentaa omaa "vahvuuttaan" ja sosiaalista asemaansa toisten heikkouden kautta.
’Onnistua elämässä’ on Aristoteleellä täysin eri tavalla latautunut kuin individuaatioprosessin ymmärtäminen Freudilla ja jälkifreudilaisilla Freudin soveltajilla.
Aristoteleelle onni oli sosiaalisesti tunnistettavan yhteinen, luokiteltavan identtinen ja standardina identiteettiä jakava. Vaikka potentia ihmisillä on erilainen, kuitenkin mielen kaava/kartta ratkaisuun/täyttymykseen on sama.
Freud ei jakanut tätä universaalia, ideaalimaailman ratkaisua Aristoteleen kanssa. Vaikka persoona rakentuu sosiaalisesti, ei ole olemassa yhtä taikakaavaa ja ordinaatiota Onnellisen Ihmisen tuottamiseksi. Tasapaino on henkilökohtaista, kuten ovat traumatkin.
Valtaosa ihmisen
sublimaatiopyrkimyksistä tuntea itsensä esim. kyvykkääksi, eheäksi, riittävän hyväksi tai seksuaaliseksi ei ole taistelua ulkoisia rajoitteita vastaan vaan sisäistettyjen rajojen ja mielteiden toteuttamista.
”Haluavat tulla ja jäädä onnelliseksi”-ajatus on myös obsessiivisten, rajoittuneiden toimintojen ja torjunnan perusmotiivi.
Eli omien mahdollisuuksien rajaaminen ja neuroottisesti rajautuneiden tuntemusten suojeleminen on myös "onneen pyrkimistä". Tämän voi varsinkin määritellä juuri "perversioiden" eli pitkälle johdettujen ja muunneltujen tarpeiden ilmenemiseksi.
Perversio ei Freudille ja Freud-keskustelulle merkitse "luonnottomuutta" vaan tasapainottomutta, tavallaan epätasapainotilaa, jonkin sublimaatiotavan ylipainottumista kiihottumisprosessissa tai psyykkisessä ratkaisuyrityksessä eheyden kokemuksen saavuttamiseksi.
Psykoanalyytikkojenkin kesken on tietysti paljon mielipiteitä siitä, mikä on perverssiä "itsensätoteuttamisen" kannalta. Onnellisuus on niin suhteellinen käsite yksilön motiivien suhteen ettei mitään suhteellisempaa ole olemassa.
Freud puhuu tasapainosta ja tasa-arvoisesta vuorovaikutuskyvystä mielihyvän toteuttamisessa ja kohtuusta, mitä voi pitää jotenkin vastaavana aristoteliselle "harmonian voimalle".
Aristoteleelle henkinen ihminen on kuin urheilija, jonka täytyy löytää oma lajinsa mutta harjoitella sitten päättäväisesti, oikeaoppisesti oikean "filosofisen ihmisen" mallin mukaisesti ja lähes samoin kuten muutkin urheilijat, jotta voi olla suoraan vertailtavissa ja luokiteltavissa oman lajinsa muihin harrastajiin.
Kuitenkin jokainen ihminen on freudilaisesti oman ainutlaatuisen tasapainonsa etsijä, sublimaatiojärjestelmä, jossa ihminen tavoittelee täyttymystä kokemiensa ja kuvittelemiensa puutteiden kautta.
Puutteen mielikuvat määrittelevät etupäässä siis ihmisen halujärjestelmää. Standardia ihmismallia ei ole todellisuudessa olemassa elävänä yksilönä mutta toimintakykyä estävät ja tuskaa aiheuttavat sublimaatiomallit ovat Freudin mukaan terapeuttisesti purettavissa suhteellisesti tasapainoisen systeemin vapauttamiseksi - vaikkakaan ihmisen persoonallisuutta ei muutettaisi terapiassa.
Fritzlejä ei voi Freudin mukaan parantaa eikä tasapainottaa. Vain rajoittaa, ehdollistaa sosiaalistamisen ulkoisella paineella ja tapakouluttaa kognitiivisen kelpaavuusperiaatteen kautta.
Neuroottisen ihmisen voi vapauttaa Freudin mukaan mielikuvien ja pakkomielteiden rajaavasta noidankehästä. Neuroottinen ihminen voi tunteä äärimmäisiä onnen ja hallinnan tunteita toteuttaessaan ulkopuolisesta outoja, ritualististen toimenpiteiden kokonaisuutta. Neuroottisessa fantasmassa luodaan hallinnan teatteria oman toiminnan kautta.
Subjekti "tietää" ja määrittelee tarkasti foobisesti ongelmia aiheuttavan "kaaoksensa" mutta luo myös (neuroottiset) keinot oma järjestyksensä, mikroversuminsa, takeeksi. Täydellisesti ja tyydyttävästi omassa mielessään. Mutta monesti neuroottisen subjektin muita tarpeita ja mahdollisuuksia laiminlyöden. Esimerkiksi siisteys voi neurootikosta tuntua orgasmia hurjemmalta asialta mutta kaiken onnistumisen ilon takana voi olla aika vakava libidoa häiritsevä traumakeskeisyys ja seuraamuksena sosiaalinen rajoittuneisuus.
Joissain Freudin kirjoituksissa kärsimyksen välttäminen (obsessiivisesti ja ylikorostuneesti ) esitellään juuri kärsimykseen takertumisena eli juuri traumojen toistamisena, traumapatologiana.
Alistuminen suuremmille voimille perustuu pyrkimykselle lopettaa oman individuaatioprosessin kärsimyksen, epätietoisuuden, hahmottomuuden, ristiriitaisuuksien, muutoksen kauhun ja epävarmuuksien tunteminen.
Autoratiiviset ihmiskuvan kontrollisysteemit pyrkivät juuri kieltämään freudilaisen monitulkintaisen ja sen yksilökehityksen kautta syntyvän erilaisen tietoisuuden ja korostavat vain yhden tietoisuusmallin ihmiskuvaa, dogmaattista mukautumista ja alistumista, valmiita ratkaisuja.
Tavallaan Aristoteleen funktioargumentti sopii myös fasistisiin ja muuten vain fundamentalistisiin elämänhallintamalleihin. Jonkin tietoinen vastustaminen voi antaa mitä täsmällisimmän tehtävän ja tyydyttävimmän merkityksen tuntemuksen. Näissä systeemeissä jäseniltä kielletään jotain fundamentisti inhimillistä muuttuvana ja kokeilevana prosessiolentona ja kieltojen aiheuttamat paineet projisoidaan sitten kulttuurisesti ohjatulla sublimaatiolla vihan kohteisiin vapautumisen tuntemusten kera.
Traumaattinen
tuhoutumisen tunne on kryptoniittiä, sietämätön vihollinen perusihmisen olemisen perusfantasmalle, jatkuvuuden itsestäänselvyydelle. "Fasistinen psyyke" ja asehullujen psyyke vastaa tuhon pelkoon tuholla, kuoleman hallinnoinnin fantasialla.
Kuolema voidaan freudilaisittain nähdä mahdottomana tiedostamisen tilana - tai sitten korkeimpana tiedostavan integraation osatekijänä. Jos tietoinen ihminen kykenee näkemään elämänsä vajaana mutta samalla äärimmäisen tyydyttävänä oman aktiivisuuden ja ongelmanratkaisukyvyn kautta (ymmärrys tai taiteen abstraktio), niin kuolema ei ole enää pakopiste tai kuristussilmukka. Vain osa luontoa ja elämän muutosta.
Thanatos-vietistä ja häpeästä on olemassa huikea suomalainen kirja, joka on ehkä maailman Freud-kirjallisuuden parhaimpia esityksiä ihmisen itsehallinnan prosesseista, traumakeskeisyydestä ja kuolemafantasian voimasta. (Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Ikonen, Rechardt)
Suomalainen Freud-keskustelu on 20 vuotta jäljessä Ruotsia ja Englantia. Freud nähdään usein suomalaisten "filosofien" ja feministien kommenteissa vain räävittömänä reliikkinä - vaikka esim. kognitiivinen psykologia Euroopassa on kymmenen vuoden ajan peruuttanut systemaattisesti, mm. torjunta- ja dissosiaatio-teorioiden kautta, takaisin Freudin syliin.
Filosofia määrittelee etiikan eli olemisen tavan varsin eri lähtökohdista kunkin koulukunnan tietoteorian kannalta ja varsinkin eri tavoitteilla ihmisen olemisen määrityksissä kuin Freud.
Jotta koulupsykologit voisivat erottaa joukosta Fritzlit ja Auviset, on Freud otettava kaapista ulos kuten Ruotsissa on tehty. Freud ymmärsi ensimmäisenä hyvin monimutkaisia mielenrakentumis- ja tietoisuuden ylläpitoprosesseja.
Ihmisen psyyken pimeä puoli noudattaa Mauno Koiviston tuhoavaa poliittisen mielettömyyden doktriinia: "Tärkeintä on liike".
Ei ymmärrys eikä seuraamus.
Vielä Freudin teoriasta ja torjunnasta.
Freudin teorian vallankumouksellisin idea oli se, että sekundääri prosessi voi "vallata" primääriprosessin ja ihmisestä tulee esim. omien traumojensa toistaja ja niihin liittyvien viettien välttäjä, marionetti.
Torjunta, siis aivojen monitasoinen ja alitajuinen luokittelu- ja erotteluprosessi, on sekundääriprosessien kuningatar - se vie aivokapasiteetistamme koko ajan suurimman osan. Sen tehtävä on pitää ihmisen puskuritajunta eli minä-tietoisuus kevyesti rasitettuna ja "puhtaana". Torjunta luo "lempeästi" rajatun todellisuuden, jonka voi kokea "todelliseksi", hallitusti.
Ihmisen luontainen reagointi tuskaan on tuskan välttäminen.
Siksi traumaattinen kokemus voi saada hyvin voimakkaita torjunnan muotoja. Ihminen torjuu vaikkapa jotain halua ja tarvetta.
Siitä seuraa voimakas sublimaatio. Neuroosit ovat selkeimpiä esimerkkejä tästä mekanismista.
Seksuaalisuus on yleisin ongelmakenttä. Yllätys.
Jos seksuaaliset tunteet nostavat esiin ensisijaisesti häpeän tai turhautumisen tunnetta, yksilö pyrkii sublimaation prosesseilla korostamaan esim. Neitsyt Marian tai feminismin ihmeellistä ainutlaatuisuutta ja käsittämätöntä täydellisyyttä.
Freudin psyyke-teoriaa ei voi redusoida viettien "yhteis- ja vastakkaisvaikutuksesta".
Traumat ja varsinkin niiden käsittelyvaiheet ja tiedostamistavat ovat prosesseja, jotka ovat individuaatioprosessin tärkeimpiä prosessivaiheita.
Kognitiivinen terapian päämääränä on neutralisoida ja tavallaan väheksyä taraumojen merkitystä jopa itse kognitiivisen terapian aikana eli ihmisen täytyisi vain kiinnittää huomionsa muualle "rakentavasti", pois traumoista, niin hän parantuisi ja puhdistuisi työkykyiseksi.
"Omatunto" ei ole kokonaan torjunnan muodostaman prosessin varassa vaan kyllä Freudkin ymmärsi positiivisen sublimaation merkityksen eli kun lapsi huomaa saavansa laadullista huomiota hymyllä eikä vain lyömällä tai kiljumalla, niin rauhallisempi tapa voittaa ja antaa enemmän tyydytystä sosiaaliselle identiteetille, myös tyydytystä tavoittavana tapana.
Tähän liittyen voi sanoa että
sekundääriprosessien hallitessa traumat hallitsevat.
Kun ihminen pyrkii tavoittamaan omaa traumatodellisuuttaan terapiassa, silloin ei siinä prosessissa eettisillä pohdinnoilla ole mitään merkitystä.
Tekstit
